Jep, mun lajini on juoksu

Töihin paluu tapahtui tänään. Miehellä loma jatkuu, joten hän lähti pikkusten kanssa mummolaan, ja minulle jäi kävelykyyti. Työmatkani on huikeat kolme kilometriä ilman päiväkodille poikkeamista, joten varsinaisesti en kyllä autoa tarvitse, mutta pyörä olis kiva.

Lähtivät aamulla niin, että sain kyydin töihin, kotimatkan kävelin. Raikkaasti ilmastoidun toimiston jälkeen ilma oli ihanan lämmin. Oikein houkutteli juoksemaan. Tai riisuuntumaan. Ehkä vähän molempia. Meillä päin sitä kutsuttiin rimpauttamiseksi. Että reippaasti alle kouluikäisenä saunasta käsin juostiin pihamaalla pelse paljaana. Ei taitais aikuisiällä ja kaupunkimaisemassa onnistua. Kävelin. Vaatteet päällä.

Lihatehtaan ohi kävellessä ihmettelin, mitä kirskunaa sieltä kuului, ennen kuin tajusin, että siathan ne siellä. Elävinähän ne sinne sisään menee. Siinä on taas yksi ammatti, johon meikäläinen ei kyllä pystyisi. Täytyy olla minua rohkeampi mies, että pystyy. Omassa ruokavaliossanihan on kanaa ja kalaa, ja tappaa pitää nekin ennen kuin ne minun lautaselle päätyy. Mutta silti.

Kotisohva houkutti, kun kukaan ei ollut lahkeessa roikkumassa ja mitään vaatimassa, mutta onneksi olin päättänyt jo aamulla tai eilisiltana, että käyn lenkillä. Otin tavoitteeksi juosta hissutella tasaisen varmaa vauhtia niin rauhallisesti kuin pystyn. Reilu seiskapuoli tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Juu ei vauhti paljon päätä huimannut. Mutta hyvä se oli ja vaatteet pysyi edelleen päällä.

Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että juuri juoksu on kuin onkin minun lajini. Ei enää mikään vaikeasti määriteltävä suhde vaan selvää rakkautta. Nytkin juostessani suunnittelin jo mielessäni seuraavaa lenkkiä. Töissä kun oli hetki aikaa omille jutuille, tulostin kuvan kartasta, johon olin googletellut 14 km reitin. Se on sydämen muotoinen. Teippasin sen vaatekaappini oveen, kesän kuluessa käyn senkin juoksemassa. Taittuu se kymppikin, taittuu tuokin.

Toisen kerran lihatehdasta ohittaessani pidin musiikin kovalla ja katseen tiukasti asfaltissa. Mutta ei sitä p*skan hajua mitkään napit korvissa peitä, teurastuksen sivutuotetta.

7 km/h

Mistä tietää, että edellisestä lenkistä on liian pitkä aika?

• Kun ei pysty muistamaan, mihin on tallettanut sykemittarin kellon
• ja kun se löytyy sitten korulaatikosta.
• Kun ei tiedä, mitä päälleen laittaisi, koska
• valinnanvaraa on liikaa, kun kaikki liikkavaatteet on jo tulleet pesusta
• ja huomaa, että edellisellä kerralla käytetyt housut ovat ihan liian lämpimät tähän keliin.
• Kun lenkkarit on nostettu eteisestä kaappiin. 
• Eikä tiedä, mihin kaulukseen napsauttaisi soittimensa kiinni, kun yhtäkkiä ei olekaan taskuja.
• Kun miettii, voiko aurinkolasit päässä juosta, koska taloudesta ei löydy yhtään lippistä
• ainakaan sellaista, mitä aikuinen ihminen kehtaisi nykypäivänä pitää.
• Kun joutuu kääntymään matkalla takaisin, kun ei muistanut kääntyä sellaisesta risteyksestä, mistä ehtii ajoissa kotiinkin.

PS. Kun istuin rättiväsyneenä lenkin jälkeen saunassa pesemässä hiuksiani, huomasin yhtäkkiä, että vatsani on ihan selvästi pienempi. Kapeampi sivuilta. Ihan selvästi. 

Helle, mikä ihana tekosyy :)

Kiirettä on pitänyt. Asioita järjestettävänä viimeisellä "loma"viikolla. Miehelläkin on ollut poikkeuksellisesti pakollista menoa iltasella, niin että vähemmän olen päässyt harrastamaan muita kuin omia pakollisia menoja. Milloin olisin siinä pisteessä, että juoksulenkkiä kutsuisin omaksi pakolliseksi menoksi? Luultavasti juuri nyt ja tästä eteenpäin.

Mulla oli kyllä lenkkitreffit naapurin kanssa, mutta ne peruuntuivat naapurin puolelta, niin enpä sitten lähtenyt itsekään. En muista miksi. Tänään minulla on pakollista menoa. Tänään menen lenkille tai salille, säästä riippuen. Koska juuri nyt ei sada, taidan kallistua juoksun puoleen, sillekin on ollut niin turkasen kuuma, etten oikeasti ole viitsinyt nähdä vaivaa raivatakseni kalenteriin tilaa. Mutta pakkohan sekin on tehdä, muuten tämä kesä on ihan samanlainen kuin kaikki kesät tähänkin mennessä. No, sinä kesänä, kun kolmevuotiaani oli pieni, enkä ollut vielä töissä enkä raskaana, rataslenkkeilimme kyllä melko ahkerasti, mutta se oli sitä aikaa, kun minun olisi pitänyt olla kuntokeskuksessa jumppaamassa, joten ei siitäkään niin hyvää mieltä sitten tullut kuin olisi voinut.

Tänään vaaka on hellinyt minua ennätyslukemilla (siis alaspäin!) mutta peilistä ei ole siltä näyttänyt. Tällaisina päivinä tekisi hyvää kuulla ulkopuolisilta, että näyttääpä siltä, että olet edistynyt. No kun ei niitä ulkopuolisia sitten meidän vessassa sattunut samaan aikaan olemaan, kun minä vaa'alla seisoin, päädyin toteamaan, että hyvä se on sitten näin. Ehkä olen vatsalleni kriittinen lähestyvien juhlien takia, ehkä en suostu näkemään totuutta, koska pelkään näyttäväni silti pullukalta. Eilen testasin istumaannousuilla suoria vatsalihaksiani. Ehdin saamaan kolmekymmentä (ajasta ei ole tietoa) ennen kuin pikkupoika tuli selkään roikkumaan. Tarkoitus oli tehdä ylipäätään niin paljon kuin olisin kertarykäisyllä jaksanut. Eihän se vielä täyspainoisesta treenistä mennyt, mutta oli se kolmekymmentä enemmän kuin edellisenä päivänä. Tänään kuitenkin juoksemaan. Ei selittelyjä.

Hyviä treenihetkiä teille! 

Kolmen K:n hoitoa

Hartia/lapani on saanut nyt uudenlaista kolmen K:n hoitoa: kylmävoidetta, kipulääkkeitä ja kinesioteippausta. Kyllä tämä tästä. Eilen jo ihastelin takareisissä olevaa työntuntua, sitä oikeaa ja hyvää tuntua, ei pahaa ja väärää kipua vaan sitä, mikä vie eteenpäin. Tänään mietin jo kahvakuulan uutta kohtaamista, että milloinhan sitä. Oikeasti pitää antaa tämän yläselkäongelman nyt laantua ensin ihan rauhassa, mutta nyt jo polttelee. On se kuula aika kiva.

Sisko kävi kinesioteippaamassa potilaan selän. Rentouttavaa ja tukevaa tässä haettiin. Annetaan olla 3-5 päivää. Olen tainnut myös polttaa niskani?

Juoksemaankin tekisi mieli. Tänään oli viimeinen (tiistai)mahdollisuus pitkälle rataslenkille, kun kolmevuotiaan kerho menee kesälomalle tämän viikon jälkeen. Käytin mahdollisuuden vähän höpsösti menemällä teepaita- ja hattukauppaan juniorin tarpeita ajatellen. Mutta kun se tarvitsi jonkun hatun siihen auringonpaisteeseen. No, on mulla vielä torstaina mahdollisuus paikata, jos vaan kelit on kohdillaan. Nenä vuotaa mutta emmätiiä onko tää nyt sitten flunssaa vai ei. Altekille tekisi mieli tehdä kirjallinen valitus voikukista, eikö jumalauta niitä tienvarsia voisi välillä niittää? Toiset kiinteistöt hoitavat hommansa, kaupunki ei ihan niin hyvin. Silmiä kaihertaa, kun ulkona oltiin. Tuomet ja kaikki ihanat kesän merkit.

Miten minusta tuntuu tässä istuessa, että oon illalla menossa juoksemaan? Miten tässä on tällainen varmuus sisälle hiipinyt asiasta? Enkös minä tämänpäivänlenkkini heittänyt jo kävellen? Mitä ne lenkkarit sitten oikein huutaa? Ja mikäs minä olen asiaa estelemään? Juostaan sitten jos juoksututtaa.

Täyden kympin lenkki

Taas jäi eilen kirjoittaminen kesken. Se alkoi: Tänään aion mennä lenkille. Vietin toissapäivänä aikaa omassa blogiarkistossani, ja huomasin, että ainoasta kympin lenkistäni on hurahtanut aikaa hulvattomasti, kävin juoksemassa sen jo huhtikuun alussa. Nyt oli siis aika ottaa uusiksi.

Aloitin juoksun aikaisemmin, jätin vähän alkulämppäkävelyä väliin, että saisin kympin kätevämmin täyteen. Löysinkin oikein käyttökelpoisen reitin. Juoksukin sujui ihan hyvästi. Nyt kun lumen pehmentävä vaikutus on asfaltilta sulanut, penikkani ovat olleet vähän ärtsymmät taas, toisaalta asfaltin vieressä pehmeämmällä juokseminen pistää jalkateriäni hakeutumaan siihen niille ominaiseksi tulleeseen asentoon, lievään supinaatioon. Kovalla alustalla jalkaterän asentoa on helpompi kontrolloida.

Olen huomannut, että penikkani tykkäävät, kun puolentoista-parin kilometrin juoksun jälkeen pysähdyn venyttämään nopeasti pohkeita. Minulla on yksi liikennemerkkitolppa lenkin varrella odottamassa tätä varten. Kun ensin on puoliväkisin lihaksiaan juoksemalla lämmittänyt, pikkuvenyttely tuntuu tehoavan erityisen hyvin - tämän opin aikoinani elixian juoksukoulusta, jossa välillä tehtiin niin, että pysähdyttiin reilusti venyttelemään kaikki juoksuun liittyvät alaraajojen lihakset.

Eilen juostessa mietin, että minulla ei taida olla yhtään miespuolista lukijaa. Ainakaan kukaan ei ole ilennyt tunnustaa, että seuraisi jonkun puolipullean kotiäidin höpinöitä. Kuitenkin minua kiinnostaviin aiheisiin voisi olla hyödyllistäkin saada myös miehistä näkökulmaa. Tai sitten ei. Ehkä ne miehet ei tiedä yhtään sen enempää kuin minäkään. Mutta jos nyt laittaisi tunnisteiksi sellaisia sanoja kuin haba, data, sports tracker, lihaskasvu... ja mitä näitä nyt on, niin rupeisko kommenttilaatikko täyttymään miehisistä hauiksenkasvatusohjeista? :) Vaikka pakaraa mun pitää kyllä enemmän kasvattaa kuin haukkaria. Että mentiinkö sittenkin sille naistensalipuhe-puolelle?

Kymppi taittuu juosten ihan hyvin. Se ei ole kevyttä ja iloista juoksua alusta loppuun, mutta sen jälkeen ei ole myöskään kaikkensa antanut ja "yhtään en olis jaksanut enempää" -olo. Pitää varmaan kesän mittaan googletella hivenen pidempää lenkkiä ja käydä testaamassa vaikka kävellen, että miltä se nyt sitten tuntuisi, kaksitoista tai kuusitoista kilometriä. Psyykeni ei kestä kahta kierrosta samaa, se tuntuu liian hullulta, pitkältä, raskaalta, kamalalta ajatukselta, mutta jos vaikka katsoisin mitä paikallisen sisäjärven ympärysmitta on. Isompi puoli on kai kympin, pienempi puoli on vitosen, mutta jos jättäisi sen sillan laskuista, niin siitä ei viittätoista kilometriä yhteensä kyllä tule. Jos alkais varovaisesti haaveilla pidemmästä lenkistä.

Kuva: Suomen Ilmakuva Oy

Kesäfiilis

Ilmat on ennusteista huolimatta olleet ihania. Ulkona on ollut vähän niin kuin pakko olla. Tänään on kuitenkin vähän niin kuin pakko pysyä sisällä siivoamassa, koska ei täällä kukaan muukaan käy sotkuja hoitamassa, kun me ollaan poissa. Menemistäkin on ollut vaihteeksi enemmän kuin taas vähään aikaan, tälle viikolle on joka päivälle jotakin: on opon tapaamista ja rippikouluvanhempainiltaa ja taloyhtiöjuttuja ja jopa yhdet 5v synttärit. Mukavaa, että on jotain, minkä varassa arki rullaa eteenpäin. Vaikka on tuo hiekkalaatikkokin ihan kiva taas vaihteeksi, ei sen vierellä enää heinäkuussa niin kiinnosta istua. Että nautitaan näistä kesäulkoiluista, kun se niin tuore juttu taas on.



Penikat on vähän kipeät maanantain juoksun ja eilisen rataslenkin jäljiltä. Enemmän sen juoksun. En ole punaisella (tai minkään muunkaan värisellä) radalla käynyt juoksemassa lukion jälkeen ja siitä on jo pitkä aika. Kai se erituntuinen alusta sen tekee, vaikka luulis, että asfaltti haittas enemmän. Mut kai se on vaan että mihin on tottunut.

Paino on nyt muutaman päivän ollut tasaisessa, tuskallisen hitaassa laskussa, sata grammaa päivässä. Mutta se riittää, jos se on kaikki alaspäin. Elixiaviikolla paino laski huimasti, viime viikolla otin kilon takaisin, kun kova treenitahti ei jatkunutkaan. Tämä viikko onkin sitten liikunnallisesti ahkerampaa kuin edellinen, vaikka en iltamenojen takia taidakaan päästä juoksemaan ennen perjantaita. Sinällään mulla on kyllä elixiaa ja lapsiparkkia ikävä, että tätä päiväaikaa voisi hyödyntää kyllä liikkumiseenkin, mutta toisaalta lapsille on varmaan kivempaa juosta leikkipuistossa kuin nököttää sisällä lapsiparkissa, että mikä minä olen sitä liikunnanriemua toisilta riistämään...

Liikkuessa on niin paljon helpompi pitää ruokailunsakin kunnossa, vaikka vähän hakemista tämä nyt tuntuu olevan. Olen aika mestari kusemaan omiin muroihini ja torpedoimaan hienot saavutukseni ja tavoitteisiin pääsemiseni. Yleensä keksin jotain muuta, johon voisinkin keskittyä sen ensimmäisen sijaan, tai ruokailun ollessa kyseessä ajattelen, että onhan tässä jo hienosti menty (kolme päivää), kyllähän sitä välillä voi vähän höllätä. Mutta ei, ei voi kahden-kolmen päivän välein höllätä, jos tavoitteena on muutakin kuin oman painonsa säilyttäminen tai hidas (tai nopea) nostaminen.

Nyt kaivelin esille kolesterolia alentavat ohjeet ja päätin muistuttaa itseäni, että terveyden kautta. Kun kyse ei ole siitä, että terveellinen ruoka ei maistuisi vaan olisin vaikkapa vannoutunut uppopaistetun evään ystävä. Nyt viimeaikoina on ollut vähän hankalaa jaksaa aamupuuroa tai valmistaa kasviksia, vanha kahvi+leipä on houkutellut sata kertaa enemmän. Kahvia ja leipää vaan joka välissä. Sitä joutuu itselleen kahvipannu kädessä aika napakasti sanomaan, että ei näin vaan nyt alat kuoria niitä porkkanoita. Salaattiakaan en edelleenkään uskalla isompaa satsia tehdä kerralla, koska ne on meillä perinteisesti jääneet jääkaapin perälle mädäntymään. Sekin on siis joka kerta tehtävä alusta. Voishan sitä toki kokeilla, tulisko se sieltä syötyä, mutta toistaiseksi en ole rohjennut. Valitettavasti meillä menee koko ajan jonkin verran ruokaa haaskuuseen ilman minun salaattipanostustakin. Nyt kuitenkin sydänystävällisellä linjalla eteenpäin, terveys ennen kaikkea. Kyllä niitä hyviä valintoja jaksaa tehdä, kun muistaa miksi. Ei kai silti ole liikaa pyydetty, jos tänä vuonna kesäkilot olis miinusmerkkisiä?

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

Kympin juoksu

Mulla on hirveä hinku todistaa juoksukuntoani (itselleni) jotenkin ja yksi tämän hingun ilmentymä on halu osallistua juoksutapahtumiin. Tuli luvattua veljelle juoksullisia tavoitteita. Veli taisi luvata juosta syksyllä finlandia-puolimaratonin, jos minä vedän varttimaratonin siellä. Oma usko ei puolikkaalle vielä riitä. Kunnosta en osaa sanoa.

Juoksin eilen ensimmäisen kokonaisen kymppini. En voinut siitä aprillipäivänä postata. :)

Hyviä puolia:
+ juoksin eilen ensimmäisen kymppini
+ tiet oli melkein joka paikasta sulat ja ilma ihanan lempeä
+ jaksoin ihan hyvin, jaksan toisenkin kerran
+ aikaa meni 1 h 18 min.

Huonoja puolia:
- En löytänyt sykemittarin kelloa ennen lähtöä. Käytin koko viime viikon siivoamiseen ja sitten perhe on kotona torstai-illan ja perjantaiaamun, ja mikään ei ole enää omalla paikallaan, ei edes sykemittarin kello!
- lähimaastossamme saa hirveän monella tavalla 6-8 km lenkin kasaan, mutta 10 km oli aika haaste, piti käydä vetämässä viimeistä kilometriä varten yksi puolen kilometrin pätkä sinne ja takaisin, ettei olisi jäänyt vajaaksi
- illalla oli nilkat tosi kipeät, luultavasti johtui kovalla alustalla juoksemisesta, noin niin kuin äkkiseltään, kun ne lumet tosiaan on sulaneet pehmentämästä.

Tänään kävin rataslenkin, kolmisentoista kilometriä, ettei ainakaan jalat pääsisi palautumaan eilisestä lenkistä. Joo, nyt väsyttää. Huomenna onkin sitten sen verran puuhapäivä tiedossa, että en juoksentele minkäänlaisilla lenkeillä.

PS. Meidän lapsiluku on NIIN täynnä! Yhden ainuttakaan pentua en jaksais enää kuivaksi opettaa. Ei ole naurun asia, kun pikkupoika roiskii reviirimerkkejään ja minä juoksen potan ja luutun kanssa perässä. Ei noi meidän tytöt sentään juostessa kusseet.

Reipasta lauantaipäivää!

Kävin juoksemassa uudelleen niitä samoja portaita, mitä pari viikkoo sitten Siskon kanssa. Kehukaa mua, mä olin reipas! Ihan yksin, juoksutrikoissa, keskellä kaupunkia, uskalsin! Viisi kertaa! :)

Perjantaina kävin yksin salilla, kun ei se mies sitten suostunutkaan mukaan ja oli siinä jotain kuumesairaanlapsen hoitoakin tai jotain sinne päin. Tein sellasen vähän liian raskaan treenin, ja kyllä se kieltämättä pikkuisen saattoi näkyä niissä portaissakin, tai sitten se oli ne portaat, jotka näkyi siinä porrasjuoksussa. Eilen olisin tarvinnut tsempparia. Tunnollisesti tein, mutta olisin saattanut "helpommalla" päästä, jos olisi joku vieressä kirittänyt, valanut uskoa siihen, että pari toistoa jaksaa vielä.

Tänään sanoin itselleni, että kyllä minä voin nämä rappuset kävelläkin, mutta nyt ei tultu kävelylenkille, joten se on sitten tehtävä useampi kierros. Juoksussa (olkoonkin maailman hitaimmassa) pitäydyin, ei tarvinnut kävellä, ei tarvinnut tehdä sakkokierroksia. Mies oli lasten kanssa viereisessä leikkipuistossa, laskin juoksun päätteeksi pyllymäkeä harjua alas heidän luokseen, alakoululaiset pojat jäivät leuat loksahtaneina rinteeseen katsomaan, että mitä just tapahtui. :)

Nyt on hyvä olo. Kunhan illalla vähän venyttelen, on vielä parempi olo. Suosittelen itsensä ylittämisiä ihan kaikille!

Positiivista

On satanut paljon lunta. Hyvä, että sataa - ihan oikein, että sataa. Jääpähän kesälle niitä aurinkoisia päiviä sitten, kun kaikkia vuoden sadepäiviä ei tarvitse mahduttaa niille kolmelle kuukaudelle, jolloin täällä ei tyypillisesti ole lunta.

Ei ole lämmintä, eikä kevät ole aikaisessa. Eikä tarvitsekaan. Ei ole hyvä, jos omenapuut ja mustikanvarvut kukkivat ennen kuin pölyttäjät ovat heränneet. Odotetaan ihan rauhassa oikeaa aikaa kevään tulla. Saadaanpa sitten taas syksyllä, mitä säilöä.

Lenkkini varressa. Ja luntakin sataa.

Jos on toivoton läskipallo (tai lyijy), on ihan oikein, että lenkkeilee raskaalle liikenteelle tarkoitetuilla reiteillä. Eipähän tule heti painorajat vastaan.

Ei voi aina vain sataa ja sataa. Toisessa päässä lenkkiä oli jo valoakin näkyvissä.

Jos lipeää tavanomaiselta reitiltään, voi saada uusia kokemuksia. Aurinko oli kiva yllätys. Vaikka olikin jo laskemassa.

Matkamittari näytti kymmentä kilometriä, ensimmäinen meni kävellen, yhdeksän juosten. Puolitoista tuntia. Ei mene kympin juoksuunkaan kahta tuntia ja se, jos mikä, on positiivista. Lenkin jälkeen soittimessa Lance Armstrong onnitteli tähän asti pisimmästä treenistä. Why thank you mr. Armstrong. :)

Mäkitreeniä urbaanimpaan tapaan

Meillä on täällä keskustan alueella yhdet sellaiset portaat, jotka ovat olleet kuntoilijoiden ja tosiharrastajien suosiossa vähän samaan tapaan kuin Pyynikin rappuset vai mitä näitä nyt on.

Sisko sanoi, että haluaa mennä juoksemaan niitä. Minä olisin voinut juosta sitä juoksematonta kymppiäkin, mutta ajattelin, että mikäpäs siinä, kylmä ilma veivata jotain järveä ympäri, mennään Harjulle sitten. En ole juossut niitä aiemmin, mutta olen kävellyt ja tiedän suurinpiirtein, mistä siinä on kyse. Sisko lähti ehkä turhan rehvakkaasti liikkeelle ja minä innostuneena perässä, että eihän mun kannata kovin kauas taakse jäädä. No, olis kannattanut.

Ei niistä turhaan puhuta. On niillä muutakin kuin maisemallista arvoa. Eikä tosiaan viidennen kerran jälkeen tarvinnut lähteä kuudennelle, edes varuiksi.

Suurkaupungeissa harrastetaan pilvenpiirtäjäjuoksua. Sunnuntaiaamun rykäisy sai tämänkin lajin ihan uuteen perspektiiviin. Eipä sillä, että meillä täällä mitään pilvenpiirtäjiä olisikaan, mutta juuri nyt en pysty käsittämään, miten joku voi juosta vaikkapa kuusikymmentäkahdeksan kerrosta rappusia. Putkeen. Ja onhan niitä toki kymmeniä kerroksia korkeampiakin. Hetki menee meikäläisen kunnolla, että Harjun portaat alkaa jäädä pieneksi, taidetaan jättää pilvenpiirtäjät ihan suosiolla ammattilaisille. (Ei samperi, taasko on punnerrettava?)

Tänään pääsen taas illalla pilatekseen mutta jotain tekisi mieli tehdä jo ennen sitä. On vähän purkamatonta energiaa ilmeisesti. Sitä energiaa sain ainakin valkosuklaajuustokakusta, jota leivoin (itseasiassa tänään olevien) synttäreiden kunniaksi, mitä viikonloppuna vietettiin. Tosin kolmevee kysyi jo puoli kahdeksalta, että ehditäänkö me käydä tänään isossa puistossa, kun meillä on vapaapäivä. Juu, eiköhän me saada se jotenkin aikatauluun mahtumaan. :) Että katsotaan sitten ulkoilun jälkeen, vieläkö tekee mieli zumbailla tai jumppailla vai maltanko odottaa iltakuuden pilatesta.

Varmaa on kuitenkin, että en odota kesään asti, että portaat olisi kokonaan sulat, ennen kuin käyn testaamassa maksimisykettäni uudemman kerran.

Oikein hyvää viikon alkua kaikille!

Kuvaaja: Kari Lehtinen

Sinne ja takaisin

Nyt jos jollain (Akulla?) olis hyviä juoksutekniikkaohjeita, voisin ottaa vastaan. Kävin lenkillä, tavoitteena tasaisella tiellä harjoitella sitä oikeaa askellusta, kun eka kerta uusilla lenkkareilla oli vähän erilainen kuin vika kerta vanhoilla.

Vanhat lenkkarit olivat varpaista (ja päkiöistä) kovin kuluneet. Olen alkanut supinoida. Varoa varvasta. Nyt korjatakseni sitä aloin pronatoida. Ei ole hyvä sekään. Ja sitten ne jalat vispasivat toistensa eteen, niin että huolimattomampi olisi jo kompastunut. Säärten lihakset joutuivat ihan uudenlaiseen työhön ja penikoissa tuntui. Jossain vaiheessa huomasin juoksevani melkein suorin polvin, kun keskityin liikaa nilkan asentoon.

Jos on niin onnekas, että on kavereita, ja vielä niin onnekas, että on lenkkikavereita, niin kaverihan voisi sanoa, että sä juokset ihan pöllösti, lopeta. Vielä parempi olisi, jos saisi videokuvaa omasta juoksustaan, näkisi itsekin, miten menee, ja osaisi ehkä vielä paremmin korjata. Mietin tässä, että pitäisikö minun tutustua näin kevään mittaan kaupunkimme juoksukoulutarjontaan, että saisin sitä palautetta, mitä tarvitsisinkin. Mutta olishan se kiva, että olisi juoksukaveri sielläkin.

Muutenhan se juoksu ihan hyvin sujui. Liukasta oli vain autoteiden ylityksissä, mutta niissä sitten sitäkin enemmän. Tasamaalenkin varmistaakseni en oikeastaan juossut lenkkiä, vaan pari kertaa liikenneympyrälle (sille aikaisemminkin mainitulle, 1,5 km päässä olevalle) ja takaisin, yhteensä siis kuusi kilometriä ankaraa harjoittelua. Kyllä minä varmaan tämän jalanasento-ongelman itsekin selvitän, en minä siihen varmaan kaveria tarvitse, enkä varmaan lähde yksinään juoksukouluunkaan. Mutta olihan se ajatuksena ihan kiva.

Lenkki ja miten se tehdään

Eilen oli poikkeuksellisen kaunis päivä, ja kun ei muuta ohjattua suunnitelmaa päivälle ollut (mitä nyt monta tuntia aikaani ja vaivannäköäni vaatineet taloyhtiöasiat, yllättäen, pyytämättä ja tiukalla aikataululla), käytiin lasten kanssa pitkästä aikaa oikein kaksi kertaa ulkona. Kolmevuotiaan kerho kaksi kertaa viikossa ja perhekerho sen päälle kolmantena vievät loppujen lopuksi meiltä hirveästi aikaa, joka on meillä suoraan pois tämmöisestä vapaasta ulkoleikistä. Talvi kai kaikkine pukemisineen ja riisumisineen on hyydyttänyt sen puolen, kun kotonakin pitäisi ehtiä siivota ja pyykätä ja ruokaa laittaa, niin kerhopäivinä emme ulkoile oikeastaan ollenkaan (paitsi sen kerhomatkan, joka ei monta korttelia ole).

Uhosin mielessäni jo aamulla, että kun käytän lapset nyt ulkona, pääsen illalla lähtemään lenkille, kunhan mies tulee töistä. Sitten sain kuulla, että maanantaina pidetyn kokouksen pöytäkirja piti olla valmiina viimeistään keskiviikkoaamuna. No, enhän minä sitä voinut jättää tähän aamuun, koska kokous oli pirun pitkä, ja niin tuli pöytäkirjastakin. Niillä asioin lähdin juoksemaan sitten hakemaan allekirjoituksia, ja samalla sain vähän postia jaettavaksi, ja totesin, että ilma oli vain parantunut aamuisesta, joten olisi ihan haaskausta olla lähtemättä lasten kanssa uudelleen ulos. Mielessäni uhosin, että käytetään lapset sen verran nopeasti ulkona, että ehdin vielä lenkinkin heittää.

Leikeistä tultiin kotiin ruoan laittoon, vieläkään en ollut ääneen lenkille lähdöstä kenellekään sanonut, mutta mieleni uhosi lähtöä silti. Ruoan jälkeen iski väsymys. Niin iski pienelle miehellekin. Vein lapsosen nukkumaan kahdeksalta itsekin umpiväsyneenä, mutta pimeässä makuuhuoneessa istuessani päätin, että johan on perkele, jos tänäänkin lenkistäni luistan. Kun poika oli nukahtanut, haalin makkarista tarvitsemani varusteet ja hiippailin pukemaan. Lähdin puoli yhdeksän tietämillä ulos. Muutamia koirankusettajia oli matkan varrella mutta muuten hiljaista. Toisaalta yhtä hiljaista on lenkkini varrella myös kuuden aikaan, joten mikäs siinä oli juostessa.

Jalassa uudet lenkkarit, ja ajatuksena, että uusilla ei ehkä kannata lähteä uutta matkaennätystä rikkomaan. Valitsinkin siis ripeämmän tahdin. Pidin syketavoitteen alle 150 ja siinä 138-145 haarukassa se suurinpiirtein pyörikin. Juoksin noin viisi kilometriä. Vanhat lenkkarini olivat erittäin hyvät, niin hyvät, että vanhoina ja kuluneinakaan ne eivät olleet huonot. Uusilla lenkkareilla huomasin mikä ero vaimennuksessa voikaan olla. Olipa ihanan pehmeää menoa ja sain testata paljasta asfalttiakin, ja sekin oli pehmeää menoa. Loisto-ostos. :) Alkumatkasta tuntui penikoissa mutta ei pitkään eikä pahasti. Muutenkin kenkien vaikutus lihastyöskentelyyn oli selvästi huomattavissa, jaloissa oli erilainen tuntu. Ei huono, ei paha, vaan erilainen. Luultavasti uudet kengät vaikuttavat jatkossa jalkojen lihastasapainoon, toivottavasti parempaan suuntaan. Luultavasti minun pitää myös korjata juoksuasentoani, vanhoissa lenkkareissa vaimennus nimenomaan varvaspuolella oli sen verran kulunut, että olen selvästi vähän varvasta varoen juossut.

Eipä tarvinnut enää harmitella väliin jäänyttä liikuntakertaa. Tämmöistä "yölenkkiä" voisi kokeilla toisenkin kerran.

Salia vai juoksua?

Kumpaa kannattaa kehittää, että laihtuu? Kumpaakin. Olen pyrkinyt käymään pari kertaa viikossa salilla ja yhden pitkän rataslenkkini lisäksi pari kertaa juoksemassa. Salilla käynti on toteutunut paremmin.

Tällä viikolla olen ollut ilman pieniä lapsia. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joilla on alle kouluikäisiä lapsia, olit sitten töissä tai kotona lasten kanssa. Suosittelen varsinkin niille, jotka rakastavat lapsiaan. Toki tiedossa on kiukkua ja muutaman päivän rytmin hakua mutta kaikille osapuolille pieni loma on välillä erittäin jees. Meillä kun ei tässä lähimaastossa ole oikein sellaista paikkaa, mihin lapset saisi tuupattua vaikka ravintolaillan ajaksi, isovanhemmat ajelevat sitten muutaman tunnin päästä eri kaupungista, eli ei tapahdu kovin usein.

Tällä viikolla en ole käynyt kertaakaan salilla. Kävin testaamassa avainta uudelleen oveen ja se avasi ihan normaalisti. Joko niin, että se oli "vahingossa" lukkiutettu ja puheluni jälkeen avattu uudelleen tai sitten siinä oli joku hetkellinen häiriö. Mutta en edes eteiseen mennyt tämän testin takia. Juoksemassa olen käynyt kaksi kertaa. Peräkkäisinä päivinä sattumoisin, mutta eipä se sen enempää jaloissa tuntunut kuin muutenkin liikunnallisesti erilainen viikko.

Päätin jättää salin kerran viikossa käytäväksi. Päätin juosta enemmän. Eilen onnistuin yhdessä ylämäessä sohaisemaan soitintani niin, että siitä lähti matkan ja treenin mittaaminen päältä pois. En halunnut pysähtyä siihen keskelle mäkeä säätämään sitä takaisin päälle, koska en halunnut näyttää siltä, että hyydyin kesken matkan ja käytän soittimen säätämistä tekosyynä pysähtyä haukkomaan henkeäni. :) Mäen päällä laitoin uuden treenin käyntiin, yhteensä noista kahdesta tuli noin kahdeksan kilometrin lenkki, josta noin 7,5 km juosten.

Kolmen kilometrin kohdalla ajattelin, etten ikinä saa kymppiä juostua, en ikinä ole siinä kunnossa, ja jos nyt kympin juoksisin siihen menisi varmaan pari tuntia. Kotipihassa huomasin, etten ollutkaan lopettanut juoksua pihaa edeltävään risteykseen, niin kuin ajattelin. Ihmettelin pihan liukkautta ja huomasin edelleen juoksevani. Kyllä se kymppi taittuu, eikä siihen tasan kahta tuntia mene. :) Kevät taitaa silti kulua juoksupainotteisemmin. Salille menen tänään.

Liikunta-aiheeseeni liitän vielä kiitoksen Iivelle tunnustuksesta, hän niin kauniisti sanoi tunnustuksessaan, että "kun arki ei tee liikkumisesta mahdotonta!" Laitoin tämän jo kertaalleen jakoon, joten nyt vain otan vastaan, kiitos. :)

PS. Tein eilen työvoimapoliittisia päätöksiä ja sovin tapaamisen paikkaan, jonka seurauksena saatan päästä takaisin työelämään jo ennen kuin lumet sulavat. Uusia haasteita liikkumiseen, kun päiväjumpat ja rataslenkit vaihtuvat johonkin ihan muuhun. :)

No kävi se juoksemassa eilen

Ja oli sillä kamerakin mukana, kun olisi ollut kiva ottaa muutama pimenneen illan (kuudelta) tunnelmakuva lumisateessa (viimassa ja tuiskussa) mutta kamerasta loppui akku heti alkuunsa (toista kuvaa ottaessa) ja nyt se on nukkumassa miehen kanssa makkarissa, niin en viitsi mennä kolistelemaan, että saisin sen laturiin ja katsottua, olisko niistä puolestatoista kuvasta mitään iloa. Jotenkin tulee mieleen Marilyn Monroe elokuvassa Piukat paikat: "The story of my life, I always get the fuzzy end of the lollipop." Minä ja kamera emme vain oikein pärjää keskenämme.

Vaaka näytti nollatulosta, no eipähän plussannut, sykemittarikin näytti monta minuuttia nollaa lenkin alussa. Ilmeisesti heräsin kunnolla eloon vasta alkulämmittelyn jälkeen?

Tälle talvelle ei vielä sellaista oikeasti liukasta juoksukeliä ole osunutkaan. Luulen, että osansa tekee se, että käytän ei-niin-ruuhkaisia reittejä, joissa lumi ei ehdi kauttaaltaan tamppautua kovaksi ennen uutta aurausta. Nyt sateli jotain taivaalta koko lenkin ajan, niin, että kotiinpalatessa en enää tiellä omia menoaskeliani nähnyt. Mukavasti pehmentää alustaa tuommoinen puuterilumi, mitenhän sitten kevään tullen asfaltilla pärjäänkään?

Juoksin samaa vanhaa lenkkiäni, tällä kertaa vähän ripeämmin. Ensimmäisen kerran heitin kävelyksi kääntyessäni vastatuuleen, kun viima iski jotenkin yllättäen päin niin, että naama kastui pöllyävästä lumesta ja henki meinasi salpaantua. Risteyksestä alkoi alamäki, joten päästyäni vähän alemmas tuuli ei enää minuun niin päässytkään, eikä sen jälkeen haitannut juoksemista. Kävelin pari sykkeentasoittamispätkää myöhemminkin, irtolumesta tuli kuitenkin juoksuunkin sen verran lisävastusta.

Ainoassa isossa ylämäessäni huomasin ilokseni, että syke ei nouse enää ihan niin korkealle kuin ennen. Toki korkealle vielä mutta enköhän minä itseni kuntoon saa. Välillä vain tuntuu, että mitään kehitystä ei voi tapahtua, kun en loppujen lopuksi kovin usein lenkille ehdi. Tulee näitä musteenostoreissuja ja vatsatauteja ja mitä näitä nyt on. Viikon ainoasta rataslenkistä yritän pitää kiinni, koska se on pitkä pääntuuletuslenkki, mutta tietenkin kävellen. Viimeksi otin taas sykemittarin mukaan ja lukemat ovat huomattavasti parempia kuin viime talvena. Kolmen tunnin (3 h 18 min) mitatusta ajasta (tähän sisältyi kerhoon vienti ja haku) vain 15 minuuttia oli 120-150 sykealueella, eli juurikin ne ylämäet, mitä lenkin varrella on. Keskisyke taisi olla 118, eli ei kuitenkaan ihan ostoskeskusvauhtia menty. Tiekin oli aika ideaalikunnossa, ei ihan juuri aurattu, mutta ei mitenkään hankala lastenrattaille.

Olen mittauttanut kuntoani polkupyöräergometritestillä muutamia kertoja tässä vuosien varrella, joten ajattelin sellaiseen hankkiutua tässä kevään mittaan uudemman kerran, kunhan löydän sopivan palveluntarjoajan (eli sellaisen, joka ei vaadi kuntokeskusjäsenyyttä). Nykyinen lenkkini on noin kuusi kilometriä (tai 6,5) juoksua ja minun pitäisi kokeilla pitempää. En vain ole vielä uskaltanut. Kyllä se kymppikin varmaan menisi, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Pitäisi varmaan siskon tulla minua taas juoksuttamaan? (Vink vink)

PS. Koska mieheni on kaksonen, ei kaksosille riittänyt, että vain toinen veli sai puntit. Nyt meilläkin on kahteenkymmeneen kiloon asti säädettävät käsipainot...

No mitäs tässä nyt sitten, jos vaikka illalla lenkille?

Torstaina meinasin tehdä nopeasti yhdet esityslistat valmiiksi ja heittää lenkkikamat päälle ja lähteä jakamaan ne lappuset ja siitä sitten lenkille. Suunnitelma vaihtui autoiluksi mustekasetin ostoon, samalla tuli käytyä vähän maitokaupassa ja piti sitä autoakin tankata, kun kerran se kotipihasta vielä nytkähti liikkeelle. Meillä on torstaisin tyttöjen saunavuoro ja sitä ennen on ollut mukava käydä vähän juoksentelemassa, mutta nyt en siis ehtinyt. En minä niitä esityslistojakaan ehtinyt jakaa, mutta ei ne pahasti myöhästyneet, perjantaiaamuna käytiin sitten ennen perhekerhoon menoa ne pudottelemassa postiluukuista.

Perjantaina piti käydä miehen kanssa kahdelleen salilla, mutta teini sanoi, että baana kutsuu, eikä siihen kutsuun sisältyneet pikkusisarukset. Yritin kyllä miehelle ehdottaa, että oltaisiin käyty vuorotellen, mutta mies ei suostunut samantien lähtemään (kun oli pyöräillyt kotiin ja kerennyt kahvikupin seisaaltaan juoda pikkupojan roikkuessa etusormessa kiinni. On se kumma, ettei salivuoro kelpaa...) No minäpä menin sitten itse ensin, vaikka tiesin, että mies sanoo sitten, ettei enää jaksa ja kerkee, kun minä sieltä takaisin tulen. Napakka ylävartalotreeni tuli tehtyä, vaikka itsevalitsemassani radiokanavassa olikin joku vika, että se soitti vähän hempeämpää musiikkia. Onhan se vähän eri vääntää rintalihaksia penkissä vaikkapa AC/DC:n Thunderstuckin tahtiin kuin tämänkertaisen Beatlesin Strawberryfields foreverin... Voitte kokeilla, jos ette usko. :)

Tänään piti käydä siskon kanssa järvenkiertolenkillä, mutta sisko ilmoitti aamulla tekevänsä oharit, koska oli yöllä valvonut enemmän kuin nukkunut. Eikös se lepo kuitenkin ole ihan tarpeellista ihmiselle, eikös me voida nyt kuitenkin siskolle oharit anteeksi antaa? Jos on univaikeuksia niin on univaikeuksia.

Mies lähti käyttämään veljeään puntinostoreissulla, kun se ei kuulemma viitsi kävellen lähteä sille retkelle. On sekin kyllä kumma. Eihän se ole kuin seittemisen kilometriä suuntaansa, jos eka kaupasta löytää, ja ei kai se nyt kovin isoa kotisettiä ole hankkimassa, säädettävät max. 20 kiloon asti...? Juu, joskus on autoilevasta veljestä hyötyä sielläkin suunnassa.

Minä en tämän päivän lenkkihaaveita ole vielä haudannut, vaikken jaksanutkaan lähteä lasten kanssa tehtyjen aamu-ulkoilun ja kauppakeskusseikkailun päälle samantien juoksentelemaan. Toivottavasti ei poijjaat ihan yötä myöten niitä puntteja kulje ostamassa, niin pääsen toteuttamaan itseäni ihan ihmisten aikaan lenkkipolulle. Tänään ei teiniä baana kutsunut vaan kirkko. Rippikoululainen istuu lähiopetuksessa melkein koko parhaan päivän. Siitäs sai, kun ei eilen ehtinyt pikkusia vahtimaan, tänään ei ehdikään sitten muuta kuin rippikoulua.

Vaakalukemista pitäisi varmaan myös sanoa näin lauantain kunniaksi jotain, mutta tänä aamuna oli sellainen paniikkiherätys (ei niillä oikeasti mitään sohvalta tippumista kummempaa hätää ollut, mutta ei siihen itkuun ollut oikein rentoa herätä) että en muistanut koko vaakaa ennen kuin avasin tämän bloggerin äsken. Nyt on turha mennä enää mittailemaan. Huomenna sitten. After all, tomorrow is another day! :)

Hirveen hyvä mieli :)

Kuka ei vielä tiennyt, että inhoan siivoamista? Toivottavasti kenellekään ei tullut yllätyksenä. :) No, meillä on loppuviikosta tiedossa vähän ohjelmaa lasten kanssa niin, että päätin sitten siivoilla viikkosiivouksen tänään - tarvettakin kun on... Mikäs sen motivoivampaa alkaa hommiin, kun posti eilen toi arvontavoittoni. :)

Kiitos, Aku, Juoksija-lehdestä!

Teen vielä yhden homman, ja tartun sitten taas siihen lehteen. Mutta jos teen tuonkin homman, niin sitten voin lukea sitä hetken pidempään. Voisin oikeastaan tehdä tuonkin ja keittää sitten kahvit sen lehden seuraksi. Mutta jos tekisin vielä nuo, voisin tehdä lounaan sen lehden seuraksi... Antaa himon yltyä, vai mites se oli?

Lopputulos, kolme siivottua huonetta, ei välikahveja ennen lounasta, rauhallinen lounashetki lehden parissa. Lapset saivat lautasensa tyhjiksi ennen minua ja häipyivät pöydästä. Hetki omaa aikaa. :) Miten niin ei saa lukea lehteä silloin kun syö? Jos minä teen, niin kuin laihdutusohjeet sanoo, että keskityn vain syömiseen, enkä puuhaa muuta, saan hutkastua annokseni viidessä minuutissa, mutta jos minulla on kiehtovaa lukemista kuten Juoksija-lehti, viivyttelen ruokani kanssa, että ehdin lukea vielä tämän sivun, ja vielä tuon, ja vielä tuonkin...

Aluksi minua ujostutti koko lehti. Enhän minä mikään juoksija ole. Eilen varovasti lehteilinkin vain treenipäiväkirjaa. Se vakuutti minut. Siinä on tekniikkaohjeita. Jos olisin jo Juoksija, en tarvitsisi enää ohjeita. Ehkä tämä lehti sittenkin on juuri minulle, wannabe-juoksijalle. :)

Hyviä juoksuja teille! Minä aion mennä huomenna.

Tähän loppuun vielä kuva siitä, mitä lapset tekivät juuri siivotulle lastenhuoneelle, sillä aikaa, kun  minä luin Juoksija-lehteäni. Oh well, ainakin sain sen imuroitua ensin.

Elämäntaparemontti

Se on sana, jota on tullut käytettyä aika huolettomasti viittaamaan siihen, että tarttis tehrä jotain. Mutta mitä elämäntapoja minä oikein haluan remontoida? Mihin minä olen oikein matkalla?

Tämänhän ei pitäisi olla pelkkä läskiblogi mutta elämäntaparemontti aika epämääräisenä käsitteenä useimmiten viittaa, ainakin minun käytössäni, siihen, että vyötäröä pitäisi saada kapeammaksi ja kaksoisleukaa pienemmäksi. Mitä minä oikein haluan?

Haluan parempaan kuntoon. Se on tullut sanottua tässä jo muutamaan kertaan. Haluan olla ihminen, joka kuntoilee, jolle liikunta on tärkeä osa elämää. Jolle liikunta on normaali elämän osa-alue kuten kaupassa käynti ja pyykinpesu, yhtä välttämätöntä, yhtä automaattista.

Haluan olla hoikempi. Haluan olla ihminen, joka ei tunne syvää epätoivoa sovituskopeissa. Tavallinen epätoivo riittää.

Haluan olla terve ja näyttää terveeltä. Haluan olla ihminen, joka syö riittävästi, terveellisesti ja monipuolisesti. Haluan pitää kiinni hyvästä vastustuskyvystäni ilman lisäravinteita ja probiootteja jne. Haluan ruokavalinnoillani hoitaa ja pitää huolta itsestäni, en sabotoida sisältäpäin.

Koska tällä hetkellä koen syöväni riittävän hyvin (tässä kohtaa kokemuksellisuus riittää, ehkä ensi vuoden puolella voin tarkastella lähemmin, olenko oikeassa), remontin pääpaino siirtyy ruoasta liikuntaan. Remontoin itsestäni liikkuvan ihmisen, kuntoilevan ihmisen, teen liikunnasta taas säännöllistä ja itsestäni hyväkuntoisen ja huomattavasti timmimmän mimmin. Eiköhän tässä tarpeeksi selkeät tavoitteet ole?

Salikausi korkattu :)

Kuva täältä

Keskiviikkona käytiin vihdoin testaamassa taloyhtiön sali. Kyllähän siellä ihan kelpo treenin sai tehtyä, vaikka laitteet taisi olla melkein kaikki kotikäyttöön tarkoitettuja, ja siten kotikäyttöä runsaammassa käytössä löystyneitä. Esimerkiksi cross treineri tuntui jopa vaarallisen huteralta ja toimi paremmin taaksepäin polkien :) Oh well. Mies hyödynsi lähinnä vapaapainoja, minä kiertelin huoneesta toiseen. Kuntosali on rakennettu talon päädyssä olevaan ns. talonmiehen asuntoon, jollaisia on muutettu kerhohuoneiksi sitä mukaa, kun huoltoyhtiöt ovat korvanneet talonmiehet. Salilla on  myös naisten vuorot, mutta eipä tuolla ruuhkaksi asti porukkaa ollut - oltiin kahdelleen.

Eilen kävin juoksemassa. Ja ihania uutisia (siis minulle)! Löysin yllättäen vanhan sykemittarini vyön, jonka hävitin jo parisen kuukautta sitten. Tosin en älynnyt sitä löydettyäni pestä, joten se ei malttanut lähteä mittaamaan sykettä ollenkaan. Onnellisinta tässä löytymisessä oli se, että jouduin kiristämään vyötä! Edellisestä käyttökerrasta oli sen verran aikaa, että se oli jäänyt vähän löysäksi! Huono puoli tässä oli tosiaan se, että se on sen verran vanha ja käytetty, että pitää tosi huolella pestä nykyisin, jos haluaa sen mittaavan edes suurinpiirtein luotettavasti. Vaihdoin sitten lainavyöni päälle, koska se on samaa merkkiä, ja jonkin aikaa vanha kello näyttikin ihan hyvin sykettä, kunnes lähdin ovesta ja syke muuttui nollaan. Kävin vaihtamassa uuden kellon (ongelma tässä uudessa kellossa on, että se ei näytä kellon/treeniaikaa ja sykettä yhtäaikaa, kuten vanha kelloni) mutta yllättäen sekin näytti lenkin aikana suurimmaksi osaksi 79 sykettä, ja välillä 157. Maksimisyke sen mukaan lenkin jälkeen oli 186 ja voin vannoa, etten sellaisella sykkeellä vetänyt edes ylämäessä.

Olisin mielelläni tehnyt tänään pikkuisen pidemmän lenkin, mutta pakotin itseni kääntymään samalle vanhalle, koska vaikka juoksu sujuikin hyvin, juoksin taas hyvin todennäköisesti liian kovaa. Lupasin itselleni, että sitten, kun mittari mittaa sykettä kunnolla, käyn hieman pidemmän lenkin, en ennen. Nyt siis olisi sykevöiden pesutalkoot tiedossa. Molemmissa on patterit vaihdettu melko vähän aikaa sitten, luultavasti ongelma oli siis vain kontaktipinnassa.

Tänään sataa vettä. Kysyin aamulla mieheltä, olisiko hän menossa illalla salille uudelleen. En kyllä itse aikonut, ainakaan alunperin, mutta on se vaan niin kivaa, että mukavahan sinne olisi uudelleen taas päästä. Luultavasti kaivan tänään zumba-dvd:n taas kaapista ja laitan vähän lannetta liikkeelle. En ole ollenkaan tanssillinen ihminen, mutta zumbasta minä tykkään. Siinä ei haittaa, vaikka on kaksi vasenta jalkaa. :)