lauantai 29. kesäkuuta 2013

Tsemppiä jatkoon

Näin eilen vanhaa työkaveriani pitkästä aikaa. Hän on tehnyt elämäntapamuutoksen, alkanut treenata ja syödä paremmin. Oli pakko kehua, miten hyvältä hän näytti, terveeltä ja treenanneelta, vaikka yleensä en tohdi toisten ulkonäköä (päin näköä) kommentoida.

Vaikka itsekään en ole kesärepsahtanut, uudenlainen motivaatio potkaisi takapuoleen. Kun ihan oikeasti näkee edessään ihmisen, joka on muuttunut hurjasti ja huomattavasti. Siihen live-kokemukseen ei mitkään ennenjajälkeen-muutoskuvat netissä yllä. Aamulla sanoin itselleni, että haluan olla yhtä hyvän näköinen kuin hän.

Töissä hommat etenee. Hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Olen ehtinyt parille lenkille ja yhden kerran salille tässä viikon aikana. Tänään lähdetään vähän reissun päälle ja palataan huomenna, joten taitaa viikonlopun liikkumiset tapahtua autolla. No, ainahan on ensi ja ensi viikko... :)

Puhuttiin eilen nimenomaan elämäntapamuutoksesta, elämäntapamuutos vs. dieetti ja laihdutuskuuri. Että miten on tärkeää valita sellaiset keinot, jotka ovat käytössä sitten koko loppuelämän, eikä vain kuutta tai kymmentä viikkoa. Sellaisen kymmenen viikon ohjelmaan tämä työkaverikin oli ensin lähtenyt, mutta siitä päässyt sitten jutun juoneen kiinni ja jatkanut omin neuvoin.

Minun motivaationi jatkaa valitsemallani tiellä vain kasvoi ja kasvoi, enkä siksi toivotakaan teille taikka itselleni tsemppiä loppurutistukseen vaan tsemppiä loppuelämän kestäviin valintoihin. Itse aion lisätä salilla käyntiä. (Jossain vaiheessa saatan harkita liittymistä melko läheiselle suurelle kuntosalille, joka ei juurikaan ryhmäliikuntaa tarjoa.)

Kuntomo liikunta

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Jep, mun lajini on juoksu

Töihin paluu tapahtui tänään. Miehellä loma jatkuu, joten hän lähti pikkusten kanssa mummolaan, ja minulle jäi kävelykyyti. Työmatkani on huikeat kolme kilometriä ilman päiväkodille poikkeamista, joten varsinaisesti en kyllä autoa tarvitse, mutta pyörä olis kiva.

Lähtivät aamulla niin, että sain kyydin töihin, kotimatkan kävelin. Raikkaasti ilmastoidun toimiston jälkeen ilma oli ihanan lämmin. Oikein houkutteli juoksemaan. Tai riisuuntumaan. Ehkä vähän molempia. Meillä päin sitä kutsuttiin rimpauttamiseksi. Että reippaasti alle kouluikäisenä saunasta käsin juostiin pihamaalla pelse paljaana. Ei taitais aikuisiällä ja kaupunkimaisemassa onnistua. Kävelin. Vaatteet päällä.

Lihatehtaan ohi kävellessä ihmettelin, mitä kirskunaa sieltä kuului, ennen kuin tajusin, että siathan ne siellä. Elävinähän ne sinne sisään menee. Siinä on taas yksi ammatti, johon meikäläinen ei kyllä pystyisi. Täytyy olla minua rohkeampi mies, että pystyy. Omassa ruokavaliossanihan on kanaa ja kalaa, ja tappaa pitää nekin ennen kuin ne minun lautaselle päätyy. Mutta silti.

Kotisohva houkutti, kun kukaan ei ollut lahkeessa roikkumassa ja mitään vaatimassa, mutta onneksi olin päättänyt jo aamulla tai eilisiltana, että käyn lenkillä. Otin tavoitteeksi juosta hissutella tasaisen varmaa vauhtia niin rauhallisesti kuin pystyn. Reilu seiskapuoli tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Juu ei vauhti paljon päätä huimannut. Mutta hyvä se oli ja vaatteet pysyi edelleen päällä.

Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että juuri juoksu on kuin onkin minun lajini. Ei enää mikään vaikeasti määriteltävä suhde vaan selvää rakkautta. Nytkin juostessani suunnittelin jo mielessäni seuraavaa lenkkiä. Töissä kun oli hetki aikaa omille jutuille, tulostin kuvan kartasta, johon olin googletellut 14 km reitin. Se on sydämen muotoinen. Teippasin sen vaatekaappini oveen, kesän kuluessa käyn senkin juoksemassa. Taittuu se kymppikin, taittuu tuokin.

Toisen kerran lihatehdasta ohittaessani pidin musiikin kovalla ja katseen tiukasti asfaltissa. Mutta ei sitä p*skan hajua mitkään napit korvissa peitä, teurastuksen sivutuotetta.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kuulumisia

Heippa kaikille!

Olen aloittanut tällä viikolla työt kahden vuoden kotiolojen jälkeen, mutta en ole silti luopunut liikkumisesta enkä edes kohtuuhyvästä syömisestä. No joo siis tänään työpaikkaruokalassa oli kananugetteja - olisin voinut leivittämätöntä versiotakin syödä, mutta eihän ne ihan huippuepäterveellisiä noin niin kuin päivän kokonaisuus huomioon ottaen ole.

(Mun on pakko vielä kertoa surullisesta myyntimiehestä sen verran, että hänelle osoitetussa uudessa työpisteessä, joka on siis eri rakennuksessa, on työprosessien tuottamaa pölyä ja luultavasti myös hometta. Myyntimies saa pahoja allergisia reaktioita uudessa työpisteessään ja on nyt etsimässä uutta loukkoa, johon tavaransa levittää. Mitä siihen voi työhuoneen ryövännyt pikkulikka sanoa, shit happens?)

Kävin keskiviikkona salilla ja eilen juoksemassa. Tänään pitää venytellä oikein pitkän kaavan mukaan. Eihän se ihan hullun paljon yhteen viikkoon ole mutta onhan tässä vielä lauantai (sunnuntaille on muita suunnitelmia) ja onhan tässä tekemisen meininkiä. Pääasia, ettei unohda. Työ on kyllä sellaista, että joka päivä voisi lähteä juoksemaan pääntuuletuslenkin, sen verran paljon joutuu/saa aivojaan käyttää päivän aikana, mutta on tässä nyt ollut vähän muutakin elämää huomioitavana.

Ensi viikon olenkin sitten lomalla, kun tuli tehtyä lomasuunnitelmat jo hyvissä ajoin ennen työpaikan saantia, mutta sitten taas loppukesäksi sorvin ääreen. En aio yhtään päivitystä kirjoittaa matkapuhelimella tai iPadilla tai millään muullakaan kannettavalla mokkulalla laiturin nokasta, koska olen poissa vain viikon. Koittakaa pärjätä. ;) Toivottavasti teillä on pidemmät lomat ja paljon aikaa postailla kesäkuvia ympäri Suomen ja muun maailman, odotan innolla! :)

Tilasin juuri kaupasta mutakakkua loman alun kunniaksi, toivottavasti mies sitä löytää. Sunnuntaina herkutellaan sitten lisää juhlien merkeissä. Semmoiset terveelliset suunnitelmat tällä kertaa. Hauskaa juhannusta kaikille!


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Työ tekijäänsä kiittää...

Huh-huijaa, kolme päivää olen jo tuijotellut erilaisia exceleitä niin, että ruudukot ja numerot vilistelevät silmissä. Kahteen palaveriin olen ehtinyt osallistua, toiseen mennessä ei ollut edes aihe tiedossa. Iltapäivisin on vaikea pitää silmiä auki ja suuta kiinni. Haukotukset sentään saa jotenkin peitettyä, mutta kun ei silmiä uskalla räpyttää, kun pelkää, että ne eivät aukea enää uudelleen, jos niitä kiinni käyttää. Aivot ylikierroksilla - tai ehkä juuri sopivilla, koska ei tunnu ylikuormitetulta ja edelleen ymmärtää ja tietää, mitä on tekemässä ja jopa suurin piirtein miksi.

Työhuonekin minua varten on jo melkein laitettu, eilen surullisenoloinen myyntimies pakkaili omat tavaransa sieltä ja tänään ehdin itse sen siivota. Perehtyminen on nyt vain siinä vaiheessa, että minun on hyödyllisempää istua hetki vielä perehdyttäjäni kanssa samassa huoneessa. Tuli vähän paha mieli myyntimiehen häädöstä - ymmärrän kyllä, että tehtäväni ja asemani työpaikalla vaativat työhuonetta juuri siitä rakennuksesta ja yhteisöstä, mutta eikö myyntimiehelle olisi ollut parempaa paikkaa osoittaa kuin jostain naapurihallin yläkerrasta kaukana muista? Aamulla saan ihan luvan kanssa käyttää aikaa sen sisustamiseen - en vain kyllä tiedä millä. Siellä on pöytä ja hylly ja tuoli ja minulla on läppäri. Varmaan vien sinne jonkun kukan ja tuijottelen sitä sitten läppärini äärestä sen kaksi ja puoli tuntia, mikä minulla on aamusella luppoaikaa.

On ihmeellistä, kun töitä olisi ihan koko ajan tehtäväksi asti, mutta kun niitä ei osaa tehdä ilman ohjausta. Siis en tiedä, mihin kävisin käsiksi, kun se ei ole pelkkää paperin pyörittämistä ja mappien selaamista. Todella outoa, kun ei ole yhtään mitään työtehtävää, jota itsenäisesti voisin eteenpäin viedä, kun perehdyttäjäni on jossain muissa menoissa. Tänään lueskelin intrasta vanhoja työntekijäkokouksien pöytäkirjoja ja yhdistyksen julkaisua, ihan vain haistellakseni, missä mennään ilmapiirin suhteen. Paljon on ehtinyt välissä muuttua. Toimettomuus ei sinänsä ole pahasta; tiedän että jatkossa ei paljon peukaloita ehdi pyörittelemään. Lisäksi ollaan käyty niin isoja asioita läpi, että niissä riittää pureskelemista näinkin, en millään pystyisi vastaanottamaan samaa tahtia uutta asiaa koko kahdeksan tuntia päivässä, tämä on hyvä näinkin.


Illat on muuten ihan tosi nopeasti käsitelty, kun tulee lasten kanssa kotiin vasta puoliviiden aikaan. Eilen huomasin käyttäneeni koko vapaa-aikani mekkokaupoilla esikoisen kanssa. Ihan hups vaan. Ja minä kun oletin pääseväni juoksemaan. Tänään sentään käytiin salilla. Napakka yläosatreeni käytössä olevilla laitteilla. Jätin sormeni kahden levypainon väliin, kun toinen oli huonosti telineessä ja kolahti paikoilleen (ja minun vasemman nimettömän ylimmälle nivelelle), kun laitoin toista telineeseen. Paskamainen juttu. Kipeä se on mutta sormi toimii kyllä ihan normaalisti, ei tässä nyt mitään uutta nivelrikkoa oikein kaivata.

Pakkohan minun on vielä palata tähän laihdutusblogimaailmaan ihan vähän. Painoni on valahtanut vähän niin kuin vahingossa ja vahtimatta 68 kg:n puolelle. Ensin luulin, että vaaka antaa virhelukemia, mutta kun se on siellä suunnalla pysynyt tässä jo tasaisesti, niin pakkohan se on uskoa. Seiskakymppinen on alitettu pysyvästi ja aikaa sitten. Sinne ei enää tarvitse palata. Tästä on hyvä jatkaa. Kaipaan sitä sellaista fitimpää oloa ja muotoa enemmän kuin jotain tiettyä lukua, mutta onhan se selvä, että kyllä niiden lukemienkin täytyy silloin muuttua. Ja tässä sitäkin työtä olen hitaasti mutta varmasti tekemässä. :)


maanantai 10. kesäkuuta 2013

@ Suomenlinna

Oli aurinkoa, tuulta ja meren avaruutta.
Pulppuilevaa puhetta kaikesta, välillä ei mistään.
Rusketusraidat pohkeissa, vaikka kuvittelin istuvani kalliolla kasvot (ja sääret) aurinkoon päin.
En ottanut yhtään kuvaa, oli niin kirkasta.
Kolme lajia, kolme tuntia ravintolassa mantereen puolella, viihdyttiin.
Kotiin piti ajella autoradio melkolailla kovalla ja nilkka melkolailla suorana. Perillä hetki ennen puolta yötä, en pysähtynyt, kun ei pysäytetty.
Tänä aamuna eka päivää töihin, kahden vuoden kotiolojen jälkeen.
On aika töttöröö-olo.

torstai 6. kesäkuuta 2013

7 km/h

Mistä tietää, että edellisestä lenkistä on liian pitkä aika?

  • Kun ei pysty muistamaan, mihin on tallettanut sykemittarin kellon
  • ja kun se löytyy sitten korulaatikosta.
  • Kun ei tiedä, mitä päälleen laittaisi, koska
    • valinnanvaraa on liikaa, kun kaikki liikkavaatteet on jo tulleet pesusta
    • ja huomaa, että edellisellä kerralla käytetyt housut ovat ihan liian lämpimät tähän keliin.
  • Kun lenkkarit on nostettu eteisestä kaappiin
  • Eikä tiedä, mihin kaulukseen napsauttaisi soittimensa kiinni, kun yhtäkkiä ei olekaan taskuja.
  • Kun miettii, voiko aurinkolasit päässä juosta, koska taloudesta ei löydy yhtään lippistä
    • ainakaan sellaista, mitä aikuinen ihminen kehtaisi nykypäivänä pitää.
  • Kun joutuu kääntymään matkalla takaisin, kun ei muistanut kääntyä sellaisesta risteyksestä, mistä ehtii ajoissa kotiinkin.
PS. Kun istuin rättiväsyneenä lenkin jälkeen saunassa pesemässä hiuksiani, huomasin yhtäkkiä, että vatsani on ihan selvästi pienempi. Kapeampi sivuilta. Ihan selvästi. 

Helle, mikä ihana tekosyy :)



Kiirettä on pitänyt. Asioita järjestettävänä viimeisellä "loma"viikolla. Miehelläkin on ollut poikkeuksellisesti pakollista menoa iltasella, niin että vähemmän olen päässyt harrastamaan muita kuin omia pakollisia menoja. Milloin olisin siinä pisteessä, että juoksulenkkiä kutsuisin omaksi pakolliseksi menoksi? Luultavasti juuri nyt ja tästä eteenpäin.

Mulla oli kyllä lenkkitreffit naapurin kanssa, mutta ne peruuntuivat naapurin puolelta, niin enpä sitten lähtenyt itsekään. En muista miksi. Tänään minulla on pakollista menoa. Tänään menen lenkille tai salille, säästä riippuen. Koska juuri nyt ei sada, taidan kallistua juoksun puoleen, sillekin on ollut niin turkasen kuuma, etten oikeasti ole viitsinyt nähdä vaivaa raivatakseni kalenteriin tilaa. Mutta pakkohan sekin on tehdä, muuten tämä kesä on ihan samanlainen kuin kaikki kesät tähänkin mennessä. No, sinä kesänä, kun kolmevuotiaani oli pieni, enkä ollut vielä töissä enkä raskaana, rataslenkkeilimme kyllä melko ahkerasti, mutta se oli sitä aikaa, kun minun olisi pitänyt olla kuntokeskuksessa jumppaamassa, joten ei siitäkään niin hyvää mieltä sitten tullut kuin olisi voinut.

Tänään vaaka on hellinyt minua ennätyslukemilla (siis alaspäin!) mutta peilistä ei ole siltä näyttänyt. Tällaisina päivinä tekisi hyvää kuulla ulkopuolisilta, että näyttääpä siltä, että olet edistynyt. No kun ei niitä ulkopuolisia sitten meidän vessassa sattunut samaan aikaan olemaan, kun minä vaa'alla seisoin, päädyin toteamaan, että hyvä se on sitten näin. Ehkä olen vatsalleni kriittinen lähestyvien juhlien takia, ehkä en suostu näkemään totuutta, koska pelkään näyttäväni silti pullukalta. Eilen testasin istumaannousuilla suoria vatsalihaksiani. Ehdin saamaan kolmekymmentä (ajasta ei ole tietoa) ennen kuin pikkupoika tuli selkään roikkumaan. Tarkoitus oli tehdä ylipäätään niin paljon kuin olisin kertarykäisyllä jaksanut. Eihän se vielä täyspainoisesta treenistä mennyt, mutta oli se kolmekymmentä enemmän kuin edellisenä päivänä. Tänään kuitenkin juoksemaan. Ei selittelyjä.


Hyviä treenihetkiä teille! 

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Erilainen kesä

Kesällä laihtuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Ja sitten en ole onnistunut, koska olen ajatellut sen olevan tosi vaikeaa. Ajattelin, että tämä voisi olla erilainen kesä.

Olen puhunut elämäntaparemontista niin kauan, etten enää muistanut, minkälainen se vanha elämäntapani oli ja mitä olin siitä muuttamassa. Lisää liikuntaa ja enemmän kasviksiako? No, molemmat on kyllä toteutuneet, mutta se remppa on silti pään sisällä.

Olen sanonut jo hylkääväni laihdutuksen ja haluavani parantaa elintapojani. Sanoin ehkä vuosi sitten, ehkä jopa puolitoista. Sanoin, että tämä ei ole laihdutusblogi vaan elämäntapablogi. Paljonpa se on auttanut, kun edelleen kyynelehdin kiloista, aina silloin tällöin, kun sille päälle satun. Ja kiellän ja syön suklaata. Ja mitä näitä nyt on. Viimeisimmäksi sanoin: Terveyden kautta. Ja silti kyynelehdin kiloistani.

Tiedättekö, kun on pitkän pitkän aikaa mielessään sinnitellyt ja puurtanut, jotenkin ilottomasti, että jaksaisi vain keskittyä eikä herpaantuisi ja sitten kun olisi sitä tarpeeksi jatkanut, olisi perillä Onnessa ja Autuudessa? Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä huomaakin, että kaikki on jotenkin kevyempää tai helpompaa tai entiedä jotenkin paikoilleen loksahtanutta? Niin kuin en enää tarpoisikaan jalkaisin jossain rämeikössä vaan olisin päässyt jokilaivan kyytiin. Onhan se eteneminen edelleen todella hidasta, mutta enää ei tarvitse ponnistella. Täytyy vain toistaa niitä hyviä valintoja, seurata rutiineitaan, huomata onnistumisensa ja vahvistaa niitä.

Että onko siitä ilottomasta puurtamisesta sitten mitään hyötyä? Ei voi tehdä hyviä päätöksiä ilman kokemusta, eikä kokemusta saa ilman huonoja päätöksiä. Minä en osaa sanoa, mikä minun nykyinen elämäntapani on, mutta se on muuttunut kyllä siihen entiseen verrattuna. Eniten minua on auttanut itseni vapauttaminen. Liikunnan pakosta, tietynlaisen ruokailun pakosta, mistä vain ehdottomuudesta. Että tehdään nyt näin tästä eteenpäin, kun näin päätin, vaikka tämä ei tunnu sen enempää hyödylliseltä kuin kivaltakaan. Ja siitä, että vain äärimmilleen venytettynä liikunta voi olla hyödyllistä, koska silloin se kuluttaa eniten. Opin juoksemaankin, kun päästin irti pakkoliikunnasta, ja se jos mikä niitä kaloreita oikeasti kuluttaa. :)

Minulla on elokuuhun muutama tavoite, joista tärkein liittyy kolesteroliarvojen kontrolliin. On minulla painotavoitekin, mutta se terveys on nyt ihan oikeasti etusijalla. Teen tämän itseäni varten. Lapsiani varten. Ennen kaikkea ja ehdottomasti itseäni varten. Tästä kesästä tulee hyvä. Jos näin kuumat kelit jatkuvat, istun onnellisesti ilmastoidussa toimistossa. Sadettakin se pitää, jos ilmat huononee. Ehtii sitä lenkille töiden jälkeenkin. Muutosta on ilmassa ja minä olen onnellinen. :)