keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tosimielellä

En ole koskaan harrastanut liikuntaa. Olen liikkunut luontaisesti, hyötyliikuntaisesti. Lapsena kirjoiteltiin kavereiden ystäväkirjoihin harrastuksiksi kaikki mahdollinen, "harrastettiin" juoksua ja pyöräilyä ja jos kerran oli käynyt uimahallissa plutaamassa niin uintiakin sitten.

En ole koskaan ajatellut itseäni minkään liikunnan harrastajana. Olin kahdeksan vuotta Elixian asiakas, enkä tosiaankaan vain kannattajajäsen, vaan käytin monipuolisia kuntokeskuspalveluja suurin piirtein tarpeeni verran. En silti kuvitellut harrastavani bodypumpia tai xyclingiä.

Olen ajatellut, että ne jotka harrastavat, harrastavat jotenkin tosimielellä, tavoitteellisesti, tavoitteellisemmin kuin minä. Juoksulenkkarit on ainoat "tosimielellä" ostetut varusteeni. Kesän ajan juoksin tavallisissa collegehousuissa ja treenitopin päälle vedetyissä pitkähihaisissa trikoissa. Eikös tekniset vaatteet olekin niille, jotka juoksevat enemmän tosimielellä?

Olen harkinnut suksien ostoa, koska minulla on vanhat peruskoulumuistot varastossa odottamassa. En vain oikein fanita meidän lähilatujen profiilia, kun siellä on lyhyilläkin lenkeillä niin suuria korkeuseroja. Pitäisi jaksaa kavuta isojen mäkien päälle ja sitten uskaltaa laskea sieltä alaskin ihan vain harjoittelukierroksellakin. (On siellä tasaisempaakin, mutta sitten pitää oikeasti lähteä pidemmälle lenkille, eikä vain testata suksia.) (Sitten on tietysti se lammenympäryslenkki, jossa käytiin pulkalla tässä muutama päivä sitten, mutta sitä ei voi ottaa huomioon, koska se vetää ikään kuin mattoa alta minun hyviltä tekosyiltäni.) Nykyään pitää vain tietää jo kaupassa, millä meinaa edetä, ostaako luistelusukset vai pertsat. (Vanhani taitavat olla muuten luikkarit.) Eikö ole sellaisia comboja olemassa, millä sujuisi molemmat, noin niin kuin tarvittaessa? Eikö kahdet sukset ole tarkoitettu niille, jotka hiihtävät enemmänkin tosimielellä, niille, jotka laskevat talven hiihtokilometrinsä yhteen ja ovat kevään tullen tyytyväisiä numeroonsa?

Kävin opiskeluaikana paljon aamu-uinneilla, koska uimahalli on yliopiston vieressä ja aamulla ennen kylpyläpuolen aukeamista oli huippuhalpaa käydä uimassa. Vedin mummosammakkoa ja harmittelin, että punainen hiusväri kului altaaseen tosi nopeasti. En voinut kuvitellakaan hankkivani uimalakkia, koska enhän minä mikään uimari ollut, pyylevän puoleinenkin, johan olisin naurettavalta näyttänyt. Uimalasitkin olisivat auttaneet mummosammakon muuttamisessa rintauinniksi, mutta jätin sen niille, jotka olivat uimassa tosimielellä. Minä halusin vain sulattaa läskiä ja polttaa kaloreita, kuitata päivän liikunta-annoksen ennen luennoille menoa.

Nykyään tunnun törmäävän jatkuvasti tähän tosimielellä-ajatukseeni. Miksi ei voisi reipaasti aloittelevalla hiihtäjällä olla sukset lajinsa mukaan? Miksi ei voisi alusta asti juosta juoksijalle tarkoitetuissa vaatteissa? Miksi ei voisi suojata hiuksiaan uimalakilla, vaikkei osaisi mummosammakkoa kummempaa uimatyyliä? Miksen minä vain voisi rohkaista mieltäni ja mennä ostamaan vihdoin ne kunnolliset urheiluliivit?

Lupaan jokaisesta "enhän minä, jätetään niille, jotka on liikkeellä tosimielellä" -ajatuksestani tehdä vaikkapa kymmenen punnerrusta. Joko niin, että pääsen eroon tyhmästä ja rajoittavasta ajattelutavasta tai sitten saan vahvat ja lihaksikkaat kädet ja ylävartalon. Win-win?

Lenkki ja miten se tehdään

Eilen oli poikkeuksellisen kaunis päivä, ja kun ei muuta ohjattua suunnitelmaa päivälle ollut (mitä nyt monta tuntia aikaani ja vaivannäköäni vaatineet taloyhtiöasiat, yllättäen, pyytämättä ja tiukalla aikataululla), käytiin lasten kanssa pitkästä aikaa oikein kaksi kertaa ulkona. Kolmevuotiaan kerho kaksi kertaa viikossa ja perhekerho sen päälle kolmantena vievät loppujen lopuksi meiltä hirveästi aikaa, joka on meillä suoraan pois tämmöisestä vapaasta ulkoleikistä. Talvi kai kaikkine pukemisineen ja riisumisineen on hyydyttänyt sen puolen, kun kotonakin pitäisi ehtiä siivota ja pyykätä ja ruokaa laittaa, niin kerhopäivinä emme ulkoile oikeastaan ollenkaan (paitsi sen kerhomatkan, joka ei monta korttelia ole).

Uhosin mielessäni jo aamulla, että kun käytän lapset nyt ulkona, pääsen illalla lähtemään lenkille, kunhan mies tulee töistä. Sitten sain kuulla, että maanantaina pidetyn kokouksen pöytäkirja piti olla valmiina viimeistään keskiviikkoaamuna. No, enhän minä sitä voinut jättää tähän aamuun, koska kokous oli pirun pitkä, ja niin tuli pöytäkirjastakin. Niillä asioin lähdin juoksemaan sitten hakemaan allekirjoituksia, ja samalla sain vähän postia jaettavaksi, ja totesin, että ilma oli vain parantunut aamuisesta, joten olisi ihan haaskausta olla lähtemättä lasten kanssa uudelleen ulos. Mielessäni uhosin, että käytetään lapset sen verran nopeasti ulkona, että ehdin vielä lenkinkin heittää.

Leikeistä tultiin kotiin ruoan laittoon, vieläkään en ollut ääneen lenkille lähdöstä kenellekään sanonut, mutta mieleni uhosi lähtöä silti. Ruoan jälkeen iski väsymys. Niin iski pienelle miehellekin. Vein lapsosen nukkumaan kahdeksalta itsekin umpiväsyneenä, mutta pimeässä makuuhuoneessa istuessani päätin, että johan on perkele, jos tänäänkin lenkistäni luistan. Kun poika oli nukahtanut, haalin makkarista tarvitsemani varusteet ja hiippailin pukemaan. Lähdin puoli yhdeksän tietämillä ulos. Muutamia koirankusettajia oli matkan varrella mutta muuten hiljaista. Toisaalta yhtä hiljaista on lenkkini varrella myös kuuden aikaan, joten mikäs siinä oli juostessa.

Jalassa uudet lenkkarit, ja ajatuksena, että uusilla ei ehkä kannata lähteä uutta matkaennätystä rikkomaan. Valitsinkin siis ripeämmän tahdin. Pidin syketavoitteen alle 150 ja siinä 138-145 haarukassa se suurinpiirtein pyörikin. Juoksin noin viisi kilometriä. Vanhat lenkkarini olivat erittäin hyvät, niin hyvät, että vanhoina ja kuluneinakaan ne eivät olleet huonot. Uusilla lenkkareilla huomasin mikä ero vaimennuksessa voikaan olla. Olipa ihanan pehmeää menoa ja sain testata paljasta asfalttiakin, ja sekin oli pehmeää menoa. Loisto-ostos. :) Alkumatkasta tuntui penikoissa mutta ei pitkään eikä pahasti. Muutenkin kenkien vaikutus lihastyöskentelyyn oli selvästi huomattavissa, jaloissa oli erilainen tuntu. Ei huono, ei paha, vaan erilainen. Luultavasti uudet kengät vaikuttavat jatkossa jalkojen lihastasapainoon, toivottavasti parempaan suuntaan. Luultavasti minun pitää myös korjata juoksuasentoani, vanhoissa lenkkareissa vaimennus nimenomaan varvaspuolella oli sen verran kulunut, että olen selvästi vähän varvasta varoen juossut.

Eipä tarvinnut enää harmitella väliin jäänyttä liikuntakertaa. Tämmöistä "yölenkkiä" voisi kokeilla toisenkin kerran.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Mitä oikein on tapahtumassa?

Olen liikkunut viimeksi pilatesta sunnuntaina (pilatesrullan päällä, pitkittäin ja poikittain, puolitoistatuntia rääkkiä yläselälle, lapaluiden välissä tuntuu vieläkin). Sitä ennen keskiviikkona yle-jumppa. Se alkaa muuten jo sujua, kun olen nyt tehnyt sitä säännöllisesti kerran viikkoon. Ei ne enää ehkä niin hulluja akkoja olekaan. Ei vielä niin kevyt, että tekisi mieli vaihtaa ohjelmaa, mutta minä olenkin aina ollut vähän liian hidas näissä kehitystä eteenpäin vievissä muutoksissa.

Mutta mitä on tapahtumassa, kun jätän liikuntani kerta toisensa jälkeen väliin? Torstaina piti käydä lenkillä, mutta lähdin käyttämään lapsen ulkona. En kyllä harmittele sitä vaihtoehtoakaan, mutta harmittelen sitä lenkin väliin jäämistä. Perjantaina ei käyty salilla, koska... en muista. En edes muista, mistä syystä se jäi väliin. Oli ihan paska päivä joka tapauksessa, ihan paskat fiilikset. Korkean kolesterolin mukanaan tuomat riskit ja tietoisuus omasta sukuhistoriasta iskivät tajuntaan. Mitä väliä liikkua, jos kohta kuitenkin kuolee?

Lauantaina piti käydä lenkillä, mutta lähdin käyttämään siskoani (autotonta) viattomasti ostamassa lidlistä vissyä. Viivyimme kaupoilla neljä tuntia. No, ei kahtakymmentäneljää, mutta mies lähti sitten omille teilleen (eli veljen luo katsomaan jalkapalloa), joten lapsenvahti lenkin ajaksi lähti siinä samalla. Sunnuntaina ei kannattanut lähteä lenkille, koska illalla oli pilates.

Eilen minun piti zumbailla, kunhan saisin nuorimman päikkäreille. (Vanhempi jaksaa katsoa vaikka koko yle areenan ohjelmatarjonnan kertaistumalla putkeen, jos mahdollisuus annetaan, mutta nuorempi tulee väkisinkin välillä jalan tielle, jos meinaa hänen valveilla ollessa jotain omaa liikuntaa harrastaa.) Esikoiseni, joka viettää hiihtolomaa, teki kuitenkin tarjouksen, johon minun oli vähän niin kuin pakko vastata hyväksyvästi (joo, ei ollut hevosen päätä sängyssä, mutta silti). Hän lupasi lähteä käyttämään siskoa pihalla, jos minä siivoaisin sillä aikaa. Kun pienet olivat viikon poissa, meillä oli siistimpää kuin ikinä, nyt on taas sen näköistä, kuin täällä olisi räjähtänyt joku lelupommi heti vaatepommin perään. Sain siivottua oikein hyvin, mutta zumbassa olisi silti irronnut hiki paremmin. Illalla oli asukaskokous (Joo, minut valittiin edelleen asukastoimikunnan sihteeriksi, vähän sellaisella pikkupaniikilla, että mieluummin sinä kuin minä.) ja sittenpä pääsinkin samantien pikkuherran nukutuspuuhiin.

Jos ei tuo divaani kuvausalustana, niin ehkä noi sukat viimeistään  paljastaa, ettei ne lenkkarit tälläkään kertaa ole testiin pääsemässä, kunhan vain sovittelin.

However, ostin itselleni sunnuntaina uudet juoksulenkkarit. Mustat. Iloisen mustat. Ne on ihanat, mutta en ole niitä vieläkään testannut. Tänään voisin, jos vain suinkin saan kotoapoistumisluvan. Mies nimittäin näytti aamulla siltä, että suunnitteli jotain, mutta heräsin suurinpiirtein niillä main, kun hän oli lähdössä töihin, niin en ehtinyt kysyä. Vaihtuuko juoksulenkkini tänään(kin) johonkin autolenkkiin tai kauppakeskusvierailuun? En tiedä. Vaikka mieli tekee liikkua, juuri tällä hetkellä ei tee niin paljon, että oikeasti tekisin asialle jotain. Millä minä pääsen tästä vaiheesta taas ylös? Enkö minä eilen sanonut, että ensin jää liikunta, sitten jää hyvä syöminen, sitten on paino taas kuusiviivakuusitoista kiloa korkeammalla?

Syönyt olen kyllä vielä hyvin. Vielä en tänään päässyt uusiin lukemiin, mutta eihän se niin päivän päälle olekaan? Olen syönyt ehkä vähän liian vähän, mutta toisaalta myös sillä ajatuksella, että tiedän, mitä lisätä, jos tarvitsen. Nyt ei vain ole oikein maistunut mitkään tuhdimmat ateriat, ja toisaalta, miksi maistuisi, jos niin paljon liikuntaa on jäänyt liikkumatta? Laatu ei ole heikentynyt. Rytmi ei vain ehkä ihan ole entisellään. Mutta eikös minulla ole kuitenkin vielä toivoa, koska väliin jättämäni liikunnat harmittavat minua? Eikös tilanne olisikin pahempi, jos en edes välittäisi?


maanantai 25. helmikuuta 2013

Laihtuminen ja miten se tehdään

Meni jotenkin kerralla mielenkiinto kaikkiin herkkuihin, kun tässä olen miettinyt, miten omaa ruokavaliota enää voisin parantaa. Painokin laskee herkuttomuuden seurauksena, ja se on hyvä asia. Kyllä tästä sittenkin taitaa tulla jotain.


Olen vuosien varrella laihduttanut useita kertoja, en koskaan kovin isoja lukemia, mutta jojotellut kymmenen, viidentoista kilon marginaalissa. Ensimmäisen kerran ajattelin, että laihtua pitäisi, kun painoin (järkyttävät) 58 kg. Joo, olin nuori, ja painoni oli pysytellyt viidenkympin tietämillä täysi-ikäisyyteni ajan. Ensimmäisen raskauden kilot olivat sulaneet imettämiseen ja lenkkeilyyn, vatsalihaksia olin jaksanut intensiivisesti treenata puolitoista kuukautta. Vaikka raskauden jälkeen aikomus olikin päästä takaisin entisiin mittoihin, se siinä iässä ja sillä kulutuksella oli niin helppo homma, ettei se varsinaisesti laihdutuskuurilta sittenkään tuntunut. Eipä ole yhtään läheskään sinnepäinkään helposti lähteneet nämä seuraavien raskauksien kilot.

Olen pudotellut painoani milloin viisi, milloin seitsemän kiloa. Asettanut tavoitteita, joita olen ajatellut tavoittavani, mutta joka kerta kovin alas, niin, että ovat sittenkin jääneet saavuttamatta. Olen kirjoitellut oikeastaan koko ajan jonkinlaista laihdutuspäiväkirjaa, ruutuvihko toisensa jälkeen on täyttynyt lähinnä painonhallintaan liittyvistä asioista. Viimeisen kerran rupesin laihduttamaan häiden jälkeen, kun mittari oli kimmonnut viirun verran 70 kg:n puolelle. Jossain vaiheessa olin hiljaisesti hyväksynyt, että painoni ei ehkä alakaan viidellä, mutta siinä kohtaa totesin, että ei sen seiskallakaan kuulu alkaa.

Sittenpä aloinkin laihdutuksen päätteeksi odottamaan toista tyttöäni ja paino lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Samoihin aikoihin siskoni aloitteli omaa kokonaisvaltaisempaa elämäntaparemonttia ja omat laihdutushaaveeni muuttuivat myös pikkuhiljaa elämäntaparemonttihaaveisiin. Raskauden jälkeen painoni oli korkein ikinä 84,9 kg. Jonkinlaisen remontin ja laihdutuskuurin yhdistelmällä pudotin painon 68 kg tietämille - ja aloin odottamaan kuopustani.


Tässä kohtaa tajusin, että raskaus ei ole asia, jonka tarvitsee sotkea hienoa elämäntaparemonttia, koska raskaus on osa elämää sekin, ja siihen täytyy sopeutua samalla lailla kuin vaikka siihen, että kesä sotkee luistelijan liikuntarutiinit. Ja ennen kaikkea, että mitä paremmin ja monipuolisemmin syön raskauden aikana, sen paremmat eväät vauvakin saa. Aikanaan sanottiin, että raskaana ollessa ei saa laihduttaa, mutta ei se raskaus salaattia estä syömästä. Remonttia oli helppo jatkaa raskauden jälkeen, koska se ei kunnon tauolla oikeastaan ollutkaan.

Herkkujen kanssa minulla on ollut ongelmia oikeastaan keskeytyksettä siitä asti, kun viimeinen lapsi syntyi ja minulle kerrottiin, että sulla mitään diabetestä enää ole. En tiedä kuulostaako tuo teistä siltä, että syö herkkuja niin paljon kuin haluat, minusta kuulosti.

Joskus kaivoin kaikki ruutuvihkoni esille, kun epätoivoissani mietin, minkälaisiin raajanpoisto-operaatioihin minun pitäisi ruveta saadakseni painoa pienemmäksi. Otin alleviivauskynän ja aloin käymään vihkoja läpi. Mitä olen tehnyt silloin, kun olen laihtunut? Millaisia kikkakolmosia olin käyttänyt? Tulos joka vihkossa, joka alamäessä oli sama: Olin syönyt kevyesti ja kasvispitoisesti, pidättäytynyt herkutteluista ja liikkunut säännöllisesti ja tehokkaasti, ja jatkanut tätä kaavaa niin pitkään, että tuloksia syntyi. Mitä sitten olin tehnyt, että paino oli noussut? Olin jonkin tenttisuman, matkustamisen, muun kiireen nojalla jättänyt ensin liikunnan, sitten hyvän syömisen. En ollut jaksanut panostaa ruokailuunkaan, kun elämästäni puuttui säännöllisyys liikunnan avulla ja säännöllisen liikunnan tuomat edut.



Tänä aamuna olen ollut totaalisessa herkkukiellossa kaksi viikkoa. Kahdessa viikossa olen pudottanut 1,9 kg olemalla syömättä kaikkia makeita (ja suolaisia) hyviksiä. Who knew? Tänä aamuna painoni on 70,0 kg. Se on parasta, mitä edelleen seiskalla alkavana voi olla. Jatkanko tällä mallilla eteenpäin vai palaanko pikkuhiljaa pahoihin tapoihin? Sairaanhoitajan mukaan tyypillisesti miehet kasvattavat LDL:n osuutta lihalla ja makkaralla, naiset tyypillisesti karkilla ja herkuilla. Vaikka ulkonäölliset seikat ovat olleet vahva motivaattori tähän mennessä, ilmeisesti viitsin aidosti panostaa hyvinvointiini vasta kuolemanpelko perseessä.


lauantai 23. helmikuuta 2013

Nyt se tietää taas mitä sen pitää tehdä

Kiitos kaikille kommenteista. Olen tässä nyt työstänyt ajatusta ja luullakseni olen taas takaisin radalla. Suuria muutoksia en rupea elämääni tekemään. Kanelin herkuttomuushaaste osui kyllä sen verran hyvään väliin, että tartun siihen, mutta määräämättömäksi ajaksi - eli pidemmäksi (ei lyhyemmäksi) kuin kolme viikkoa. Ostin Keijun alentajaa. Se on kammottavan makuista mutta saa sen onneksi peiteltyä kasviksilla siinä missä normimargariininkin. Eihän sitä lusikalla tarvitse syödä. Juuston jätän kokonaan pois, vaikka vähissä sen syönti muutenkin on ollut.

Tekisi mieli sanoa, että panostan nyt siihen kestävyysliikuntaan mutta tällä viikolla on jokainen juoksulenkki jäänyt väliin. Jos vaikka tänään kävisin. Torstaina lenkin sijasta lähdin käyttämään pienintä ulkoleikeissä, kun hän ei päässyt isin ja siskon kanssa kyläilemään ja kaipasi virikkeitä. Käytiin sitten kiertämässä pieni lammenympäryslenkki (1,6 km) pulkalla parikymmentä minuuttia. Koko matkan laskeskelin, että sitten kun tästä on lumet sulaneet, voi miten hyvä tässä on käydä pari kierrosta juoksemassa tai oikeastaan vaikka viisi kierrosta ja paljonkohan yhteen kierrokseen menee ja minkälaiseen aikaan sitten taittuisi kymppi... (Voi siinä juosta lumellakin mutta siinä menee myös latu, niin jätän sen mieluummin hiihtäjille, vaikka jalankulku onkin sallittua.) Juoksemaan tekee mieli.


Muistaakseni huomisen jälkeen vaihdan pilatesryhmääni sunnuntaista maanantaihin, joten vähän pitää säätää sitten muutakin liikuntakalenteria, mutta tuskin mitään maata mullistavaa siinäkään käy. Aika tasaista taitaa elämäni nyt olla, kaikesta paskasta huolimatta. Paino on valunut taas vähän alemmas, mikä on kyllä ihan kiva asia. Jos kolesteroli ei laskekaan, tuleepahan musta ainakin vähän hoikempi.

tiistai 19. helmikuuta 2013

This machine is on its way to self-destruction

Muistanette (tai sitten ette), että saatoin joskus sanoa tässä ihan lähiaikoina miehelleni, että jos haluat tappaa minut, siihen on nopeampiakin tapoja kuin metabolinen oireyhtymä. Tänään lääkäri soitteli testieni tuloksia. Hyvä uutinen, ei reumaa. Huonohko on kuitenkin jäljelle jäänyt vaihtoehto: varpaassani on todellakin nivelrikko. Vähän meni ohi, miten sitä lopulta käsitellään, vai käsitelläänkö mitenkään, mutta fysioterapeutilta aloitan ja ilmeisesti jalkaterapeutille sitten.

Sitten se metabolisella oireyhtymällä tappaminen. Kolesteroli. Huomattavan korkealla. Ei mitään lievästi kohonnut tai edes kohonnut, vaan jumalattoman korkealla. Varsinkin siihen nähden, millaiseksi kuvittelen ruokavalioni ja liikkumiseni. Mitä lääkäri sanoi? Keep up the good work! Ei enää kauan, niin olette tavoitteessanne: Self-destruction completed. Kokonaiskolesteroli oli yli seitsemän, huonon kolesterolin määrä yli viiden. En todellakaan muista desimaaleja.

Mitä pitäisi sitten tehdä? Lainaan tässä tätä sivustoa ja JanTS:n vastausta alkuperäiseen (ei suinkaan minun) kysymykseen.

Syö:
Rasvaista kalaa esim. lohta. Tapahtuu joka viikko.
Suosi kanaa ja kalkkunaa punaisen lihan sijaan.Toimeenpantu 1990-luvulla.
Vähärasvaisia maitotuotteita kuten maustamaton jogurtti, rahka ja viili. Jo 1970-luvulta lähtien.
Rasvaton maito on ok  Niin minustakin.
Käytä neitsytoliiviöljyä ja rypsiöljyä runsaasti sellaisenaankin esim. salaatin kanssa.  En ole kyllä öljyillä läträillyt, mutta käytän silti, enkä mittaile.
Pähkinöitä päivittäin pieni kourallinen (35g) Jonkin sortin yliherkkyys vähän rajoittaa, en kärsi syödä noin säännöllisesti.
Paljon vesipitoisia ja värikkäitä kasviksia (vähintään 0,5 kiloa päivässä). Puoli kiloa on toteutunut jo nelisen vuotta ellei pidempäänkin, vähintään vuoden noin kilo päivässä.
Kaurassa, marjoissa ja omenassa on paljon kolesteroliin vaikuttavia kuituja. Joku ellei kaikki melkein jokapäiväisessä käytössä jo muutaman vuoden ajan. Marjat ja kaura entistäkin säännöllisemmin muutamia kuukausia.
Jos syöt leipää valitse kuitupitoinen täysjyvä. Toteutunut jo 1990-luvulta lähtien.
Leivän päälle juustoa kohtuudella ja levitteeksi kasvirasvalevite (itse käytän Keiju 70%). Juustoa en juurikaan käytä, levite on kasvirasvaa ollut luultavasti jo 1980-luvulta lähtien.
Kolesterolia alentavia tuotteita kuten Benecolia voi käyttä niiden omien ohjeiden mukaan. No tätä lääkäri suositteli myös, joten eiköhän oteta kokeiluun.
Alkoholia voi käyttää kohtuudella, mieluiten punaviiniä Mieluiten punaviiniä minäkin, ja sitäkin kovin harvakseltaan. Vaikka voihan siitäkin vielä vähentää.

Vältä:
Sokeria ja hedelmäsokeria (hedelmiä voi kuitenkin syödä) En lisää sokeria mihinkään mutta en ole kytännyt piilosokereita, vielä. Hedelmät maistuu.
Jätä karkit, leivonnaiset jne pois (kohtuullinen tumman suklaan käyttö on ok). Kai se on uskottava, herkuttelun päivät ovat nyt ohi. Kohtuullinen tumman suklaan käyttö on ok.
Virvoitusjuomia ja mehuja Toteutunut jo 2000-luvulta lähtien.
Syö tärkkelyspitoista ruokaa kuten perunaa, pastaa ja riisiä vain pieniä annoksia tai ei ollenkaan (ellet harrasta liikuntaa). Harrastan liikuntaa, mutta silti olen syönyt kovin vähän perunaa, pastaa ja riisiä kesästä lähtien.
Jätä roskaruoka kuten pizzat, hampparit ja ranskalaiset pois No ei nämäkään viikkoruokalistassa ole, mutta voin kyllä lopettaa kokonaankin.
Transrasvaa on Suomessa nykyään lähinnä tuontileivonnaisissa. En hirveästi välitä tuonti- (tai paljon muistakaan "parasta ennen 60-vuotissynttäreilläsi")leivonnaisista. Enemmän suosin lähisukulaisen tekemiä tai kaupan paistopisteestä saatavia. Mutta enää en siis niitäkään.
Syö punaista lihaa vain pari kertaa viikossa. Punainen liha on jäänyt pois jo 1990-luvulla.
Possu on parempi kuin nauta. Viitaten edelliseen, ei liikuta minua.
Lihavalmisteita (makkarat, pekoni ja leikkeleet) Viitaten aiempaan, käytän leikkeleenä korkeintaan broileri- tai kalkkunaleikkelettä.
Kermaa, voita ja kananmunia voi käyttää kohtuudella. Kermaa olen käyttänyt lähinnä synttärikakuissa tai leivonnassa, voita käytän yhtä vähän, kananmunasta täytynee sitten tinkiä. 
Juo kahvi suodatettuna, vältä pannukahvia ja espressoa. On mulla mutteripannukin, mutta se on niin työläs pestä joka käytön jälkeen, että enimmäkseen jää käyttämättä. Suodatinkahvia juon kohtuullisesti, muutaman mukin päivässä.

Älä tupakoi. Muista harrastaa säännöllisesti liikuntaa. Mahdollisesta liikapainosta on hyvä päästä eroon, vaikka ei vaikutakkaan kolesteroliin.
En tupakoi, harrastan säännöllisesti liikuntaa, mahdollista liikapainoa kyllä on, ja siitähän se on nyt sitten aloitettava ts. vertailukohdaksi otettava. Jos ei näillä kiristyksillä näy vaa'assa, ei varmaan näy kolesterolissakaan. Olisko se VHH sitten? 

Jos teillä on hyviä ideoita ja vinkkejä tai omalääkärin ohjeita, otan hyvin mielelläni vastaan. Myös niitä tsemppiviestejä, että kyllä se siitä. Kyllähän tämä tästä? Kontrollikokeet otetaan puolen vuoden kuluttua, tänään söin pannukakkua, että olisi mistä parantaa. Salitreenillä ei ole vaikutusta suuntaan eikä toiseen, kestävyysliikunta nostaa HDL:n määrää ja (täten) laskee LDL:n osuutta veressä. Sitä juoksua siis, olin kuin olinkin oikeassa.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Hyvin suunniteltu ei ole vielä ollenkaan tehty

Kävin lasten kanssa kaupassa. Sitten pankissa. Matkalla sinne nukahti ensin toinen, kotimatkalla sitten toinenkin. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin liikenteeseen eikä vasta päiväuniaikaan. Olisi pitänyt lähteä silloin, kun suunnittelin.

Näitä ostin.

Näitä söin. Hain yhdeltä vain liikenneasemalta take away -kupin kahvia näiden kanssa. 
 En tiedä teidän lapsista, mutta meidän on semmoiset, että jos ne autoon nukahtaa, ja kotiin kannettaessa herää, niin ne ei nukahda uudelleen päiväunille, vaikka unet olisi jääneet puolitoistatuntia vajaiksi. Nukutin lapsia siis autossa. Ajelin kaupungin ympäri ja lapset koisivat turvaistuimissaan vöitä vasten roikkuen. Ei välttämättä paras tapa, mutta yksi tapa tämäkin.

Herkkujen korvaaminen suolaisella, check! Mies osti näitä, kun mä en niitä karkkeja suostu syömään. Hoh-hoijaa, se tosiaan taitaa yrittää lihottaa mua? Söin ja poden huonoa omatuntoa, olisi meillä ollut vaikkapa porkkanaakin näidenkin tilalle. Mutta eipä ollut valmiiksi pilkottuina.
Tuo purkki on käsitelty, tyhjä, roskiksessa ja taakse jäänyttä elämää. Nostin sen vain tänne kummittelemaan, etten unohtaisi liian nopeasti. Suunnittelu ei riitä, pitää myös toteuttaa.

Lapset ja arki palasivat

Ja heti hiljeni blogin päivityskin. :) Olipa ihana saada taas omansa kotiin. Levätä sain hyvästi, nukkua kokonaisia yöunia, herätä silloin, kun on nukkunut tarpeeksi. Liikkumaankin ehdin, vaikken niin paljon kuin olin ajatellut. Hyviä juttuja ja tärkeitä asioita sain vietyä eteenpäin.

Ruokailu sen sijaan... Sanotaanko nyt vaikka niin, että onpa onni, että lapset ja arki ja tutut ja turvalliset rutiinit palasivat. En väitä, että ruokailut olisivat ihan hunningolla olleet, perushyvät jutut mukana kyllä, mutta ei silti ihan oppikirjan mukaan. Olen joskus miettinyt, että miten minulle käy, kun aloitan työt, kun ei ole aikaa kotona keskittyä pelkästään omiin valintoihin, kun vaikkapa työpaikkaruokala määrittelee, kuinka hyvän lounaan pystyn syömään. Tämän vapaan viikon perusteella totean, että työ kotona tai kodin ulkopuolella tuottaa juuri niitä rutiineja, joita elämäntaparemonttiin ja painonhallintaprojekteihin tarvitaan. Ilman sitä struktuuria, jolla päivät saadaan sujumaan, hyvien valintojen tekeminenkin on hankalampaa. Yksinkertaisesti muistettavaa on liikaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Olen käyttänyt tätä lausetta aika usein paikallisesta aallonpohjasta noustessa, mutta nyt tarkoitan sitä tosissani. Vaikka tänä aamuna en millään olisi jaksanut herätä edes silloin, kun mies sanoi olevansa lähdössä jo töihin ja kuulemma olisi suotavaa, että joku olisi lastenkin kanssa, pääsen varmaan muutamassa päivässä taas perusrytmiin kiinni. Kohta lähdetään kauppaan hakemaan kaikille perusterveellisen kotiruoan aineksia. Kyllä tämä tästä, arkirutiinit ovat hyvä juttu. :)


perjantai 15. helmikuuta 2013

Salia vai juoksua?

Kumpaa kannattaa kehittää, että laihtuu? Kumpaakin. Olen pyrkinyt käymään pari kertaa viikossa salilla ja yhden pitkän rataslenkkini lisäksi pari kertaa juoksemassa. Salilla käynti on toteutunut paremmin.

Tällä viikolla olen ollut ilman pieniä lapsia. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joilla on alle kouluikäisiä lapsia, olit sitten töissä tai kotona lasten kanssa. Suosittelen varsinkin niille, jotka rakastavat lapsiaan. Toki tiedossa on kiukkua ja muutaman päivän rytmin hakua mutta kaikille osapuolille pieni loma on välillä erittäin jees. Meillä kun ei tässä lähimaastossa ole oikein sellaista paikkaa, mihin lapset saisi tuupattua vaikka ravintolaillan ajaksi, isovanhemmat ajelevat sitten muutaman tunnin päästä eri kaupungista, eli ei tapahdu kovin usein.

Tällä viikolla en ole käynyt kertaakaan salilla. Kävin testaamassa avainta uudelleen oveen ja se avasi ihan normaalisti. Joko niin, että se oli "vahingossa" lukkiutettu ja puheluni jälkeen avattu uudelleen tai sitten siinä oli joku hetkellinen häiriö. Mutta en edes eteiseen mennyt tämän testin takia. Juoksemassa olen käynyt kaksi kertaa. Peräkkäisinä päivinä sattumoisin, mutta eipä se sen enempää jaloissa tuntunut kuin muutenkin liikunnallisesti erilainen viikko.

Päätin jättää salin kerran viikossa käytäväksi. Päätin juosta enemmän. Eilen onnistuin yhdessä ylämäessä sohaisemaan soitintani niin, että siitä lähti matkan ja treenin mittaaminen päältä pois. En halunnut pysähtyä siihen keskelle mäkeä säätämään sitä takaisin päälle, koska en halunnut näyttää siltä, että hyydyin kesken matkan ja käytän soittimen säätämistä tekosyynä pysähtyä haukkomaan henkeäni. :) Mäen päällä laitoin uuden treenin käyntiin, yhteensä noista kahdesta tuli noin kahdeksan kilometrin lenkki, josta noin 7,5 km juosten.

Kolmen kilometrin kohdalla ajattelin, etten ikinä saa kymppiä juostua, en ikinä ole siinä kunnossa, ja jos nyt kympin juoksisin siihen menisi varmaan pari tuntia. Kotipihassa huomasin, etten ollutkaan lopettanut juoksua pihaa edeltävään risteykseen, niin kuin ajattelin. Ihmettelin pihan liukkautta ja huomasin edelleen juoksevani. Kyllä se kymppi taittuu, eikä siihen tasan kahta tuntia mene. :) Kevät taitaa silti kulua juoksupainotteisemmin. Salille menen tänään.

Liikunta-aiheeseeni liitän vielä kiitoksen Iivelle tunnustuksesta, hän niin kauniisti sanoi tunnustuksessaan, että "kun arki ei tee liikkumisesta mahdotonta!" Laitoin tämän jo kertaalleen jakoon, joten nyt vain otan vastaan, kiitos. :)

PS. Tein eilen työvoimapoliittisia päätöksiä ja sovin tapaamisen paikkaan, jonka seurauksena saatan päästä takaisin työelämään jo ennen kuin lumet sulavat. Uusia haasteita liikkumiseen, kun päiväjumpat ja rataslenkit vaihtuvat johonkin ihan muuhun. :)

torstai 14. helmikuuta 2013

Kaksosen kanssa parisuhteessa

Maijun parisuhdekirjoituksesta inspiroituneena meinasin kirjoitella herkkupepun kanssa elämisestä, mutta asia kääntyikin mielessäni kokonaisvaltaisemmin kaksosuuteen. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja yksi epävirallisista tehtävistäni tässä parisuhteessa on ollut kouluttaa miehestäni itsenäisempi yksilö. Ei sillä, etteikö hän sitä olisi varsinkin opiskelussa, töissä, virallisissa asioinneissa, mutta kotikentällä kaksosuus ottaa silloin tällöin vallan. Anoppi kertoi, että pojat olivat ruokapöydässä ruvenneet itkemään esimerkiksi sellaista, jos kaksosilla oli ollut eri kokoiset perunat lautasellaan. Kaikki piti olla samanlailla, yhtä paljon, yhtä isot, samaan aikaan.

Jos pienenä "oli pakko" olla samanlainen, kyllähän siitä vahva tapa tulee. "Minä halusin tuplan, tässä sinulle sinun tuplasi." Ymmärrättekö? Viimeisimpänä hankintana pojat kävivät ostamassa toiselle veljelle punttisarjan, ja samalla myös toiselle, koska onhan se hyvä, että molemmilla on. Tarvitsi tai ei. Mutta kunhan on samanlainen, vaikkei käytäkään. Veli osti itselleen PS3:n ensin, meillä oli xbox360, koska me tytöt tykätään siitä enemmän. Meidän xbox meni rikki; veli osti meille PS3:n, koska pitäähän kaksosella pelikone olla. Tytöt jäi ilman xboxia, mutta onpahan kaksosilla sentään samat, voi kätevästi myös ostaa toiselle jonkun pelin lahjaksi ja saada sen sitten pitkäaikaislainaan ilman palautusvelvollisuutta...


Palatakseni takaisin Maijun aiheeseen parisuhde elämäntaparemontissa minä en oikein jaksa uskoa, että mieheni sinnikkäällä herkkujen tarjoamisella olisi tekemistä sabotoinnin kanssa, vaan sillä vanhalla tavalla, että kun mullakin on niin sullakin on oltava, muuten sulle tulee paha mieli. Alkuaikoina oli hirveän vaikeaa välillä, kun piti puolittaa munkit ja makaronilaatikot ja viimeiset kääretorttupalaset. "Jouduin" syömään ylimääräistä ihan sen takia, että mies ei suostunut santsaamaan ilman minua, vaikka mieli teki tai nälkä oli. Tästä tavasta rimpuilin ensin irti. Meillä on aina ollut erilainen ruokailurytmi, mies on sitä tyyppiä, joka syö mieluummin kerran päivässä kunnolla, minulle maistuu ruoka myös päivän mittaan. Mies ei syö aamupalaa, jos en hänelle erikseen voileipää voitele (ihan totta!), minulle maistuu ruoka aamusta asti. Ongelmat tulee siinä, kun minä täytän energiavarastojani pitkin päivää ja mies ei, ja sitten pitäisi illalla syödä yhtä paljon spagettia ja yhtä monta kukkakaalia: EI KIITOS!

Ollaan erilaisia myös herkkujen ja naposteltavien suhteen. Mieheni on normaalipainon alarajalla, minä en ihan. Seurasin joskus, miten hän söi suolapähkinöitä. Otti pari pähkinää, heitti yhden suuhun, söi suun tyhjäksi, heitti toisen perään, söi, piti taukoa, otti kohta uuden parin pähkinöitä. Miten tein minä? Pähkinöitä kouraan sen verran kuin mahtuu, siitä kallistin suuhun niin paljon kuin mahtuu ja niitä pureskellessa käsi kävi jo uudelleen pähkinäkulholle. Tarvitseeko sanoa, että tämän havaittuani meillä on pähkinöiden kulutus vähentynyt radikaalisti? Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta, kumpikaan versio? Se on muuten jännä, että eipä tarvinnut suolapähkinöitä kahteen kulhoon jakaa, kristillisellä tasajaolla. Mutta tasan ne eivät menneet.

Olen monesti raivonnut hänelle, että anna minä päätän, mitä minä syön, minä en ole sinä, me ei olla kaksosia, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea samalla lailla! Jostain syystä tämä tasajako kulminoituu aina ruokailuun, minä en sentään kaupasta saa omaa punttisarjaa tai pelikonetta. Ne on jaettu jo veljen kanssa.


Minä en tiedä, opinko ikinä ymmärtämään kaksosuutta. Puutteekseni voidaan laskea myös se, etten tunne kuin kaksi kaksosparia, ja molemmilla on taustallaan vähän hankalia kotioloja, joiden seurauksena siitä lähisisaruksesta on tullut huomattavan tärkeä tuki ja turva kasvuun ja elämään. Toisen tuntemani kaksosparin kanssa joskus valitin sitä, miten kaksosen kanssa parisuhteessa eläminen on välillä h*lvetin haastavaa. Tuntuu, että suhteessa olisi kolme ihmistä, mies jakaa aikansa kaksosensa kanssa, niin että välillä oma vaimo unohtuu. Tottakai se välillä herättää mustasukkaisuutta, että jos mies keksii jotain kivaa, se sanookin jakavansa sen kivan veljen kanssa, vaikka minäkin olisin ollut valmis yrittämään. No tämä toinen kaksonen ei silloin ollut parisuhteessa, mutta sanoi, että tuohon varmaan on muuten hänen useimmat suhteet kaatuneet, kun sisko on ollut tärkeämpi kuin se oma poikaystävä. Myöhemmin, kun juttelukumppanini oli alkanut seurustella ja kiinnitti poikaystäväänsä enemmän huomiota, sisko syytti miestä muun muassa narsistiksi, joka haluaa eristää tyttöystävänsä ystävistään ja perheestään... Ei ole aina helppoa kaksosillakaan.

Sitten se toinen puoli: minun opettelu kaksosenpariksi. Yli kymmenen vuoden aikana olen opetellut passuuttamaan itseäni (no se oli helppo, pohjimmiltaan laiskalle ihmiselle). Teetkö mun puolesta, haetko mun puolesta, kannatko mun puolesta? Yli kymmenen vuoden aikana olen oppinut siihen, että kaikki on yhteistä. Meillä ei ole melkein koskaan ollut vaikkapa omia karkkipusseja, vaan se on selvää, että jos jotain hyvää on, se jaetaan. Koko käsite 'miehen karkkipussilla/leffaherkuilla käyminen' on vähän vieras, koska automaattisesti ne kuuluvat myös minulle. Kun teen itselleni aamupalaa, voitelen leivän miehellekin, että saan hänet syömään. Hän sitä ylimääräistä energiaa tarvitsisi, minä en niinkään. Kun puhumme salille menemisestä, lähtöoletus on, että yhdessä tietenkin. Saatamme lähteä yhdessä vaikkapa vuokraleffaa palauttamaan, vaikka toinen voisi sen tehdä ihan hyvin yksinkin. Usein toinen meistä torkkuu sohvalla tunnin tai ylikin, odottamassa, että toinenkin malttaa lähteä nukkumaan, vaikka hyvin voisi mennä jo edeltä, kun joka tapauksessa nukkuu.

Yli kymmenen vuotta minä olen opetellut olemaan osa kokonaisuutta, jossa karkin tai suklaan tarjoaminen jää loppujen lopuksi aika pieneen rooliin. Olen opetellut olemaan kaksonen, vaikka haluaisin samalla olla vahva ja itsenäinen nainen. Rooleja tässä on purettava itse kunkin, ei se niin mene, että jos mies lakkaa tuomasta suklaata kotiin, kaikki on yhtäkkiä hyvin ja aurinko paistaa ja linnut laulaa ja trallallaa.



Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei

Joskus tekis mieli kaivaa arkistojen aarteista vanhoja kuvia, laittaa ne tänne ja pyytää teitä kertomaan, että kyllä sä olet laihtunut ja kiinteytynyt, ja kyllä sä hienoa työtä teet. Pyytää ja anoa teitä kertomaan, missä kohtaa on vähemmän, mistä kohtaa on kaventunut, mikä näyttää erilaiselta kuin ennen.

Tunnen sen kuitenkin mieluumin itse. Jätän jotain itsellenikin. Ei ole vieläkään kuvaa iltarahkastakaan, ehrmannista tai rainbow'sta, ottakaa itse. Minä lähden juoksemaan, sitten saunaan, turpoamaan, enkä käy lauantaina vaa'alla ja lopetan herkkujen syömisen.

Hyvää ystävänpäivää. ("Omille ja kaikkien muidenkin ystäville" kuten näin fb:ssä tänään. Aika ihanasti ajateltu.)

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Mukavuusalue ja kuinka se ylitetään?


Onhan tämä asia, josta muutkin ovat puhuneet, ja kuva, jonka muutkin ovat jakaneet, mutta otanpa esiin silti. Eilen epäilin motivaatiotani, tänään epäilen pelkääväni.

Luulen, että mukavuusalueita on enemmänkin. Luulen että ne on sisäkkäisiä. Ensimmäinen mukavuusalue on loppujen lopuksi aika ohut kerros ihmisen ympärillä. Se on se tapa, jolla on tottunut toimimaan ja siltä on oikeastaan aika helppo astua ulos: lähteä sille ensimmäiselle kävelylenkille, liittyä kuntosalille, heittää ruukkusalaatti ostoskoriin muiden ostosten päälle, mikä se nyt sitten onkin. Sen jälkeen huomaa, että tämähän on oikeastaan ihan kivaa, tämä kävely, tämä kuntosalilla käynti, tämä salaatinsyönti. Ja se alkaa sujua ja tapa laajentua. Tulee muita lajeja, tulee muita kasviksia, kiinnostuu siitä, mitä tekee, haluaa enemmän.

Mutta sen takana on toinen epämukavuusalue, jolle minä olen nyt astumassa. Kun entiset keinot eivät riitä. Kun sieltä ostoskorin pohjalta, salaatin alta piilosta pitäisi noukkia muutamia tavaroita takaisin hyllyyn. Olen jo tottunut toimimaan näin, miksi minun pitäisi muuttaa toimivaa kaavaa, eikö siitä ole tiedossa vain hankaluuksia?

Mitä hankaluuksia elämääni tulee, jos lopetan herkkujen syömisen?

  • saatan laihtua
  • herkut saattavat loppua maailmasta, koska on yksi ostaja vähemmän
  • minun saattaa edelleen tehdä mieli makeaa
  • saatan korvata makean herkun suolaisella
  • saatan keksiä uusia innovatiivisiä tekosyitä, miksi saisin edelleen jatkaa huonoksi kokemallani tiellä.
Mikä näistä on oikeasti uhka? (Vastaus: herkkujen korvaaminen suolaisella.)
Mitä näistä pelkään eniten? (Tämä on "vähän" säälittävää: Minun saattaa silti tehdä mieli makeaa.)
Olisikohan mahdollista päästä peloistaan ja mennä eteenpäin? (Kyllä.)




tiistai 12. helmikuuta 2013

Laihtumisen tarve

Onko tarvetta laihduttaa, nosti Iive esiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Tämä on asia, jota olen miettinyt itsekin säännöllisesti, mitä kiinteämmäksi (läskipuvun alla) käyn ja mitä siloisemmin toppakerros ihon alla asettuu lihasten päälle. Onko tarvetta laihduttaa, vai riittäisikö vain sopivasti liikuntaa ja terveellinen ruokavalio, joka sallii herkkupäivät ja juhla-ajat?

Tämän aamun painoni oli 71,7 kg. Normaalipainoni BMI-raja on 62 kg. Onhan tässä siis ylimääräistä, rasvaprosenttini vuoden alussa oli 33,3 %. Vähempikin riittäisi. Kävin aamulla antamassa seitsemän tuubillista verta kokeita varten, yksi niistä meni kolesteroliarvoille. Raskausdiabeteksen jälkeen minulla on myös kohonnut riski sairastua aikuisiändiabetekseen. Syitä vähentää rasvan määrää erityisesti vyötäröltä minulla siis on.

Kuitenkin ajattelen eniten ulkonäköä enkä terveyttä. Vaikka haluaisin väittää olevani huolissani omasta hyvinvoinnistani, ja tottakai olenkin, mutta olenko niin paljon, että oikeasti alkaisin toimenpiteisiin sen suhteen? Liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin ja minä liikun hyvin. Mutta liikunta itsessään ei paranna kaikkia vaivoja (kuten ylipainoa, lasketaan se tässä nyt vaivaksi ja sairaudeksi ihan vain pointin takia).

Normaalipaino ei ole minulle enää tavoite per se. Haluan painoni kuutosella alkavaksi, mutta jokin tuommoinen 65 kg voisi olla sopiva. Oikeastaan en etsi sitä tiettyä vaakalukemaa vaan sitä olotilaa, missä olisi hyvä olla itsensä kanssa. Ja siihen olotilaan kaipaan vähemmän vatsamakkaroita ja pienempää leuan alusta. Olen haaveillut kiinteistä käsivarsista todella kauan, ja nyt minulla olisi lihakset siihen.

Maiju kirjoitti parisuhteesta laihdutuksen ja elämäntaparemontin aikana, ja minäkin olen tainnut muutaman kerran mainita, että miehelleni herkut maistuu ja hän haluaisi jakaa kokemuksen kanssani. Oli tarkoitus liittää kotiasiat laihtumisen tarpeeseen, mutta minun piti poistaa tästä, mitä lähdin avautumaan, koska siitä tuli niin pitkä, että se on kokonaan oman postauksensa aihe. :) Sanonpahan vain, että herkkupepunkin kanssa voi elää, vaikka omat haasteensa se asettaa. Palaan siihen aiheeseen vielä myöhemmin, koska sekin on mielessäni silloin tällöin pyörähdellyt.

Mutta mikä on riittävää ja milloin motivaatio on kohdallaan? Taistelen tällä hetkellä laihtumisen tarpeen ja "pelkän" hyvän olon hakemisen välimaastossa. Minusta on hirveä sääli kehittää lihaksia, jos en aio niitä kenellekään, edes itselleni, koskaan näyttää. Voinko oikeasti olla niin itsekäs, etten paljasta upeaa bodyani tämän läskipuvun alta? ;) Mutta riittääkö kiinnostukseni siihen aidosti? Milloin voi vain todeta, että lopetan mutten luovuta? Vai onko nyt kyse pelkästään oman mukavuusalueen ylittämisen pelosta? Kyllä minä sen painoni alle seitsemänkympin silti raahaan, vaikka minun pitäisi amputoida joku raajoistani.


lauantai 9. helmikuuta 2013

Vaakapäivä plussaa

Nonnii, olisko se sauna vai olisko se laskiaispulla ja jäätelö, jotka painoa nostivat, mietitääs tätä hetki. Mutta ei tässä hätä, viime viikkoinen vaakasekoilu on takanapäin, edellisellä viikolla nollatulos, tuohon tuli nyt puoli kiloa lisää, mutta eikö sen voi laskea, että kahdessa viikossa?

Odotan innolla saavani nukkua vähän enemmän, päästä taas väsymyksen niskan päälle, vaikka ei tilanne nyt mikään mahdoton ole. Olen mennyt nyt viime aikoina yhdeltätoista nukkumaan, joskus olen torkkunut sohvalla jo tunninkin ennen varsinaista nukkumaanmenoa. Onhan se aiemmin kuin entinen vähintään puolilleöin kukkuminen. Saan melkein joka yö seitsemän tuntia unta, joskaan en keskeytyksetöntä, koska meidän pikkupoika on nyt puolentoistavuoden ikäänsä nukkunut kaksi yötä kertaakaan heräämättä (toinen niistä viime viikolla) mutta muuten herää vähintään kerran yössä, ihan vain tarkastamaan, että ei ole yksin. Vaikkei siinä uudelleen nukahtamisessa kauan mene, katkaisee se unen silti. Ja jostain syystä minun luupäämieheni luulee, että se uudelleen nukutus kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Typerä ukko. :P

Kuntosalin avainta en ehtinyt vielä eilen käydä vaihtamassa, mutta pitää ottaa se asiakseni heti maanantaina. Lapsettomalla (vaikka esikoiseni jääkin kotiin) viikolla aion käydä sekä juoksemassa että kävelemässä. Ja jos ei suurempia vastuksia elämään tule, voisin houkutella esikoisen testaamaan uudelleen avattua uimahalliamme. Parisuhdettakin saatetaan ehtiä hoitaa ihan eri tavalla, kun ei pienet pyöri koko ajan jaloissa. :) Liikaa ei pidä kuitenkaan suunnitella, koska pienimmäinen ei ole ollut vielä reissussa ilman äitiä ja isää aikaisemmin, joten en tosiaan tiedä, kuinka nopeasti mummo kaartaa takaisin kotipihaan, että tässä tämä teidän yöhuutaja nyt on, olkaa hyvät! Luotto on suuri, kyllä ne pärjää, kaikki kolme.

laskiaispulla.jpg?changed=1330001399

Minun pitää myös tarkastella vähän tätä painoni kehitystä tarkemmin jossain kohtaa. Nyt tuntuu, että tähän tämä tyssää, näihin lukemiin, joissa olen pyörinyt kohta vuoden. Nestekilot on pudotettu, läskit jäi. Jos olisin lähempänä normaalipainon rajaa, tämä voisi ollakin näin hankalaa, mutta heitänköhän minä ihan itse niitä kapuloita rattaisiin (laskiaispullilla) vai enkö minä vain keskity tarpeeksi? Niin kuin sanoin, normiruoassani ei ole hirveästi hiomisen tarvetta, ainahan voi olla tarkempi, mutta se on perushyvällä tasolla, mutta herkuttelu on nyt sitä liikaa. Jotenkin vain sallin itselleni koko ajan sen "viimeisen kerran", uudelleen ja uudelleen. No, laskiaispulla oli nyt vähän eri juttu, ostin sen itse jne, mutta ne viimeiset kerrat on niitä miehen ostamia herkkuja, niitä "ei mun kyllä pitäis, mutta jos mä nyt vielä, ja sitten en enää". Niitä minä edelleen jätän tosi harvoin väliin, vaikka luulin itsestäni muuta. Miksi se on nyt niin hankalaa? Eihän ne herkut maailmasta lopu, vaikka vähän aikaa olisinkin ilman. Olen jo todennut, että tällä ruokavaliolla, jota on helppo ylläpitää, en liho vaikka silloin tällöin herkuttelisinkin. Mutta koska silloin tällöin herkuttelenkin, en laihdukaan.


torstai 7. helmikuuta 2013

Elämme jännittäviä aikoja...

Sanoi Muumipappa joskus...

Mutta oikeasti minua jännittää hirveästi, kun olen tänään menossa kuvauttamaan kättä ja jalkaa. Maanantaisen lääkärireissun jälkeen olen vahvasti kieltänyt kaiken, eihän minulla tässä mitään vaivaa olekaan, turhaan tässä nyt hössötetään... Reuma tai nivelrikko, kumpikaan ei ole sellaisia antibiooteilla parantuvia sairauksia. En oikein innolla odota kumpaakaan. Tekisi mieli googletella mutten uskalla. Olen mieluummin tässä kieltotilassa. No, soittoajan sain vasta parin viikon päähän, vaikka kuvista nyt periaatteessa kyllä näkyisi samantien, joten voin ihan hyvin jatkaa tätä tietämättömyyden pilvessä leijumista vielä jonkin aikaa.

Sain soitettua kuntosalin avaimestakin, ei siinä mitään vikaa pitäisi olla, mutta joissain niissä on joku tyyppivirhe, koodivirhe, valuvirhe, että lakkaavat vain toimimasta. Sitten pitää mennä toimistolle hakemaan uusi tilalle. Mutta kertaalleen kannattaisi kokeilla silti. No arvatkaa, oliko se avain mukana, kun äsken kävin lapsosen kerhoon viemässä? Ja nyt nukkuu toinen lapsonen päiväunia, niin eipä tarvitse eri reissuakaan sinne tehdä. Jos kuitenkin huomisen aikana saisin asian hoidettua kuntoon, niin ei viikonlopun yli menisi. Tosin sunnuntaisin se on muutenkin kiinni. Se sali. Niin kuin toimistokin.

Anoppi hakee pienet ipanani ensi viikoksi talvilomalle luokseen. Toivottavasti viihtyvät koko viikon. On meinaan aika paljon tekemistä, muun muassa vähän virastokierrosta tiedossa, kun kerrankin pääsee ilman lapsia. Eniten odotan kuitenkin sitä, että saan nukkua muutaman yön putkeen heräämättä kertaakaan välissä. Ah, autuutta!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ruokapäiväkirja

No miten se panikoijan eilinen ruokapäivä sitten meni? No suurin piirtein näin:

Aamupuuro. Pahoittelen, kuva ei ole saman päivän, seassa oli  pelkkää omenaa, ei banaania. Mutta saanette varmaan ideasta kiinni? Lisäksi kuppi kahvia maidon kanssa.

Tämä on se lounas, josta paniikki alkoi. Kyllähän sen tuosta jo kertavilkaisulla näkee, että ei se ihan hese-aterialle pärjää lihottavuudessaan. Tän kanssa lasillinen maitoa.

Päivällisellä poikkeuksellisesti spagettia, juuri kun pääsin sanomasta, etten  oikeastaan syö pastaa. Tuo aneemisen näköinen ruilautus siinä päällä on lohisuikaleista tehtyä kastiketta. Ilmeisesti upposi spagetin väleihin, kun näyttää... ei oikeastaan ollenkaan herkulliselta. Porkkanaraaste sai ajaa salaatin asiaa tässä vaiheessa iltaa.

Sitten ne kootut selitykset:

  • Join lounaan ja päivällisen välissä kupin kahvia ja söin kaksi juusto-ruisleipää. Ei tullut kuvattua niitä.
  • Yhtä poikkeuksellisesti kuin päivällisellä spagettia, syön kaksi kala-ateriaa päivässä, varsinkin että molemmat lohta. Mutta mies kävi kaupassa hakemassa ohjeella "jotain lihaa". Se on meillä aina käsittänyt enemmän kuin vain punaisen lihan.
  • Illalla yleensä syön rahkaa ja ananasta tai marjoja. Nyt ei ollut nälkä eikä tehnyt mieli. Varmaan siksi, kun  päivällinen meni melko myöhään, ja olin tosi väsynyt. Mutta iltapalan väliin jäämisen takia kalorit jäi himpun verran alle 1500. Ei ihan ollut tarkoitus.

Tälle päivälle ei ole suunnitelmia. Hullujen akkojen jumpan ajattelin jossain välissä vetäistä.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Laihdutuspaniikki

Kävin rataslenkillä, neljätoista kilometriä. Kotiin tultua laitoin lapsille leffan telkkariin ja ruoat sohvalle, saivat retkeillä siellä rauhassa. Selasin elloksen ale-kuvastoa omaa lounasta pöydän ääressä syödessäni. Siinä on laihoilla naisilla pitkät sääret ja kivoja jegginsejä ja tregginsejä. Tuli laihdutuspaniikki, kun katsoin omaa käsivarttani, että lihasten lisäksi siinä on kyllä niin paljon rasvaa, ettei voi hihatonta mekkoa ensi kesän rippijuhliin laittaa. Tuli paniikki, että tässä minä vaan syön, vaikka laihtua pitäisi.

Joo, WTF, voisi kysyä?

Jostain solumuistista tämmöinen ajatus nousi päähän, että pitäisi olla syömättä että laihtuisi. En ole koskaan laihtunut sillä lailla. En muista, olenko edes yrittänyt. Että olisin kokonaan syömättä ja sitten laihtuisin ja kiinteytyisin ja näyttäisin ihan yhtä söpöltä kuin ne pitkäsääriset fotoshopatut mallit siinä ale-kuvastossa.

Katsoin sitä omaa lautastani, uunissa paistettua lohta joltain aiemmalta päivältä jääneenä, herne-maissi-porkkanaa ja eiliseltä vähän paistettua porkkanaa ja punajuurta. Minun mielestä ihan perushyvä setti noin niin kuin nopeasti jääkaapista/pakastimesta haalituksi. Ei ollenkaan sellainen, joka pitäisi jättää väliin, että voisi hihattomaan mekkoon kesällä pukeutua. Mistä tämä paniikki oikein pukkaa? Eihän minun käsivarret ihan vielä Madonnan käsivarsilta näytä, mutta kyllä niitä kehtaa näyttää.

Madonna soi eniten
Kuva täältä

Niin pitkään kun tässä on jauhettu, että laihtuminen ei ole ruoasta kieltäytymistä vaan niiden parempien valintojen tekemistä. Onneksi sentään vilkaisu omalle lautaselle riitti palauttamaan taas ruotuun. Tämä on hyvä ja tämä riittää. Tässä vielä dataa tehdystä lenkistä, jonka valossa lounaspaniikkini on vielä järjettömämpi.

Kesto 3 h 20 min (sisältää kerhoon viennin ja haun, siis myös hetken pihalla seisoskelut, en tullut katsoneeksi, kauanko itse lenkki kesti)
Matka 14,84 km
Kalorit 776 (En tiedä mitä arvoja käyttää, mielestäni en ole painoani päivittänyt tähän laitteeseen, kai se vaan tuntee mut niin hyvin?)
Askeleita 20 590.

Ehkä ehdin sen verran väsähtää, että perusasiat melkein pääsivät unohtumaan. Hyvä, etten väsähtänyt jo ennen sen lounaan lautaselle haalimista, että ehdin tehdä ne paremmat valinnat. Selkeästikin minun on nyt pohdittava tätä paniikkia enemmän, mistä se tulee ja miksi ja mitä sille voisi tehdä. Itsetutkiskelun paikka.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Blaah jo toisen kerran!

Minun piti mennä salille, mutta en päässyt sisälle. Pitää huomenna soittaa ja kysyä, mikä minun sähköisessä avaimessani on vikana. Ihan totaalisen tylsää! Tarttee varmaan tarttua kahvakuulaan, kunhan mukulat nukkuu (niin eivät ole kuulan tiellä).


Tekis mieli sanoa, että voi Prze! Mutta sanon, että huomenna on sitten parempi päivä, rataslenkkiä tiedossa ja sitä rataa.

Lääkärireissu

Kävin lääkärissä näyttämässä kättä ja jalkaa, kun molemmissa on nivelkipua. Pottuvarpaan tyvinivel on ollut kipeä jo pitkään ja sitä on väitetty mm. alkavaksi vaivaisenluuksi, jolle ei voi tehdä mitään (ja sitä paitsi, kyllä niillekin kuulemma voi) mutta kun käteenkin alkoi koskea, totesin, ettei tämä nyt ainakaan mikään vaivaisenluu ole.

No lääkäri kokeili ja tunnusteli (ja pikkupoika itki vieressä, että näpit irti mun äidistä). Torstaina menen kuvaamaan ne. Verikokeitakin otetaan (ja samalla myös kolesteroliarvot). Nivelrikkoa tai reumaa... PLAAAH! Oon 34-vuotias, minulla ei kuuluisi olla vielä kumpaakaan. No mutta katotaan, mihin tässä päädytään. Pitää varmaan ruveta tuoretta inkivääriä vetämään, se kuulemma auttaa nivelkipuihin.

Mutta on tosi tympeetä, jos tuota jalkaa ei voi korjata, kun se ei liiku yhtä hyvin kuin toinen puoli. Vaikuttaa sellaisissa asioissa kuin askelkyykky ja varpaille nousu. Kun väistän kipua ja puutteellista liikerataa, paino menee pienemmille varpaille ja se vaikuttaa ensin nilkan asentoon ja siitä sitten ylöspäin. Mutta kaiken kaikkiaan, onhan tämä vähän tämmöinen first world problem. Toisilla ei ole käyttövettä, meikäläisellä varvas ei käänny kunnolla. Ei se mua estä juoksemasta. Ei välilevyn pyllähdyskään estänyt siskoo.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Vaakapäivät on perseestä, jos vaaka ei toimi kunnolla

Ainakin epäilen niin, se nimittäin näytti 68,7 kg, joka on radikaalisti vähemmän kuin lähipäivinä. Hippasen reilun kilon voin hyvin menneellä viikolla pudottaa, mutta nyt pudotus on useita kiloja ja viikko ei ole mennyt ollenkaan niin hyvin kuin olisi voinut tarkemmalla ihmisellä mennä. Minun on ehkä luovuttava tästä "ei se oo niin justiinsa" -asenteestani, ainakin jossain tilanteissa ja ainakin joksikuksi aikaa.

Tutustuin nyt myös tarkemmin vaakaani. Siinä ei ole pattereita (siksi niitä en ole tarvinnut vaihtaakaan) vaan se toimii aurinkokennolla tjsp. Pidän sitä makuuhuoneessa sängyn alla, koska en oikein tykkää ajatuksesta, että vaaka olisi aina näkyvillä, mutta minun on kai siirrettävä se johonkin, missä se saa enemmän valoa, säännöllisesti. En tiedä onko siitä apua, mutta voisihan sitäkin kokeilla.

Veljeni joskus sanoi, että mikä siinä painossa on niin epäselvää, että paino on se, mitä vaaka näyttää. Mutta ei minun vaakani ole mikään tarkan ja eksaktin tieteen materiaalistuma vaan pikemminkin sumean logiikan ja metafysiikan (ja mitä näitä nyt on) edustaja. Se mielistelee ja vääristelee, sillä on oma sielu. Eikä me suinkaan olla aina kavereita, eikä se suinkaan aina ole minusta lähtöisin oleva välirikko. Suurimman osan aikaa se toimii kuitenkin ihan normaalisti ja palaa näiden superplussien ja supermiinusten jälkeen taas sille tasolle, mistä lähti heittelehtimään. Mutta sovitaanko, että palataan painoasiaan sitten, kun minulla on jotain vakaampaa kerrottavaa? Veikkaisin, että oikea luku on jossain 70-71 kg ja risat välimaastossa.

Beurer GS27HS design-vaaka, raidat

Ps. Pilates on peruttu, lähdetään siis siskon kanssa järvenkiertolenkille. Sen päälle voisi hyvinkin venytellä.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Miksi sauna turvottaa?

Kg-lehden jossain kolmessa viimeisimmässä numerossa oli turvotuksesta, ja siinä oli vain nopea maininta, että toisilla sauna pistää nesteet liikkeelle, toisia turvottaa kuin Thaimaan-matka. Eikä mitään selitystä, miksi sauna tai Thaimaan-matka turvottaisivat. Paitsi että pitkät lennot ja erilainen ruoka siinä matkan kohdalla.

Googlettamallakaan ei apua kysymykseen juuri löytynyt. Ilmeisesti ei ole kovin kiihkeää keskustelua tämä aihe herättänyt tutkimus- ja uskomustiederintamilla.

Mutta kun olen sen itsekin todennut jo vuosia sitten. Vaikka saunomiseeni ei liittyisi mitään ylimääräisyyksiä ja vaikka hikoilisinkin niin kuin pieni sika (tai vähän isompikin), saan yleensä saunaillan jälkeisenä päivänä vaisuja vaakatuloksia, joskus myös plussaa, vaikka muuten olisi syömiset ja liikkumiset olleet kohdallaan.

Onko kukaan teistä törmännyt tähän ja voisi selittää minulle, mistä tässä on kyse, tai onko minulla edes kohtalotovereita? Tekeekö kenellekään muulle sauna tepposet? (Eilisessä kokouksessa valitettiin myös, että saunat ovat liian kuumia. Auttaisikohan se, että sauna olisi vain sopivan lämmin eikä tulikuuma? Eikös hikoilu käynnistykin paremmin silloin, kun elimistö ehtii tottua lämpöön rauhassa eikä heti joudu kärvistelemään kuin helvetintulessa?)

Minulla on tietenkin (laihdutuspaniikissani) oma, pyhä lehmä ojassa: vaakapäiväni on lauantai ja käyn sekä torstaina että perjantaina yleensä saunassa. Jos saunan turvottava vaikutus on olemassa oleva fysiologinen seikka eikä pelkkä hätävalhe pääni sisällä (niin kuin isot luut tai liian pitkä aika kampaajalla käynnistä), pitäisikö minun harkita vaakapäiväni vaihtoa? Vaikka mihinpä se painon kokonaisvaltainen putoaminen parista turvotuspäivästä häviää? Pitäisikö laihtumisen kestää painon päivittäisiä vaihteluita myös ylöspäin?

Uusiksen sauna
Tämä täältä

Normiperjantai

Mun kaikki postaukset alkaa "Eilen..." mutta en koskaan jaksa illalla kirjoitella päivän tapahtumia tuoreeltaan, en siis eilenkään.

Aamulla käytiin kerhossa lapsosten kanssa. Ollaan kuudelta herätty, joten ihan pirteimmillään ja hyväntuulisimmillaan eivät minun nuppuset tänään jaksaneet olla. Sen verran tarmokkaasti pikku-ukko vastusteli lauluhetkeä, että saatiin mennä toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa ja odottamaan ruokailua. :) Näitä päiviä...

Eilen oli taas asukastoimikunnan kokous ja se sekoitti taas niin juoksu- kuin muunkin aikataulun. Koska edellinen kokous kesti tunnin, minä ajattelin, että hyvin ehdin viimeistellä siivouksen ja vaikka kahvakuulailla ennen saunavuoroa kokouksen jälkeen. No, istuttiin jaarittelemassa siellä kaksi ja puoli tuntia. Ja minä olen sihteeri, niin en päässyt livahtamaan kesken poiskaan. Mutta pakotin sentään taloyhtiön ostamaan kuntosalille isommat kahvakuulat. Hyvä minä!

Suurenna kuva

Nuorimmaiseni on nyt vihdoin päiväunilla ja minä roikun netissä vain siksi, koska haluaisin painua itsekin nukkumaan, mutta oikeastaan minun pitäisi viimeistellä se siivous nyt. Ärsyttää vain kun väsyttää niin paljon, silloin vähiten huvittaa alkaa mihinkään. Jos pari juttua tässä laittelisin vielä paikoilleen ja sitten antais vain viikonlopun tulla. Mulla on sellainen haave ollut tässä jonkin aikaa, että kävisin ostamassa itselleni tulppaanikimpun, sitten kun on siisti koti. No, sitä odotellessa...

Hyvää viikonloppua kaikille! :)