Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei

Joskus tekis mieli kaivaa arkistojen aarteista vanhoja kuvia, laittaa ne tänne ja pyytää teitä kertomaan, että kyllä sä olet laihtunut ja kiinteytynyt, ja kyllä sä hienoa työtä teet. Pyytää ja anoa teitä kertomaan, missä kohtaa on vähemmän, mistä kohtaa on kaventunut, mikä näyttää erilaiselta kuin ennen.

Tunnen sen kuitenkin mieluumin itse. Jätän jotain itsellenikin. Ei ole vieläkään kuvaa iltarahkastakaan, ehrmannista tai rainbow'sta, ottakaa itse. Minä lähden juoksemaan, sitten saunaan, turpoamaan, enkä käy lauantaina vaa'alla ja lopetan herkkujen syömisen.

Hyvää ystävänpäivää. ("Omille ja kaikkien muidenkin ystäville" kuten näin fb:ssä tänään. Aika ihanasti ajateltu.)

Iholla

Olen ihastellut ihoani. Haltioituneena katsellut (ja miehelle esitellyt), miten ihoni menee ihan uudenlaisille rypyille. Tässäkin on tyhjää ihoa ja tässä ja tässä. Tästäkin olen laihtunut, ja tästä ja tästä. Sitä on liikaa, mutta kyllä se siitä vetäytyy, niinhän? Olen luottanut siihen, että kyllä se palautuu, vaikka olenkin tosi huono ihonhuoltaja. Kurttuinen, löysä iho on ollut kiehtova, olen ollut onnellinen, koska siitä näkee, että alta on lähtenyt tosiaan jotain. Että olen edistynyt.

Nyt minulla on ollut muutama punkeropäivä, jolloin ihoa on ihan liikaa, rasvaa edelleen sen alla liikaa, iho vain löystyy ja venyy entisestään, ja poimut ihan varmasti täyttyvät ihrasta, joka valuu sinne ihan nestemäisenä suoraan ruoansulatuskanavasta. Ihan on tullut kiire saada iho kiinteämmäksi ja kimmoisaksi ennen kuin kaikki - siis ihan kaikki - on liian myöhäistä. Yhtäkkiä en voikaan sietää löysää ihoa yhtään missään, ja pahimmat on nämä tyhjät nahkarukkaset, jotka täytyy aamuisin rullata ylös rintaliivien täytteeksi.

Oi milloin tämä iho palautuu? Palautuuko se? Entä jos olen niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä? Jos ne jääkin näin? Ja allitkin. Entä jos en koskaan saa kiinteitä käsivarsia, kun ihoa on niin paljon?

Tiedän, että taidan vähän liioitella (jos vähän tarkoittaa paljon). Sitä paitsi minulla on ihan kelpo tuote ihon kiinteyttämiseen. Kunhan vain jaksan, muistan ja viitsin sitä itseeni voidella.

Kyse taitaa taas jälleen kerran ollakin vain siitä, tyydynkö makaamaan itsesäälissäni ja valittamaan, vai kohtaanko ongelmani ja teen sille jotain. Edes sen, että hyväksyisin ihoni sellaisena kuin se on, hoidettuna tai hoitamattomana.

Venyneen ihon hoitovinkkejä otetaan vastaan. :)

Mielikuvaharjoittelua

Kannustan kaksivuotiastani kävelemään. Silloinkin, kun ei oikein huvittaisi, esimerkiksi autolta kotiovelle. Se on kuulkaa joskus loputtoman pitkä matka. Koko parkkipaikan yli. Ostettiin lapselle uudet lenkkarit (fuksianpunaiset, Hello Kitty, kaksi tarraa) ja ne onkin nopeat lenkkarit. "Kylläpä sinä hienosti jaksoit juosta, kun sulla on nuo nopeat lenkkarit jalassa." Ja lapsi kävelee, juoksee. On iloinen ja ylpeä. Niin minäkin.

Illalla alamme hokea tuntia ennen nukkumaan menoa "Oletpa sinä väsynyt, onneksi kohta pääset nukkumaan. Voi miten on uniset silmät!" Ja lapsi uskoo. Ja haukottelee. Menee valitsemaan iltasatua, kun onneksi kohta pääsee nukkumaan.

Mitä kannustavaa keksisin itselleni? Sinä olet vahva ja voimakas, kun jaksat kantaa kaksi nukkuvaa lasta parkkipaikalta kotiin! Olet fiksu ja osaava, kun maltat syödä ensin omenan, vaikka mieli huutaa muumikeksejä. Näytät hyvältä uusissa vaatteissasi, vaikket vielä ole tavoitteessasi.

Kaikille niille, jotka kaipaavat kannustusta. Kaikille niille, jotka kamppailevat motivaation kanssa. Kaikille niille, joiden mielestä vasta viiden kilon päästä on parempi. Kuuntele tämä, tämä kertoo sinusta.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

"Mä luen sun blogias!"

Koska Niina haastoi, minä vastaan.

You, who read this, put this to your own blog 

and list twenty things that make you happy at this moment.


1. Viikonloppu alkamassa


2.Siivouspäivä = jotain järkeä tähän kaaokseen


3. Sisaruslauta


4. Kun on välillä hirmutosi laiha olo


5. Uusi kevättakki


6. Ulkoilu ihan vaan tyttöjen kesken, ei vaunuja, ei ärsyttäviä poikia


7. Lapset leikkivät hetken ihan keskenään


8. Ja kohta pääsee päikkäreille


9. Maha täynnä just syötyä ruokaa, sopivasti, kevyesti


10. Reidet jumissa kaikenlaisesta liikkumisesta


11. Polkupyörä, joka odottaa rengasremonttia, pesua ja puunausta, ja lastenistuinta. Käytiin katsomassa sitä äsken pyörävarastossa


12. Tyhjä pyykkikori! Se on juhlan paikka :)


13. Kevätistutukset parveketta varten


14. Yks henk.koht. projekti, joka on tässä aluillaan


15. Vanhemmat, jotka ymmärsivät tulla käymään ja ymmärsivät lähteä ajallaan :)


16. Kevät: tarkoittaa että kesä on kohta täällä, mutta ei vielä yhtään kulunut


17. Esikoinen, joka eilen murehti, että kun ysiluokkalaiset lähtevät pois, koulussa enää sitten ole ylisöpöjä poikia


18. Sisäinen dialogini, joka on positiivista


19. Mies, jonka kanssa tapaamisesta tulee maanantaina 11 vuotta täyteen <3

20. Ettei aina tarvitse olla HIENO ja MAHTAVA ollakseen rakastettu. 

Oma napa

Tätä olen viime aikoina tuijotellut...

Jotenkin painokeskeistä ollut tämä minun hyvinvoinnin etsiminen. Tänään siivoamisen sijaan zumbailin dvd:n lyhytohjelman ja otin vihdoin ensituntumaa kahvakuulaan. Jos minä purkaisin liikuntaan tätä turhautumistani niin eihän se ihan huonoin mahdollinen vaihtoehto ole, mutta kyllä kai sitä kotiäidin pitäisi muutakin päivän aikana ehtiä tehdä kuin ottaa valokuvia omasta navastaan. No, imuroin minä makkarin. Siellä oli hyvä heilutella kuulaa. Huomenna on uusi siivouspäivä.

Juoksun tuomaa

Ajattelin vaivojani ja ajattelin kenkiäni. Olen ostanut kunnolliset, asfalttijuoksuun soveltuvat kengät muutama vuosi sitten. Samana vuonna, kun osallistuin Naisten Kympille. Ajattelin, että parhaitenhan ne kengät askelta vaimentaisi, jos niillä ei niin paljon painoa olisi. Sitten tajusin, miten tyhmä olen. Se, mitä minä painan nyt, on kymmenisen kiloa enemmän kuin haluaisin, kymmenisen kilon päässä minun normaalipainostani. Mutta se kilomäärä on jollekin muulle täysin normaalipaino. Monelle juoksijallekin normaalipaino. Ei niitä lenkkareita tehdä pelkille urheilukeijukaisille, niitä tehdään myös meille, jotka eivät pidä viidenkymmenen kilon painoa itselle realistisena. Ajattelin, miksi niin usein kerron itselleni olevani ihan järjettömän lihava, painava, läski, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain kymmenestä kilosta. BMI:ni on 28. Selkeästi enemmän kuin 25, mutta enhän minä oikeasti sairaalloisen lihava ole, miksi sitten kuvittelen toistuvasti niin? En tiedä. Tietääkö joku muu?

Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.

Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.

Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.