Lähden makaamaan riippumattoon ja syömään muurinpohjalettuja 24/7

Heippa rakkaat kansalaiset!

Se olis sitten kotiäidin lomaviikon aika. Sen sijaan, että pelkäisin niitä lettuja jo etukäteen, olen päättänyt kohdata pelkoni rohkeasti ja pakata lenkkareiden lisäksi myös kahvakuulan mukaan reissuun. Koska minulla on kolme lasta, olen luultavasti vasta neljäntenä siinä riippumattojonossa, samoin lettujonossa, joten onhan minulla oltava jotain puuhaa jonottaessani, sitten kun kaikki talven avut ja seurat on luettu.

Tämä viikko on ollut erittäin aktiivinen noin niin kuin liikunnan suhteen. (Unohdetaan nyt se siivouspäivä, kyllä miehellä on aikaa siivota töiden jälkeen ensi viikon aikana, kun ei tarvitse lapsia hoitaa...) Olen vetänyt sellaisen teholiikuntaviikon. Teho minulle, mieto jollekin TM:lle :) Mutta on ollut kivaa oikein odottaa, että mitäs tänä päivänä sitten. Tein itselleni viikon liikuntaohjelman ja se sisälsi parin juoksulenkin lisäksi kaikenlaista kotijumppaa ja kahvakuulan heiluttelua. Ei mitään ihmeitä, mutta sellaista, mitä kotona voi ilman aikatauluja tehdä, kun lapset nukkuu tai leikkii keskenään. Perjantaina jumppailua pakoillessani ajattelin, että ehkä on ollut vähän turhan kova rykäisy näin alkuun, mutta toisaalta en ihan samalla lailla aikonutkaan jatkaa ja joka tapauksessa ensi viikko katkaisee tämänkin putken erilaisuudellaan.

Hiilarit mielessä, lenkkarit jalassa, kahvakuula kädessä, psyykemittari mukana, ja lomafiilistä kehiin. Tsempatkaa mua! :D :D Tästä se lähtee!

Liikkauutisia

Nyt on testattu juoksukunto! Ei lähteny, nimittäin esikoinen mukaan. Mutta minä lähdin silti. Ajattelin testata, paljonko näin kylmiltään jaksaa juosta, kolmen vuoden totaalitauon jälkeen. Ajattelin juosta yhdelle liikenneympyrälle ja takaisin, eli käytännössä paljonko jaksaisin sinne suuntaan ja sitten kävelisin takaisin. Olen kävellyt sinne vaunujen kanssa kertaalleen, tai melkein sinne, ja minulla meni silloin suuntaansa parisenkymmentä minuuttia. Eli ei mistään hurjan pitkästä matkasta ollut kyse. Tietähän riittäisi molempiin suuntiin vaikka kuinka, jos näyttäisi siltä, että HCR olisi tänä keväänä jo ihan varteenotettava vaihtoehto.

Laitoin puhelimen sekuntikellon päälle (jos jaksaminen olisi mitattavissa pikemminkin sekunneissa kuin minuuteissa) ja otin ensimmäiset askeleet. "Voi vitsi, toi lonkankoukistaja vihlaisi. Ai niin mä unohdin tuon mun löysän nilkan, kylläpä siinä tuntuu pahalle. Hmm, noi penikat ei ookaan ollu kipeet kävellessä, mut nyt heti tuntuu... Hei turpa kiinni ja juokse. Tässä ei oo kyse nyt muusta kuin pikku testistä. Jaksat minkä jaksat, lakkaa keksimästä pikkuvikoja, joihin vedoten voisit lopettaa koko homman! Sen lisäksi, että pelkäät epäonnistumista, taidat pelätä myös onnistumista!"

Juoksin liian kovaa, mutta se ei ollut minun syyni! Se oli sen tien vika, se vietteli. Rullasi askeleen alla, vaikka tiesi, että edelliskerrasta oli liian pitkä aika. Se perhana hymyili minulle ja minä sille, kun pidensin askelta. Sitähän se olisi halunnutkin, mutta minä pakotin itseni lyhentämään taas. Puuskutinkin jo. Ja se liikenneympyrä, jolta aioin kääntyä takaisin, läheni ihan oikeasti. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset kymmenet metrit sinne ihmettelin, että kuinka se matka autolla tuntuukin niin paljon lyhyemmältä.

Hetken puuskutin ympyrällä ja katsoin kelloa. 12 minuuttia. Selviäisin siis edelleen cooperista juoksemalla. Sitten lähdin takaisin. Juosten. Lupasin itselleni, että voin juosta pidempäänkin, jos haluan, kunhan vain juoksisin kävelytien risteykseen, josta tulinkin. Viimeiset metrit kuvittelin maalilinjaa siihen risteykselle. Etten vain luovuttaisi kesken. Olin alun perin melko varma, että jatkaisin juoksua, kun se olisi vapaaehtoista, mutta siihen ne jalat pysähtyivät. Suurinpiirtein keskelle risteystä. 23 minuuttia on siis tällä hetkellä ehdoton maksimi, mitä jaksan juosta. Ei vielä HCR:lle. Googletin reitin kotiin päästyäni, juoksin yhteensä 3 km 350 m. Se on enemmän kuin kuvittelin.

Lyijypallo

Kun Jimmy Page mietti uutta nimeä The New Yardbirdsille, hän tuli käyneeksi keskustelun  Keith Moonin ja John Entwistlen kanssa, jotka arvelivat, että uusi superkokoonpano (johon he itsekin kuuluisivat) uppoaisi kuin lyijyilmapallo. Yleisön tajuntaan tai omaan mahdottomuuteensako? Jälkimmäiset kaksi eivät kuitenkaan liittyneet uuteen bändiin vaan jäivät The Whon jäseniksi. Led Zeppelin sen sijaan lähti lentoon ja sitä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kokoonpanoista rockhistoriassa matkalla kohti raskaampaa metallimusiikkia. 


Myytinmurtajat todistivat vuoden 2008 tuotantokaudella, että lyijyilmapallo voi lentää. Sanonta 'Go down like a lead balloon' on siis murrettu.


Lyijypallon ei tarvitse painaa paljon. Niitä on monen kokoisia. Minäkään en ole iso. Omenavartaloni takaa minulle tällä hetkellä pallon muodon, sitä ennen raskauteni. Mutta onhan metallikin muovattavissa, niin on läski ja lihaskin. Lyijypallon ei tarvitse jäädä vartalonsa vangiksi, Lyijypallo voi keventyä ja lähteä lentoon.