Miksi sauna turvottaa?

Kg-lehden jossain kolmessa viimeisimmässä numerossa oli turvotuksesta, ja siinä oli vain nopea maininta, että toisilla sauna pistää nesteet liikkeelle, toisia turvottaa kuin Thaimaan-matka. Eikä mitään selitystä, miksi sauna tai Thaimaan-matka turvottaisivat. Paitsi että pitkät lennot ja erilainen ruoka siinä matkan kohdalla.

Googlettamallakaan ei apua kysymykseen juuri löytynyt. Ilmeisesti ei ole kovin kiihkeää keskustelua tämä aihe herättänyt tutkimus- ja uskomustiederintamilla.

Mutta kun olen sen itsekin todennut jo vuosia sitten. Vaikka saunomiseeni ei liittyisi mitään ylimääräisyyksiä ja vaikka hikoilisinkin niin kuin pieni sika (tai vähän isompikin), saan yleensä saunaillan jälkeisenä päivänä vaisuja vaakatuloksia, joskus myös plussaa, vaikka muuten olisi syömiset ja liikkumiset olleet kohdallaan.

Onko kukaan teistä törmännyt tähän ja voisi selittää minulle, mistä tässä on kyse, tai onko minulla edes kohtalotovereita? Tekeekö kenellekään muulle sauna tepposet? (Eilisessä kokouksessa valitettiin myös, että saunat ovat liian kuumia. Auttaisikohan se, että sauna olisi vain sopivan lämmin eikä tulikuuma? Eikös hikoilu käynnistykin paremmin silloin, kun elimistö ehtii tottua lämpöön rauhassa eikä heti joudu kärvistelemään kuin helvetintulessa?)

Minulla on tietenkin (laihdutuspaniikissani) oma, pyhä lehmä ojassa: vaakapäiväni on lauantai ja käyn sekä torstaina että perjantaina yleensä saunassa. Jos saunan turvottava vaikutus on olemassa oleva fysiologinen seikka eikä pelkkä hätävalhe pääni sisällä (niin kuin isot luut tai liian pitkä aika kampaajalla käynnistä), pitäisikö minun harkita vaakapäiväni vaihtoa? Vaikka mihinpä se painon kokonaisvaltainen putoaminen parista turvotuspäivästä häviää? Pitäisikö laihtumisen kestää painon päivittäisiä vaihteluita myös ylöspäin?

Tämä täältä

Rajalla

Mulla on vaikka kuinka monta aloitusta tehtynä mutta aina vaan jää kirjoittaminen kesken. Voisin jonkun yön hetkenä koittaa kirjoittaa niitä loppuun, tai sitten vain deletoin ne ja jatkan eteenpäin. Jotkut asiat vanhenevat niin nopeasti. :) Mikä yhtenä päivänä tuntuu tosi tärkeältä aiheelta, ei toisena päivänä puhuttelekaan ollenkaan.

Kävin eilen taas kalevalaisessa jäsenkorjauksessa. Olen pitänyt tässä vähän (lue: paljon) välipäiviä liikunnasta, ei sillä että olisin flunssan kourissa, vaan sitä vältelläkseni. Flunssa on ollut odottamassa oven takana, että milloin pääsee iskemään, mutta olen onnistunut välttelemään sitä, enkä ole joutunut edes siihen ärsyttävään "melkein sairas" -vaiheeseen. Hierojalle analysoin, että alaselkäni on taas jumittamassa, koska en ole tehnyt mitään suorittavaa liikuntaa, niin en sitten ole (jostain käsittämättömästä syystä) katsonut tarpeelliseksi venytelläkään. No, selkä avautui kyllä ihan mainiosti käsittelyssä, eli ei ollut vielä ehtinyt jumiutumisen syöksykierteeseen. Ja kylläpä tuntui kevyeltä kävellä sen jälkeen, vaikken ollut huomannut selkäjumin kävelyyni vaikuttavankaan.

Hieroja kysyi, että no mikä se ei-suorittava liikunta sitten on, jos sitä on kuitenkin arkielämään sisältänyt. Se on se sohvalta keittiöön ja takaisin kävely. Tai lähikauppaan naapurikortteliin kävely. Tai lasten jälkien siivoilu. Olen nykyisellään sen verran aktiivinen, että olen aika kaukana siitä "aloittelijalle käy mikä tahansa hyötyliikunta vaikka pienissä pätkissä" -liikunnasta. Kyllä minulla niitä kymmenminuuttisia tulee ihan taatusti tunti täyteen päivän mittaan, minun ei niitä hyödytä varsinaiseksi liikunnaksi laskea. Jos haluan lisätä liikkumistani, se on lisättävä tämän nykyisen aktiivisuuden päälle, ei alkaa tilastoida kuinka monta kertaa kyykkään dvd-hyllyn edessä keräämässä yksivuotiaani taas kerran lattialle levittämiä levyjä takaisin kuoriinsa ja hyllyyn. Vaikka saatan tehdäkin sen kolme, neljä kertaa päivässä. :)

Kuitenkin meinasin tähänkin vähätellä omaa aktiivisuuttani. Ihan niin kuin Bregokin kirjoitti oman kuntonsa kohoamisesta. Että eihän se nyt paljoakaan ole, mitä minä tässä laiskana päivänä liikun. Että eihän se ole kokonaisuudessakaan paljon mitään, jos käyn 1-2 lenkkiä viikossa, kun aina on niitä, jotka liikkuu enemmän. Ja olen itsekin aikaisemmin liikkunut enemmän. Ennen lapsia, opiskeluaikana, työttömyysaikana. Kun ei ollut niin paljon muuta. Ja tähän voisin lisätä, että eihän mulla nytkään ole oikeastaan kovin paljon muuta. Pienet ympyrät ja pieni elämä ja sen sellaista, yrittämistä, ainahan sitä vähän... Onhan se totta, että voisin olla tehokkaampi, saada enemmän aikaan, pitää kotini puhtaampana, ulkoilluttaa lapsiani iltaa aamua, jumpata vatsalihaksia, kun lapset ovat päiväunilla... Mutta tarvitseeko minun? Taidan olla tyytyväinen juuri tähän aktiivisuustasoon, suorittavan kanssa tai ilman. Illalla voisin kokeilla, miten jalka nousee parin viikon tauon jälkeen lenkkipolulla, jos ei nyt ihan jäätä sada.

 Rajalla selkäjumin ja flunssan kanssa on myös paino: 70,6 kg.

Mitä sitä elämältään enää toivois?

Huomenna on neuvola. Sanon sen tähän heti kärkeen, etten unohtaisi. Syyskuun puolella pitäisi muistaa toinenkin käyttää, sillä kertaa kolmivuotisneuvolassa. Muista, muista!

Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.

Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.

Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.

Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.

Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.

Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.

Mielikuvaharjoittelua

Kannustan kaksivuotiastani kävelemään. Silloinkin, kun ei oikein huvittaisi, esimerkiksi autolta kotiovelle. Se on kuulkaa joskus loputtoman pitkä matka. Koko parkkipaikan yli. Ostettiin lapselle uudet lenkkarit (fuksianpunaiset, Hello Kitty, kaksi tarraa) ja ne onkin nopeat lenkkarit. "Kylläpä sinä hienosti jaksoit juosta, kun sulla on nuo nopeat lenkkarit jalassa." Ja lapsi kävelee, juoksee. On iloinen ja ylpeä. Niin minäkin.

Illalla alamme hokea tuntia ennen nukkumaan menoa "Oletpa sinä väsynyt, onneksi kohta pääset nukkumaan. Voi miten on uniset silmät!" Ja lapsi uskoo. Ja haukottelee. Menee valitsemaan iltasatua, kun onneksi kohta pääsee nukkumaan.

Mitä kannustavaa keksisin itselleni? Sinä olet vahva ja voimakas, kun jaksat kantaa kaksi nukkuvaa lasta parkkipaikalta kotiin! Olet fiksu ja osaava, kun maltat syödä ensin omenan, vaikka mieli huutaa muumikeksejä. Näytät hyvältä uusissa vaatteissasi, vaikket vielä ole tavoitteessasi.

Kaikille niille, jotka kaipaavat kannustusta. Kaikille niille, jotka kamppailevat motivaation kanssa. Kaikille niille, joiden mielestä vasta viiden kilon päästä on parempi. Kuuntele tämä, tämä kertoo sinusta.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!