Juoksun tuomaa

Ajattelin vaivojani ja ajattelin kenkiäni. Olen ostanut kunnolliset, asfalttijuoksuun soveltuvat kengät muutama vuosi sitten. Samana vuonna, kun osallistuin Naisten Kympille. Ajattelin, että parhaitenhan ne kengät askelta vaimentaisi, jos niillä ei niin paljon painoa olisi. Sitten tajusin, miten tyhmä olen. Se, mitä minä painan nyt, on kymmenisen kiloa enemmän kuin haluaisin, kymmenisen kilon päässä minun normaalipainostani. Mutta se kilomäärä on jollekin muulle täysin normaalipaino. Monelle juoksijallekin normaalipaino. Ei niitä lenkkareita tehdä pelkille urheilukeijukaisille, niitä tehdään myös meille, jotka eivät pidä viidenkymmenen kilon painoa itselle realistisena. Ajattelin, miksi niin usein kerron itselleni olevani ihan järjettömän lihava, painava, läski, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain kymmenestä kilosta. BMI:ni on 28. Selkeästi enemmän kuin 25, mutta enhän minä oikeasti sairaalloisen lihava ole, miksi sitten kuvittelen toistuvasti niin? En tiedä. Tietääkö joku muu?

Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.

Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.

Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.

Lyijypallo

Kun Jimmy Page mietti uutta nimeä The New Yardbirdsille, hän tuli käyneeksi keskustelun  Keith Moonin ja John Entwistlen kanssa, jotka arvelivat, että uusi superkokoonpano (johon he itsekin kuuluisivat) uppoaisi kuin lyijyilmapallo. Yleisön tajuntaan tai omaan mahdottomuuteensako? Jälkimmäiset kaksi eivät kuitenkaan liittyneet uuteen bändiin vaan jäivät The Whon jäseniksi. Led Zeppelin sen sijaan lähti lentoon ja sitä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kokoonpanoista rockhistoriassa matkalla kohti raskaampaa metallimusiikkia. 


Myytinmurtajat todistivat vuoden 2008 tuotantokaudella, että lyijyilmapallo voi lentää. Sanonta 'Go down like a lead balloon' on siis murrettu.


Lyijypallon ei tarvitse painaa paljon. Niitä on monen kokoisia. Minäkään en ole iso. Omenavartaloni takaa minulle tällä hetkellä pallon muodon, sitä ennen raskauteni. Mutta onhan metallikin muovattavissa, niin on läski ja lihaskin. Lyijypallon ei tarvitse jäädä vartalonsa vangiksi, Lyijypallo voi keventyä ja lähteä lentoon.