Hyviä unia

Näin unta, että minulla oli toinenkin blogi, jossa keskityin hyvinvointiin, kun Lyijypallo vain laihduttaa ja laihduttaa. Se oli muuten mintunvihreätaustainen ja olin kirjoittamassa metelistä ja hiljaisuuden kaipuusta. (Taisi lapset olla jo hereillä isän kanssa olohuoneessa...?) Unessa olin saanut seitsemän uutta lukijaakin, vaikka edellisen kerran olin päivittänyt ystävänpäivänä.Oisko ehkä ihkua olla suosittu? ;)

Mutta eihän Lyijypallo vain laihduta ja laihduta, Lyijypallo on vain ottanut itseään niskasta kiinni ja ajatellut sellaista asiaa, että vuosi sitten olin hyvin motivoitunut pudottamaan raskauskiloni pois viimeistäkin myöten, mutta sitten se jäi, kaiken arjen alle. Nyt motivaatio on vähintään yhtä kova, ja tällä kertaa minulla on vähemmän tekosyitä varattuna. Oman itsensä sabotointi, josta Elikin kirjoitti, on edelleen läsnä, mutta luullakseni tunnistan tilanteet paremmin. Aiemmin. Ehkä jopa etukäteen.

Hyvinvointiahan tämä silti ennen kaikkea on. Enhän minäkään halua pudottaa painoani voidakseni huonommin. Tavoitteet ovat edelleen samat: Kevyempi ja terveempi olo. Kunto huonosta keskinkertaiseksi (ja siitä ylös). Vatsalihakset takaisin kuosiin. Eihän se varsinaisesti hyvinvointia haittaa, jos siinä samalla normaalipainon saavuttaa?

Back to basics

Ei nyt ihan suunnan muutos mutta tarkistanpa kurssiani kuitenkin. Olen ollut kovin tyytymätön siihen, että painoni on tönöttänyt paikoillaan ties kuinka kauan, ja nyt olen saanut jo toisen kesäkiloistani takaisin. Olen ollut tyytymätön tuloksiin, vaikka voiko niitä tuloksiksi sanoa, jos minkäänlaista työtä tai vaivannäköä en ole kilojeni eteen tehnyt?

Olen ollut kovin väsynyt liian vähäisen nukkumisen takia, ja kovin tyytymätön siihen, etten pysty tekemään asialle yhtään mitään. Että kun ei huvita mennä nukkumaan ajoissa, niin ei sitten. Valon lisääntymisen ja pikkupojan kävelyharjoittelun myötä pojan yöuni on muuttunut huonolaatuisemmaksi ja katkonaisemmaksi, ja ollaan oman väsymykseni takia luisuttu kohti huonoja vanhoja yöheräämistapoja, joista jo kertaalleen unikouluttauduttiin eroon. Ja tyytymättömyyttähän sekin on aiheuttanut.

Kaikenlainen reissaaminen ja stressaaminen ja siivoamatta jääneet huoneet ja pesemättä jääneet pyykit ja kaaokseksi muuttuva koti ja naapurista löytyneet turkiskuoriaiset (aaargh! meillä riittää myös pimeitä nurkkia tuholaisille asua, kun koskaan ei saa mitään raiveeks!) ja kasvavat vaatimukset oman pään sisällä ja toinen pitäs opettaa pyöräilemään ja toinen puhumaan ja kävelemään (no eihän tarviis, oppii ne ilmankin) ja kolmas pitää erossa pahanteosta, kun kylänraitti houkuttelee kesäiltana enemmän kuin oma huone...

Siispä rauhoitun, hengitän syvään ja keskityn olennaiseen. Olennainen ei ole tässä kohtaa painon aleneminen, eikä missään kohtaa. Olennaista on saada lenkkihousut pestyksi. En sano enää väsymyksestä mitään, jos jatkan tällä linjalla, etten tottele itseäni ja nukkumaanmenoaikojani. Olennaista on olla valittamatta, varsinkin jos ei ole valmis vaikuttamaan asian parantamiseen. 


Nyt menen laittamaan pikkupojan nukkumaan (jos vaikka onnistuisin) ja alan sitten siivoamaan (jos vaikka kerkeisin) ja palaan illalla (jos vaikka jaksaisin) kertomaan miten kävi tiistaisella juoksulenkillä. 


Iloa ja valoa teille. Minä olen myös päättänyt ottaa niistä osani! :)

Kompromissi

Ollaan juniorin kanssa päädytty jonkinlaiseen kompromissiin näissä nukkumisasioissa. Minä menen tuntia aiemmin nukkumaan ja poika herää tuntia myöhemmin. Viime yönä valvoin puoli tuntia pidempään. Poikaseni palkitsi minut heräämällä puoli tuntia aikaisemmin. Se näyttää olevan tarkkaa tässäkin, tämä kauhun tasapaino. Taidan tänään kokeilla, mitä tapahtuu, jos menenkin puolitoista tuntia aikaisemmin. Hankintalistan kärjessä on myöskin pimennysverho makkarin ikkunaan. Hyväkään tahto ei pidä meitä unessa, jos aurinko viidestä asti sisälle paistaa. (Illalla, kun sanoin neiti 2 veelle rupeavani laittamaan pikkuveljen nukkumaan, hän silmät kirkkaina kysyi: ai palvekkeelleko? Joo, aurinko paistaa meille sekä illalla että aamulla.) Ei ole huonoa säätä, on vain huonoja varusteita. Paista siis aurinko paista! Talvella ehtii nukkua! :)

Unikoulu

Kello on yli yksitoista ja tässä oon. Mitä päätin eilen? Taisin ihan luvata itselleni? Oliko se niin, että pitäisin itsestäni huolta ja menisin nukkumaan ajoissa? (Vai vaan aiemmin?)

Voisko joku askarrella mulle sellaisen ihan oman unikoulun? Pohjana voi käyttää vaikka jotain juoksukoulua. Vaikka niin, että aloitettaisiin ihan varovasti:

kaksi minuuttia unta,
kaksi minuuttia castlevilleä,
kaksi minuuttia unta,
kaksi minuuttia tyhjänpäivästä chattausta, mitä tehdään huomenna, jossa loppujen lopuksi sovitaan, että sovitaan vasta huomenna,
sitten taas kaksi minuuttia unta,
kaksi minuuttia tiskikoneen tyhjennystä,
kaksi minuuttia lapsen nukuttamista, kun se heräs siihen astianpesukoneen kolinaan,
kaksi minuuttia unta,
kaksi minuuttia venyttelyä,
kaksi minuuttia unta,
kaksi minuuttia valvomista,
...
nukkumaan kahdeltatoista.

Sitten, kun tämä alkaa sujua niin vähitellen pidennetään niitä unipätkiä ja lyhennetään niitä valveaikoja. Tsemppihenkeä ja kyllä se tästä lähtee!

Kauniita unia kaikille :)

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.