Tosimielellä

En ole koskaan harrastanut liikuntaa. Olen liikkunut luontaisesti, hyötyliikuntaisesti. Lapsena kirjoiteltiin kavereiden ystäväkirjoihin harrastuksiksi kaikki mahdollinen, "harrastettiin" juoksua ja pyöräilyä ja jos kerran oli käynyt uimahallissa plutaamassa niin uintiakin sitten.

En ole koskaan ajatellut itseäni minkään liikunnan harrastajana. Olin kahdeksan vuotta Elixian asiakas, enkä tosiaankaan vain kannattajajäsen, vaan käytin monipuolisia kuntokeskuspalveluja suurin piirtein tarpeeni verran. En silti kuvitellut harrastavani bodypumpia tai xyclingiä.

Olen ajatellut, että ne jotka harrastavat, harrastavat jotenkin tosimielellä, tavoitteellisesti, tavoitteellisemmin kuin minä. Juoksulenkkarit on ainoat "tosimielellä" ostetut varusteeni. Kesän ajan juoksin tavallisissa collegehousuissa ja treenitopin päälle vedetyissä pitkähihaisissa trikoissa. Eikös tekniset vaatteet olekin niille, jotka juoksevat enemmän tosimielellä?

Olen harkinnut suksien ostoa, koska minulla on vanhat peruskoulumuistot varastossa odottamassa. En vain oikein fanita meidän lähilatujen profiilia, kun siellä on lyhyilläkin lenkeillä niin suuria korkeuseroja. Pitäisi jaksaa kavuta isojen mäkien päälle ja sitten uskaltaa laskea sieltä alaskin ihan vain harjoittelukierroksellakin. (On siellä tasaisempaakin, mutta sitten pitää oikeasti lähteä pidemmälle lenkille, eikä vain testata suksia.) (Sitten on tietysti se lammenympäryslenkki, jossa käytiin pulkalla tässä muutama päivä sitten, mutta sitä ei voi ottaa huomioon, koska se vetää ikään kuin mattoa alta minun hyviltä tekosyiltäni.) Nykyään pitää vain tietää jo kaupassa, millä meinaa edetä, ostaako luistelusukset vai pertsat. (Vanhani taitavat olla muuten luikkarit.) Eikö ole sellaisia comboja olemassa, millä sujuisi molemmat, noin niin kuin tarvittaessa? Eikö kahdet sukset ole tarkoitettu niille, jotka hiihtävät enemmänkin tosimielellä, niille, jotka laskevat talven hiihtokilometrinsä yhteen ja ovat kevään tullen tyytyväisiä numeroonsa?

Kävin opiskeluaikana paljon aamu-uinneilla, koska uimahalli on yliopiston vieressä ja aamulla ennen kylpyläpuolen aukeamista oli huippuhalpaa käydä uimassa. Vedin mummosammakkoa ja harmittelin, että punainen hiusväri kului altaaseen tosi nopeasti. En voinut kuvitellakaan hankkivani uimalakkia, koska enhän minä mikään uimari ollut, pyylevän puoleinenkin, johan olisin naurettavalta näyttänyt. Uimalasitkin olisivat auttaneet mummosammakon muuttamisessa rintauinniksi, mutta jätin sen niille, jotka olivat uimassa tosimielellä. Minä halusin vain sulattaa läskiä ja polttaa kaloreita, kuitata päivän liikunta-annoksen ennen luennoille menoa.

Nykyään tunnun törmäävän jatkuvasti tähän tosimielellä-ajatukseeni. Miksi ei voisi reipaasti aloittelevalla hiihtäjällä olla sukset lajinsa mukaan? Miksi ei voisi alusta asti juosta juoksijalle tarkoitetuissa vaatteissa? Miksi ei voisi suojata hiuksiaan uimalakilla, vaikkei osaisi mummosammakkoa kummempaa uimatyyliä? Miksen minä vain voisi rohkaista mieltäni ja mennä ostamaan vihdoin ne kunnolliset urheiluliivit?

Lupaan jokaisesta "enhän minä, jätetään niille, jotka on liikkeellä tosimielellä" -ajatuksestani tehdä vaikkapa kymmenen punnerrusta. Joko niin, että pääsen eroon tyhmästä ja rajoittavasta ajattelutavasta tai sitten saan vahvat ja lihaksikkaat kädet ja ylävartalon. Win-win?

Laihtumisen tarve

Onko tarvetta laihduttaa, nosti Iive esiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Tämä on asia, jota olen miettinyt itsekin säännöllisesti, mitä kiinteämmäksi (läskipuvun alla) käyn ja mitä siloisemmin toppakerros ihon alla asettuu lihasten päälle. Onko tarvetta laihduttaa, vai riittäisikö vain sopivasti liikuntaa ja terveellinen ruokavalio, joka sallii herkkupäivät ja juhla-ajat?

Tämän aamun painoni oli 71,7 kg. Normaalipainoni BMI-raja on 62 kg. Onhan tässä siis ylimääräistä, rasvaprosenttini vuoden alussa oli 33,3 %. Vähempikin riittäisi. Kävin aamulla antamassa seitsemän tuubillista verta kokeita varten, yksi niistä meni kolesteroliarvoille. Raskausdiabeteksen jälkeen minulla on myös kohonnut riski sairastua aikuisiändiabetekseen. Syitä vähentää rasvan määrää erityisesti vyötäröltä minulla siis on.

Kuitenkin ajattelen eniten ulkonäköä enkä terveyttä. Vaikka haluaisin väittää olevani huolissani omasta hyvinvoinnistani, ja tottakai olenkin, mutta olenko niin paljon, että oikeasti alkaisin toimenpiteisiin sen suhteen? Liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin ja minä liikun hyvin. Mutta liikunta itsessään ei paranna kaikkia vaivoja (kuten ylipainoa, lasketaan se tässä nyt vaivaksi ja sairaudeksi ihan vain pointin takia).

Normaalipaino ei ole minulle enää tavoite per se. Haluan painoni kuutosella alkavaksi, mutta jokin tuommoinen 65 kg voisi olla sopiva. Oikeastaan en etsi sitä tiettyä vaakalukemaa vaan sitä olotilaa, missä olisi hyvä olla itsensä kanssa. Ja siihen olotilaan kaipaan vähemmän vatsamakkaroita ja pienempää leuan alusta. Olen haaveillut kiinteistä käsivarsista todella kauan, ja nyt minulla olisi lihakset siihen.

Maiju kirjoitti parisuhteesta laihdutuksen ja elämäntaparemontin aikana, ja minäkin olen tainnut muutaman kerran mainita, että miehelleni herkut maistuu ja hän haluaisi jakaa kokemuksen kanssani. Oli tarkoitus liittää kotiasiat laihtumisen tarpeeseen, mutta minun piti poistaa tästä, mitä lähdin avautumaan, koska siitä tuli niin pitkä, että se on kokonaan oman postauksensa aihe. :) Sanonpahan vain, että herkkupepunkin kanssa voi elää, vaikka omat haasteensa se asettaa. Palaan siihen aiheeseen vielä myöhemmin, koska sekin on mielessäni silloin tällöin pyörähdellyt.

Mutta mikä on riittävää ja milloin motivaatio on kohdallaan? Taistelen tällä hetkellä laihtumisen tarpeen ja "pelkän" hyvän olon hakemisen välimaastossa. Minusta on hirveä sääli kehittää lihaksia, jos en aio niitä kenellekään, edes itselleni, koskaan näyttää. Voinko oikeasti olla niin itsekäs, etten paljasta upeaa bodyani tämän läskipuvun alta? ;) Mutta riittääkö kiinnostukseni siihen aidosti? Milloin voi vain todeta, että lopetan mutten luovuta? Vai onko nyt kyse pelkästään oman mukavuusalueen ylittämisen pelosta? Kyllä minä sen painoni alle seitsemänkympin silti raahaan, vaikka minun pitäisi amputoida joku raajoistani.

Lääkärireissu

Kävin lääkärissä näyttämässä kättä ja jalkaa, kun molemmissa on nivelkipua. Pottuvarpaan tyvinivel on ollut kipeä jo pitkään ja sitä on väitetty mm. alkavaksi vaivaisenluuksi, jolle ei voi tehdä mitään (ja sitä paitsi, kyllä niillekin kuulemma voi) mutta kun käteenkin alkoi koskea, totesin, ettei tämä nyt ainakaan mikään vaivaisenluu ole.

No lääkäri kokeili ja tunnusteli (ja pikkupoika itki vieressä, että näpit irti mun äidistä). Torstaina menen kuvaamaan ne. Verikokeitakin otetaan (ja samalla myös kolesteroliarvot). Nivelrikkoa tai reumaa... PLAAAH! Oon 34-vuotias, minulla ei kuuluisi olla vielä kumpaakaan. No mutta katotaan, mihin tässä päädytään. Pitää varmaan ruveta tuoretta inkivääriä vetämään, se kuulemma auttaa nivelkipuihin.

Mutta on tosi tympeetä, jos tuota jalkaa ei voi korjata, kun se ei liiku yhtä hyvin kuin toinen puoli. Vaikuttaa sellaisissa asioissa kuin askelkyykky ja varpaille nousu. Kun väistän kipua ja puutteellista liikerataa, paino menee pienemmille varpaille ja se vaikuttaa ensin nilkan asentoon ja siitä sitten ylöspäin. Mutta kaiken kaikkiaan, onhan tämä vähän tämmöinen first world problem. Toisilla ei ole käyttövettä, meikäläisellä varvas ei käänny kunnolla. Ei se mua estä juoksemasta. Ei välilevyn pyllähdyskään estänyt siskoo.

Elämäntaparemontti

Se on sana, jota on tullut käytettyä aika huolettomasti viittaamaan siihen, että tarttis tehrä jotain. Mutta mitä elämäntapoja minä oikein haluan remontoida? Mihin minä olen oikein matkalla?

Tämänhän ei pitäisi olla pelkkä läskiblogi mutta elämäntaparemontti aika epämääräisenä käsitteenä useimmiten viittaa, ainakin minun käytössäni, siihen, että vyötäröä pitäisi saada kapeammaksi ja kaksoisleukaa pienemmäksi. Mitä minä oikein haluan?

Haluan parempaan kuntoon. Se on tullut sanottua tässä jo muutamaan kertaan. Haluan olla ihminen, joka kuntoilee, jolle liikunta on tärkeä osa elämää. Jolle liikunta on normaali elämän osa-alue kuten kaupassa käynti ja pyykinpesu, yhtä välttämätöntä, yhtä automaattista.

Haluan olla hoikempi. Haluan olla ihminen, joka ei tunne syvää epätoivoa sovituskopeissa. Tavallinen epätoivo riittää.

Haluan olla terve ja näyttää terveeltä. Haluan olla ihminen, joka syö riittävästi, terveellisesti ja monipuolisesti. Haluan pitää kiinni hyvästä vastustuskyvystäni ilman lisäravinteita ja probiootteja jne. Haluan ruokavalinnoillani hoitaa ja pitää huolta itsestäni, en sabotoida sisältäpäin.

Koska tällä hetkellä koen syöväni riittävän hyvin (tässä kohtaa kokemuksellisuus riittää, ehkä ensi vuoden puolella voin tarkastella lähemmin, olenko oikeassa), remontin pääpaino siirtyy ruoasta liikuntaan. Remontoin itsestäni liikkuvan ihmisen, kuntoilevan ihmisen, teen liikunnasta taas säännöllistä ja itsestäni hyväkuntoisen ja huomattavasti timmimmän mimmin. Eiköhän tässä tarpeeksi selkeät tavoitteet ole?

Päivä kuvina

Herätys klo 4:41. Epäreilua!

Aamupala. Yksi pieni muumimukillinen kahvia on ihan liian vähän tämmöisinä aamuina.

Onneksi pikkupoika nukkuukin välillä. Ensimmäiset päiväunet klo 9:30. No nukuttiin me aamulla sohvalla puolisen tuntia, kuudesta puoli seitsemään.

Postin avaamista. Todellakin aion vastata: Read and weep, yliopisto, read and weep!

Puoliksi syöty lounas. En selvästikään ole tottunut ottamaan annoskuvia :)

Höyrytysonnettomuus. Note to myself: tarkista, onko vettä ja miten kuumalla levy on ennen kuin lähdet lastenhoitopuuhiin kesken ruoanlaiton.

Meillähän syödään vain terveellistä kotiruokaa!

Huono Äiti on viime aikoina pitänyt yllä kotiäiti-keskustelua, mm. avaamalla aiheesta kotihoito voittaa päiväkotihoidon, ja nyt viimeisimpänä puuhaten torkkupeittoa kotiäitejä laiskoiksi arvostelleelle, työaikana torkkuja ottavalle ylijohtaja Juhana Vartiaiselle. Minun työpäiväni alkoi kaksikymmentä vaille viisi aamulla ja loppui vartin yli yhdeksän illalla, ja todellakin laiskottelen päivän aikana. Ei ammattijalkapalloilijatkaan täysillä juokse koko 90 minuuttistaan. Pesin myös pyykkiä, mutta sitä en halunnut valokuvata, ja meinasin siivota keittiön, muttei huvittanut.

Hullujen akkojen jumppa ft. Anne ja Katja. Tällekin on aikaa, kun pienin lähti isin kanssa sedän luo, esikoinen häipyi kaupungille, ja keskimmäinen katsoo tietokoneelta pikku kakkosta.

Lapset söivät sedän ostamaa pitsaa, minulle porkkana-tonnikala-munakas ja päivällä savustettuja vihanneksia.

Iltarahkasta ei vieläkään valokuvaa. Kerkesi mennä ennen kuin muistin kameran. Ulkonakin käytiin mutta kamera ei. Joku toinen kerta sitten.

Haasteet, osa 1: 11 faktaa itsestäni

No nytpä pitkien postien kirjoittajaa rätkäistiin pitkillä haasteilla. Minun on pakko pilkkoa nämä osiin, että edes joku (=minä) jaksaa lukea loppuun asti. Eli olen saanut tämän tällä hetkellä kiertelevän haasteen:

1. The person nominated must share 11 facts about themselves.

2. The person nominated must answer the questions the tagger 

( the person who nominated them) set for them.

3. The person nominated must choose 11 people to tag (nominate) 

and create 11 questions for them to answer. 

Then they must go to their pages and let them know they were nominated! 

There are no tag backs!

Neiti Michelin ehti ensimmäisenä, sitten haasteen laittoivat myös Kiiperi ja Terveytensähoitaja ja sitten vielä Niina c.mon. Sen sijaan että yrittäisin keksiä itsestäni 44 faktaa, saatte tyytyä 11 yhteiseen. :)

1. Olen horoskoopiltani Neitsyt. Jotkut sanovat, että se myös näkyy.

2. Neitsyitä kuvataan täsmällisiksi, minä olen täsmällinen ainoastaan siinä, että olen johdonmukaisesti joka paikasta myöhässä.

3. Vihaan ketä-sanan väärinkäyttöä. Siis oikeasti vihaan.

4. Minulla ei ole päänsärkyä juuri koskaan. Jos on, se johtuu joko nesteytyksen tai kahvin puutteesta ja on helposti korjattavissa.

5. Olen ollut sairaalassa vain synnyttämässä ja päivystyksessä vain korvatulehdusten takia.

6. Minulla on yksi bloggaava sisko.

7. Veljeni kiipesi Kilimanjarolle, sillä välin minä valloitin pyykkivuoren. Olen onnellinen hänen saavutuksestaan, mutta aitoa onnea on myös tyhjä pyykkikori. ;)

8. Tykkään raskaamman puoleisesta musiikista, mutta en ole mikään Lordi-herännäinen.

9. Olen käynyt katsomassa New Kids on the Blockin molemmat Suomen-keikat.

10. Minuun eniten vaikuttanut kirja on Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat.
11. En ole täydellinen: vasemman jalkani keskimmäinen varvas on ympäröiviään lyhyempi. Mutta en minä muita vikoja keksi. :)

Palaan haasteen loppuosiin, eli muiden kysymyksiin myöhemmin, ihan lähiaikoina, ennen joulua joka tapauksessa.

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.

Iholla

Olen ihastellut ihoani. Haltioituneena katsellut (ja miehelle esitellyt), miten ihoni menee ihan uudenlaisille rypyille. Tässäkin on tyhjää ihoa ja tässä ja tässä. Tästäkin olen laihtunut, ja tästä ja tästä. Sitä on liikaa, mutta kyllä se siitä vetäytyy, niinhän? Olen luottanut siihen, että kyllä se palautuu, vaikka olenkin tosi huono ihonhuoltaja. Kurttuinen, löysä iho on ollut kiehtova, olen ollut onnellinen, koska siitä näkee, että alta on lähtenyt tosiaan jotain. Että olen edistynyt.

Nyt minulla on ollut muutama punkeropäivä, jolloin ihoa on ihan liikaa, rasvaa edelleen sen alla liikaa, iho vain löystyy ja venyy entisestään, ja poimut ihan varmasti täyttyvät ihrasta, joka valuu sinne ihan nestemäisenä suoraan ruoansulatuskanavasta. Ihan on tullut kiire saada iho kiinteämmäksi ja kimmoisaksi ennen kuin kaikki - siis ihan kaikki - on liian myöhäistä. Yhtäkkiä en voikaan sietää löysää ihoa yhtään missään, ja pahimmat on nämä tyhjät nahkarukkaset, jotka täytyy aamuisin rullata ylös rintaliivien täytteeksi.

Oi milloin tämä iho palautuu? Palautuuko se? Entä jos olen niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä? Jos ne jääkin näin? Ja allitkin. Entä jos en koskaan saa kiinteitä käsivarsia, kun ihoa on niin paljon?

Tiedän, että taidan vähän liioitella (jos vähän tarkoittaa paljon). Sitä paitsi minulla on ihan kelpo tuote ihon kiinteyttämiseen. Kunhan vain jaksan, muistan ja viitsin sitä itseeni voidella.

Kyse taitaa taas jälleen kerran ollakin vain siitä, tyydynkö makaamaan itsesäälissäni ja valittamaan, vai kohtaanko ongelmani ja teen sille jotain. Edes sen, että hyväksyisin ihoni sellaisena kuin se on, hoidettuna tai hoitamattomana.

Venyneen ihon hoitovinkkejä otetaan vastaan. :)

Myydään Torstain tuulipuku kokoa 42

TÄYSIN TARPEETTOMANA.

Ostin eilen ulkoiluhousut kokoa 36.
(Ei välitetä siitä seikasta, että minkään muun mallin housut eivät kokona 36 menisi päälle.)

Hiljaa hyvä tulee.
Poika 9 kk, minä 69,3 kg.
Yhdeksän kiloa alaspäin yhdeksässä kuukaudessa.
Edellisestä mittauksesta -14,5 cm.

Käyn vaa'alla melkein joka päivä. Se sopii minulle. Mitä enemmän otoksia, sen luotettavampaa dataa. Merkitsen painot ylös ja katson kokonaisuutta. Jos jonain päivänä on kuusisataa grammaa enemmän kuin edellisenä päivänä, katson, mitä oli edellisellä viikolla, ja useimmiten olen taas tyytyväinen. Paitsi, jos silloinkin oli huomattavasti vähemmän. Kävin välillä tässä taas 70 puolella, mutta ei se minua hermostuta. Käynti 71-72 kg:ssa hermostuttaisi.

Mittaan itseni neljän viikon välein (nyt meni viisi ja puoli viikkoa). Sekin sopii minulle. Tiheämmällä mittauksella ei tässä vauhdissa tuloksia kovin merkittävästi tulisi. Olen onnellisempi siitä, että vyötäröstä lähtee neljässä viikossa yksi sentti kuin epämääräisiä millejä viikon tai kahden välein. En minä niitä lukuja muutenkaan millilleen mittaa. Paitsi allit puolen sentin tarkkuudella. Siinä kun se puolisenttiä on huomattavasti merkittävämpi muutos kuin rinnanympäryksessä.

Oma napa

Tätä olen viime aikoina tuijotellut...

Jotenkin painokeskeistä ollut tämä minun hyvinvoinnin etsiminen. Tänään siivoamisen sijaan zumbailin dvd:n lyhytohjelman ja otin vihdoin ensituntumaa kahvakuulaan. Jos minä purkaisin liikuntaan tätä turhautumistani niin eihän se ihan huonoin mahdollinen vaihtoehto ole, mutta kyllä kai sitä kotiäidin pitäisi muutakin päivän aikana ehtiä tehdä kuin ottaa valokuvia omasta navastaan. No, imuroin minä makkarin. Siellä oli hyvä heilutella kuulaa. Huomenna on uusi siivouspäivä.

Tuplatunnustus

  

Sain jo jokin aika sitten ihanaiselta TM:ltä tämän tuplan, eli haasteena on kertoa yhteensä 17 asiaa itsestäni. Olen pantannut tähän tuplatunnustukseen reagoimista, koska en ole ehtinyt miettiä niitä asioita, joita tässä pitäisi "tunnustaa". Tästä se vihdoin lähtee:

1. Olen aika uusi bloggaaja. Vaikka tekstiarkisto alkaa vuoden takaa, avasin blogini muiden luettavaksi vasta loppuvuodesta. Halusin ensin katsoa, saanko ylipäätään tekstiä aikaiseksi.

2. Näyn muiden blogien lukijalistoissa nimellä Ruusa, vaikka kommenttini tulevat Lyijypallo nimellä. Tämä siitä, että tilini pohjalla on vanha nimimerkki, enkä ole osannut / jaksanut tehdä asialle mitään.

3. Olen välillä valtavan tyytymätön omaan elämääni, siksi etsin sitä Parempaa Elämää. Vaikka nyt saattaa näyttää siltä, että käperryn painoni ympärille, tiedän, että onni ei asu kiloissa. Parempi elämä ei ole minun kiloistani kiinni vaan siihen liittyy paljon muutakin. Kuitenkin se, onko minulla hyvä olla itseni kanssa, vaikuttaa myös siihen, onko minulla hyvä olla muiden kanssa. Maailmaa voi muuttaa vain muuttamalla yksi ihminen kerrallaan, miksi en siis aloittaisi itsestäni.

4. En oikeastaan erityisemmin pidä lemmikeistä enkä lapsista, paitsi omista lapsista. En ole sitä tyyppiä, joka kumartuu lepertelemään jokaiselle vastaantulevalle koiralle tai taaperolle. Siedän kyllä tosi hyvin lähipiirini lemmikkejä mutten vapaaehtoisesti hakeudu elukoiden seuraan. Lapsetkaan eivät herätä minussa mitään aaww-tunteita vain siksi, että itse olen äiti. Poikkeuksena ihan vastasyntyneet vauvat (ja kissanpennut). Olen kyllä lopullisesti rakastunut muutamaan lapseen heidän suloisen/ ärhäkän/ muuten vain vetoavan luonteensa takia mutta en tykkää lapsista vain siksi, että he ovat lapsia. En myöskään oleta, että muut olisivat ihan lääpällään minun lapsiini vain koska itse olen.

5. Minulla ei ollut paino-ongelmia nuoruudessani tai kasvuiässä. Olen lihonut vasta aikuisena, ja eniten sen jälkeen, kun hankimme ensimmäisen auton. Kuka olis uskonut, että hyötyliikunnan vähentyminen ja herkuttelun lisääntyminen johtaisivat elintasovyötärön kasvamiseen?

6. Olen omenavartaloinen. Minun pitäisi olla siis iloinen siitä, että vatsanseudun rasva palaa helpommin kuin peppu-reisirasva, mutta mittasuhteeni ovat ihan liian yläpainotteiset. Olen isorintaisesta suvusta, eikä geeni ollut väistyvä minunkaan kohdallani. Imetys, omenavatsa ja pilleripylly eivät ole se kaikkein seksikkäin yhdistelmä, mutta näillä mennään. Kyllä toi rintavarustus pienenee, vatsa vetäytyy ja peppu saa lisää lihasta, kun tämä matka taittuu. Ei vielä ensi kesäksi, mutta tuleehan noita tulevinakin vuosina.

7. Olen lyhyt. Pidempi kuin lyhytkasvuinen, lyhyempi kuin kuudesluokkalainen. Minusta ei koskaan tule Barbieta, koska ruumiinrakenteeni muistuttaa enemmänkin My Little Ponya, mutta hyväksyn sen. Pituuteni on 158 cm. Eva Longoria on minun pituiseni. Ei muuten paina saman verran.

8. Olen muuttunut aamuihmiseksi. Ennen aamuissa parasta oli se, että sai nukkua pitkään, nyt se, että muut nukkuvat pitkään. En toki valvoskele yksinäni, ainakin toinen pienemmistä toimii nahkavekkarina.

9. Tykkään eniten vaihtovuodenajoista, kumma kyllä, siis keväästä ja syksystä. Tottakai nautin suunnattomasti lämpimistä kesäpäivistä, mutta syksyssä ja keväässä on muutoksen tuntua, eteenpäin pääsyä.

10. Olen oikea kotihiiri. Jos ei ole välttämätön pakko, minä en liikahda kotoa mihinkään. En ainakaan roskia viemään.

11. Asumme vuokralla, koska olemme mieheni kanssa molemmat pätkätyöläisiä. Haaveilen hyvästä työstä, pysyvästä työpaikasta ja ihan omasta kodista. Sitä täytyy kuitenkin sitkutella sen aikaa, että se oma paikka löytyy.

12. Minulla ei ole tällä hetkellä työpaikkaa, johon palata, kun äitiysvapaani loppuu. Ja se loppuu toukokuussa. Panikoin asiasta jo nyt, vaikka ajattelin kyllä kesän yli olla vielä lasten kanssa kotona. Mieluiten olisin asiantuntija, ihan sama minkä alan. ;)

13. Olen koulutukseltani yhteiskuntatieteiden maisteri, pääaineeni on sosiologia. Olen siis kouluttautunut yleissivistävästä koulusta toiseen erikoistumatta mihinkään tiettyyn ammattitehtävään. Rakastan opiskelua ja rakastin sosiologiaa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään ruotsin kieleen tai kemiaan, jos olisin uudelleen oman alan valinnan edessä. Valitettavasti kouluttautuminen YTM:ksi tarkoittaa käytännössä kouluttautumista työttömäksi, jos ei ole valinnut sivuaineitaan huolella.

14. Olen ylianalysoija. Tarvittaessa, ja vaikka ei tarvitsisikaan, kuulen kaikessa (missä vain) piilomerkityksiä. Sielläkin missä niitä ei todellakaan ole. Sen sijaan en kyllä mieti jatkuvasti, etä mitähän tuokin tuossa minusta ajattelee. (Ei ole tarvetta, koska osaan kyllä tulkita piiloviestejä! ;) )

15. Yritän olla realisti mutta taidan kuitenkin taipua pessimismin suuntaan. Vaikka olenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä, uskon silti, että jokaisella hopeareunuksella on oma harmaa pilvensä.

16. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille ja tilanteille. Haluan mieluumin tarkkailla tilannetta ensin hetken aikaa kuin syöksyä suuna päänä päällimmäiseksi ääneksi. Tästä syystä jään usein näiden tilantäyttäjien varjoon, enkä välttämättä jää muiden mieleen. Toisaalta tilanteissa, joissa ollaan kaikki kovin yksimielisiä, että jotain pitäisi tehdä, olen usein se, joka viimein laittaa ne pyörät pyörimään, eikä vain taivastele, että voi kunpa joku tekisi jotakin.

17. Huolimatta siitä, että toivon muutosta, tykkään muutoksesta ja uusista aluista ja olen usein panemassa muutosta aluilleen, olen hyvin muutosvastarintainen ihminen. Sen takia kai tämäkin projekti tuntuu välillä kovin hankalalta, kun yksi osa sisälläni valmistelee vastavallankumousta ylläpitääkseen sen, mitä juuri on ylläpidettykin. Haluan varmistaa, että saavutetuista eduista ei tarvitse luopua. Ja käytän loputtomasti voimavarojani tukahduttaakseni vastavallankumouksen ja ylläpitääkseni muutosta.

Tähän onkin hyvä lopettaa, ennen kuin saa hankalan akan mainetta :)
Syytä olisi jakaa tämäkin palkinto eteenpäin, mutta nämä ovat tainneet kiertää jo niin monta kierrosta sekä yhdessä että erikseen, ettei jakamisesta tässä kohtaa syntyisi kovin paljon lisäarvoa kenellekään. Lupaan palata palkinnonjakoasiaan myöhemmin...