Tämän viikon liikuntapäiväkirja

Tiistaina kävin rataslenkillä. Kymmenen kilometriä. Paahdoin kasvoni ja rintamukseni, mitä lyhythihaisen paidan alta nyt näkyvissä oli.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, jotain kahdeksisen kilometriä. Akku loppui soittimesta kesken matkan, joten sen tarkempaa dataa ei ole. Puhti meinasi loppua minustakin, vettä olisi voinut juoda enemmän etukäteen.

Siinäpä ne. Onko kysyttävää?

Maaliskuu lopuillaan

Joku on ehkä saattanut viettää hiljaista viikkoa, minä olen viettänyt siivousviikkoa. Tulee ihan vanhat ajat kotipalvelussa mieleen, kun koko päivän kuluttaa siivoamiseen ja tietää, että seuraavana päivänä vaan urakka jatkuu. Mutta siivoaminen on parhaimmillaan kovin meditatiivista toimintaa.

Inspiroiduin perhekerhon äitikaverista. Heille oli tullut vesivahinko, kerrosten välissä oli putki rikkoutunut ja kaikki vapautuneet vedet valuivat hänen kotiinsa. Muutto uuteen asuntoon kahdessa ja puolessa päivässä pakkailuineen, uuden ja vanhan siivouksineen ja tietenkin se itse muuttoruljanssi siihen. Onneksi nopea lähtö oli mahdollinen, koska pienen lapsen kanssa kaikenlaiset hätämajoitusratkaisut olisivat olleet aikalailla hankalia.

Minä ajattelin, että meillä on niin paljon tavaraa ja ennen kaikkea väärissä paikoissa, että vaikka me saataisiin sata muuttolaatikkoa ja niille kaikille oma kantaja, me ei kahdessa ja puolessa päivässä saataisi edes vanhaa pakattua. Tänne muuttoonkin meni monta päivää. Nyt olenkin rapsutellut paikkoja raiveiksi eräänlaisen muuttosiivouksen nimissä. Olen imuroinut paikkoja, joita en edes tiennyt meillä olevan, ja ennen kaikkea kysynyt jokaiselta esineeltä, onko sillä meillä jotain käyttöä vai olisiko sen parempi päästä jonnekin muualle, kierrätykseen tai roskikseen. Yllättävän moni on vastannut, että kyllä mulle se roskiskin kelpaa...

Tänään on tarkoitus viimeistellä homma. Huomenaamulla ihan vihoviimeiset, jos on pakko, mutta huomenna lähdetään pääsiäisreissuun, joten kovin monta tuntia ei ole aikaa aamulla enää verhoja silitellä. No, siinä menee se minun raja kyllä muutenkin. Ikkunat pesen jonain pilvisempänä päivänä.

Liikkuminen ei ole jäänyt pahasti väliin tämän siivoushulluuden tieltä, maanantaina pidin niin sanotun lepopäivän, tiistaina kävin pitkällä rataslenkillä ja eilen kävin juoksemassa, kun tilaisuus siihen taas aukeni. Syöminen ei ole ehkä ihan oppikirjan mukaan mennyt, tai en ainakaan tiedä, minkälaista oppikirjaa olen viime aikoina käyttänyt. Mutta ei se mitään, ainakin kotona on hetken aikaa siistiä.

Arkista aherrusta

Olen ihan vähän lipsunut suunnitelmistani tässä ihan viime aikoina, reilun viikon ajan. Ihan vähän ja silti aika paljon, mutta vähän niin kuin varkain. Ihan vahingossa vihannekset on vähentyneet, ihan vahingossa aamupäivään on tullut ylimääräisiä kahvikuppeja niin, että lounas on ihan vahingossa siirtynyt puoli kahden tietämille - ja mehän herätään kuuden pintaan eikä vasta puoli kympiltä tai jotain. Ihan vahingossa meni eilenkin suklaakakkua suuhun, vaikka juuri olin siirtänyt lapsilta jääneen palan itsestä kauemmaksi, etten ottaisi sitä. Ihan vahingossa on liikunta jäänyt vähäisemmäksi, kun on ollut tiettyjä päällekkäisyyksiä, enkä ole vaivautunut tekemään mitään korvaavaa - kun ehtiihän sitä.

Sitten toisena puolena se, että näennäisesti kuitenkin lautasella on kaikki terveellistä (joskaan ei niin kevyttä = kasvispainotteista) ja onhan tässä tullut ulkoiltua ja pulkkaa vedettyä ja kävinhän minä toissaviikollakin lenkillä ja onhan hyvä välillä pitää vähän kevyempää viikkoa. Mutta se kevyt viikko meni jo, se juna meni jo.

Pilates on siirtynyt sähköiseen varausjärjestelmään, jossa kaikki paikat jaetaan netissä etukäteen. Viime sunnuntaina sisko perui oman osallistumisensa niin sain varattua hänen paikkansa itselleni, maanantaina kun en päässyt "omaan" ryhmään koulutuksen takia. No en tehnyt maanantaina muutakaan, koko päivä meni muutenkin ihan rötväillessä. Eilen jumppasin yle-jumpan tahtiin ja totesin, että toissapäivän pilates tuntui vatsassa ihan liikaa. Vaikken päässytkään rullan päältä istuma-asentoon, tehtiin siinä puolentoista tunnin aikana sen verran paljon muutakin, että eilen poltteli koko vatsaosastolla ihan sietämättömästi siinä vaiheessa, kun yle-jumpan ohjelmassa päästiin varsinaisten vatsalihasten kimppuun. Siinä kun on syville keskivartalon lihaksille jo aiemminkin töitä.

Yle-jumppa on varmaan se ensimmäinen, jonka jätän väliin, koska "se vaatii aikaa" (tunnin) ja "on niin rankka" (perus). Nyt sain sen rastitettua omasta liikkaviikostani tehdyksi. Minulla oli eilen tärkeä työvoimapoliittinen tapaaminen kolmevuotiaan kerhon aikana, joten en päässyt rataslenkille. Sen sijaan, että olisin rötväillyt koko eilisenkin, päätin jumpata.

Ruokalautasella lämpimät kasvikset on varmaan ensimmäinen, josta joustan, ja pilkon sitten jotain paprikaa ja kurkkua, että edes jotain olisi. Huomattavasti vähemmän vain kuin tarvitsisi päivän tarvetta täyttämään. Meillä on myös (melkein) aina vähintään omenaa ja banaania, mutta niiden lisäksi muitakin hedelmiä, joita voisi syödä, jos tulisi sellainen tilanne, että haluaisi. Aika vähissä on viime aikoina olleet minun hedelmävälipalani. Tänään pilkoin aamupuuroon sekä omenaa että banaania. Yritetääs nyt aamusta asti.

Kello on vähän yli kymmenen ja minun tekee hirveästi mieli kahvia. Haukottelenkin, eikö se ole merkki, että tarvitsee kofeiinia? (Tai raitista ilmaa ja ulkoilua?) Minulla on tässä muutama työnhakuun liittyvä Castleville homma koneella tehtävänä, ja puolikuudelta herännyt pikkupoika on ihan tavattoman väsynyt. Pitänee laittaa poikarukka ensin nukkumaan ja käydä ulkona vasta päikkäreiden jälkeen. En silti keitä niitä välikahveja, vaikka aikaakin olisi. Taidan ruveta valmistelemaan lounasta ihan kohta.

Tänään joko lasten kanssa uimahalliin (lillumaan ja kellumaan) tai itsekseni juoksulenkille. Molemmat houkuttaisi, mutta molempia ei voi saada, koska kaikkea ei jaksa, kun ei vieläkään nuku tarpeeksi. Siinä on edelleenkin se meikäläisen elämäntaparempan suuri kehittämiskohta. Kaikkea kun ei voi kerralla muuttaa. Näissä muissa edellämainituissa palaan kuitenkin arkisen aherruksen pariin. Itseään ja tekemisiään osaa korjata kerta kerralta nopeammalla aikataululla, tällä kertaa en tarvinnut edes suurta vaakaplussaa tai itseinhoa herättämään. Kertonee siitä, että olen oikealla tiellä, koska haluan olla.

Kehoa ja aurinkoa

Pääsin eilen pilatekseen. En tiedä, mitä kävi, mutta taisin jättää ne paremmat vatsalihakset toisten housujen taskuun, kun ei onnistunut ihan normaali (?) istumaannousu pilatesrullan päältä. Ei vain kertakaikkiaan onnistunut. No tein sitten vatsarutistuksia ja toivoin, että se tälle kerralle riittäisi.

Nyt on ollut sellaista keskivartalopainotteista pilatesta muutaman kerran putkeen, mikä on oikein ihanaa, koska yllättävän nopeasti kroppa tottuu tiettyyn tapaan, ja sitä jo hetken luulee osaavansa ja jaksavansa, mutta sitten vaihdetaan pallot rulliin tai toisinpäin ja taas on ihan aloittelija. :)

Aurinko taitaa paistaa nyt vähän joka bloggaajalle, joten minun ei tarvinne hirveästi maalailla, miten ihanaa on olla ulkona ja tylsää sisällä. Mulla vain ei oikein salitreeni muutu suoraan ulkoliikkatreeniksi vaan mieluummin tarjoilen lapsillekin palan aurinkoa. Hyvä ja huono, lasten kannalta hyvä, omalta liikkumisen kannalta huono. Minä kun en oikein ole sellaista leikkipuistojumppaaja-tyyppiä, vaikken pahalla heitäkään katsele. Sitä paitsi miehenpätkän nostelu keinuun ja takaisin ja perässä kulkeminen mäkiin ja liukumäkiin ottaa vähän aikaa siltä omalta kyykkytreeniltä. :) Mutta aika aikaansa kutakin, kelläs tässä kiire rantakuntoon on?

Tänä aamuna päätin taas (vaa'alla käytyäni) että eiköhän tämä synttäriherkkujen jälkimainingeissa kelluminen ala riittää ja painon soisin taas sukeltavan. Illalla pilateksessa päätin, että hyvin alkanut ja sittemmin tauolle siirtynyt kokonaisvaltainen venytteleminen voisi myös siirtyä passiivista aktiiviin. En muista, kerroinko tuossa talvemmalla, että hierotutin rintalihakseni, ja sen jälkeen oli erittäin kevyt olo koko rintakehässä. Sitä kaipaisin takaisin, joten pyhitän nyt tämän kevään venyttelylle. Juoksukin kulkisi paremmin, jos rintakehä ei estäisi tehokasta hengitystä. (No ei kai se varsinaisesti estä, mutta ei se venyttelemättömyys edesautakaan sitä.)

Mitäs lupauksia teillä on?

Formulakausi starttaa

Ennen vanhaan se tarkoitti formulapitsaa, nykysellään vain hyviä muistoja siitä, kun ei tarvinnut tehdä ruokaa keittiössä sillä aikaa, kun toinen saa ihan rauhassa katsoa kisaa. No en mä sinne keittiöön vieläkään aio hautautua, mutta ajattelin paistaa vähän vohveleita ennen kuin Australian aika-ajot alkaa. En tiedä, syönkö niitä itse, saatan yhden maistella ihan kannatuksen vuoksi. Perhettä on mukava välillä "hemmotella" muullakin kuin kaurapuurolla ja ruisleipäviipaleilla. :)

Mulla on ollut nyt pari päivää tosi laiska olo. Että ei oo paljon kiinnostanut panostaa yhtään mihinkään. Siivonnut olen, jumpannut en. Salille haluaisin mutta en tiedä, kerkeenkö tänään. Huomenna se on kiinni, maanantaina mulla on iltamenoa (pilateksen kanssa päällekkäin) ja sitä rataa sitten kohti seuraavaa viikonloppua. Jos ei se oikea tahtotila rupee löytymään, jää salireissu väliin myös ensi viikolta (ja tältä).

En nyt tähän hätään muista, kuka se oli, kun ihan äskettäin kirjoitteli, että kun on muutaman päivän liikkumatta, tuntuu, että taukoa on ollut viikkoja. Sama täällä. Keskiviikkona kävin lenkillä, torstaina hieronnassa ja eilen siivosin, ja nyt lauantaiaamuna ennen kahdeksaa tuntuu, että olen laiskotellut puoli kevättä (joka ei vielä edes ole täällä). Hyvä ja huono juttu. Kyllä lepopäiviäkin pitäisi saada pitää välissä ilman, että niitä on kalenteriin kirjoittanut ja niistä lähipiirin kanssa sopinut, mutta onhan se oikeasti ihan hirveän hyvä, että mieli tekee liikkua ja liikkuminen on mielen ratkaisu lähestulkoon kaikkeen. (Laskujakin makselin eilen, ja meinasin lähteä juoksemaan karkuun sitäkin pinoa.)

Nyt suuntaan kuitenkin keittiöön aamupalahommiin. Herättiin puoli kuudelta lasten kanssa, enkä ole vielä(kään) juonut aamukahviani, joten ei kai se ihmekään ole, jos tuntuu vähän olo vetämättömältä ja "jaksaakohan tästä edes salille vääntäytyä..." Kyllä jaksaa, kun vain ei koko aamu mene sohvalla loikoiluksi.

Energistä viikonloppua teille kaikille ja tervetuloa uusille lukijoille! :)

Normitorstai

Tiedättekö sen  tilanteen/ tunteen, että tekemistä on niin paljon, ettei tiedä, mistä aloittaa, joten ei edes aloita? Toivottavasti ette. Minä olen tällaisessa välivaiheessa. Siivosin aamulla yhden huoneen ja soittelin paljon asioita kuntoon, tai ainakin järjestykseen. Nyt pitäisi siivota loputkin mutta pitäisi tehdä vähän (=paljon) muutakin.

Sääkin näyttää olevan suuressa päättämättömyyden tilassa. Aamu alkoi -15 asteen pakkasella ja tyynellä kylmyydellä, sitten aurinko nousi ilahduttamaan ja lämmittämään, sitten alkoi sataa lunta ja tuulla niin maan p*rkl**sti, sitten tuuli, satoi ja paistoi aurinko yhtä aikaa, ja nyt paistaa taas. Pitänee minunkin kokeilla kaikkea eikä vain jäädä tähän sohvalle röhnöttämään.

Illalla käytiin salilla. Sitten tilattiin pitsaa. Mutta en minä pitsaa syönyt, söin falafeliä pitaleivällä. Eihän se ihan superdieettiläinen valinta ollut, mutta pitsaa parempi valinta silti. Aamulla tuntui olo tosi flunssaiselta mutta tästä se on selkiintynyt. Nuhaksi jäänyt. Ei muita oireita. Tänään pidän silti lepopäivää. Mitä nyt vähän yritän motivoida itseäni kiinni imurin varteen. Normitorstain normijuoksulenkkini jää tänäänkin väliin ja jää ensi viikollakin.

Iive järjestää arvonnan, käykää katsomassa, mutta älkää osallistuko, niin minun voittomahdollisuuteni eivät liikaa huonone. ;) Vaikka taitaapa siellä olla jo pari arpaa mennyt ennen minuakin. Nyt minua odottaa kahvikuppi, palanen tummaa suklaata ja etusormesta vetävä pikkupoika. Äidin elämä on tämmöstä välillä, luultavasti se kahvi saa ihan rauhassa jatkaa odottamistaan...

Lapset ja arki palasivat

Ja heti hiljeni blogin päivityskin. :) Olipa ihana saada taas omansa kotiin. Levätä sain hyvästi, nukkua kokonaisia yöunia, herätä silloin, kun on nukkunut tarpeeksi. Liikkumaankin ehdin, vaikken niin paljon kuin olin ajatellut. Hyviä juttuja ja tärkeitä asioita sain vietyä eteenpäin.

Ruokailu sen sijaan... Sanotaanko nyt vaikka niin, että onpa onni, että lapset ja arki ja tutut ja turvalliset rutiinit palasivat. En väitä, että ruokailut olisivat ihan hunningolla olleet, perushyvät jutut mukana kyllä, mutta ei silti ihan oppikirjan mukaan. Olen joskus miettinyt, että miten minulle käy, kun aloitan työt, kun ei ole aikaa kotona keskittyä pelkästään omiin valintoihin, kun vaikkapa työpaikkaruokala määrittelee, kuinka hyvän lounaan pystyn syömään. Tämän vapaan viikon perusteella totean, että työ kotona tai kodin ulkopuolella tuottaa juuri niitä rutiineja, joita elämäntaparemonttiin ja painonhallintaprojekteihin tarvitaan. Ilman sitä struktuuria, jolla päivät saadaan sujumaan, hyvien valintojen tekeminenkin on hankalampaa. Yksinkertaisesti muistettavaa on liikaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Olen käyttänyt tätä lausetta aika usein paikallisesta aallonpohjasta noustessa, mutta nyt tarkoitan sitä tosissani. Vaikka tänä aamuna en millään olisi jaksanut herätä edes silloin, kun mies sanoi olevansa lähdössä jo töihin ja kuulemma olisi suotavaa, että joku olisi lastenkin kanssa, pääsen varmaan muutamassa päivässä taas perusrytmiin kiinni. Kohta lähdetään kauppaan hakemaan kaikille perusterveellisen kotiruoan aineksia. Kyllä tämä tästä, arkirutiinit ovat hyvä juttu. :)

Paljastelua

Ajattelin jakaa mittani teidän kanssanne. En ole sitä vielä tehnyt. Olen 158 cm pitkä (pätkä). Viime lauantaina vaaka antoi niin epäuskottavia lukemia (68,9 kg), etten tiedä tällä hetkellä painoani. Edellisenä lauantaina se oli 71,3 kg. Viimeiseen painonpudotusrupeamaani lähdin 78,4 kg:n painosta. Mittasin sen kotona, kun oltiin kotiuduttu vauvan kanssa sairaalasta, kolme päivää synnytyksen jälkeen. Ympärysmittoja otin jos jonkinlaisia, mutta siinä muuminmuodossa en tullut etsineeksi vyötäröäni, eli sille ei ole lähtötilannetietoja.

Mittauskohta 12.8.2011 - 9.1.2012 - 2.12.2012:

Rinnan ympärys 110 - 102 - 100
rinnan alta 84 - 82 - 80
vyötärö ? - 85 -81
navan kohdalta 107 - 89 - 88
lantioluun kohdalta 100 - 91 - 93
levein kohta 98 - 95 - 96
reisi 60 - 57 - 56
pohje 39,5 - 37,5 - 36,5
käsivarsi 30 - 28 - 27,5

Kaikki, jotka on nähneet juuri synnyttäneen naisen, tietävät, että se vatsa ei ihan viikossa vetäydy entisiin mittoihinsa. Siksi lähtönumerot ovat aika isoja, ja siksi kutistuminen on ollut alkuun niin suurta painonlaskuun suhteutettuna. Siksi tilastoin tässä välissä tammikuun alun mitat, enkä pelkkää alku- ja nykytilannetta, havainnollistaakseni. Kuten näkyy, tämän vuoden puolella ei kehitystä ole juuri tapahtunut. Jotkut mitat ovat nousseet edellisistä mittailuista, jotkut pysyneet pitkään ennallaan. Eihän se mittanauha toki joka kerta ihan millilleen samaan paikkaan osu, mutta kyllähän se jotain kertoo, että yhdentoista kuukauden erolla esimerkiksi navan kohdalta mitattuna on vain sentin ero. Ei näy edistystä mittanauhalla, eikä vaa'alla. Ei voi sanoa kirjoittavansa laihdutusblogia, kyllä tämä tämän valossa ihan eri genreen kuuluu.

Sellaisia käytännön positiivisia ongelmia on ilmennyt, kuten leveimmän kohtani muuttuminen. Reisistä on sellaiset sivupaikat sulaneet niin, että edestä päin katsoessa kehoni levein kohta on noussut ylöspäin. Siksi lukemat eivät sellaisenaan ole vertailukelpoisia, mutta en nähnyt pointtia myöskään siinä vanhan kohdan mittaamisessa, varsinkin, kun siinä ei mitään tunnistekohtaa ollut sen leveyden lisäksi. Arvioin äsken mitatessa huvikseni, missä se suurinpiirtein alunperin olisi ollut ja sain tulokseksi 91 cm.

Minulla ei ole senttitavoitteita. Yritin miettiä niitä kerran, enkä osannut perustella itselleni, miksi joku mitta olisi parempi kuin sentin enemmän. Oletteko koskaan pohtineet tätä? Esimerkiksi se, miltä vatsa tai käsivarret kuuluisi näyttää, voi olla selvänä kuvana mielessä, mutta ei sitä silti osaa senteiksi muuttaa. Eikä tarvitsekaan. Tulipahan vain mainittua.

Tänä vuonna on tullut muita tärkeitä asioita tavoitteeksi, kuten liikunta ylipäätään, ja kunnon kohottaminen. En aio näistä luopua, eikä tarvitsekaan, vaikka sanonkin, että aion päästä vihdoin siitä ylimääräisestä kymppikilosta eroon. Kun ensi elokuussa tai joulukuussa mittailen itseäni, haluan nähdä ihan erilaisia lukemia kuin sentin tai kaksi vähemmän kuin viime vuonna. Sinänsä on ihan sama, miten pitkään siinä kympissä menee, onhan minulla loppuelämä aikaa, mutta tosissaan, ihan oikeasti, en kai sentään halua loppuelämääni pudottaa yhtä kymmentä kiloa? Elinikäodotteeni on 82 vuotta.

Oon jo rauhoittunut

Luultavasti mun vaakaplussaus oli yhtä mystinen kuin Kanelilla. Tai luultavasti se oli joku hiilaripöhötys. Suunta on nyt alaspäin ja hyvästi, ihan vain normiarkeen palaamisella.

Eilen oli jano. Koko päivän kestävä. Join kolme litraa kivennäisvettä. Kaksi puolentoista litran pulloa! Siivosin, siinä siivoamisen lomassa. Ja vedet ja kahvit ja ruokajuomat päälle. Vettä tuopeittain. Mutta alkoi se helpottaa, enää ei janota niin paljon.

Liikkumista kaipasin ja sitäkin olen sitten tehnyt. Eilen kävin juoksemassa, väliin kävelyä. En viitsinyt sykkeistä niin välittää, kun menin ensimmäistä kertaa (aikoihin!) pururadalle, joka täälläpäin sattuu olemaan enemmänkin vuoristorata. Kävelin ylämäet. Olivat pitkiä. Sitä toistakin, joka minun mielestä on vain pikku töppyrä, kiipesin kolme minuuttia, ja ihan ripeää tahtia. Ensimmäinen oli pystysuora seinämä ja jostain muistilokerosta nousi, että tuonkin olen joskus ylös juossut. No, nyt olin ihan hyvillä mielin kävelystäkin.

Soittimessani on sellainen kiva ominaisuus, että se kertoo nykyisen vauhdin. Testailin sitä matkan varrella muutamaan otteeseen. Hitaimmillaan kympin tietämillä (min/km), loppupäässä testimielessä pelottavan (ainakin vastaantulleen miehen mielestä) kovaa, maksimisykkeellä, neljä pilkku kahdeksan. Osaan minä.

Kokonaismatka kuutisen kilometriä vai kuusi ja puoli. Vähän satoi kotimatkalla mutta ei kastellut. Hiki hoiti sen puolen. Kova oli maasto näin huonolle kunnolle, mutta kyllä minä vielä joku päivä ne mäetkin juoksen. Venyttelyäkään en unohtanut tällä kertaa, koska viidenteen kerrokseen kiipeäminen jumitti lonkankoukistajat kotiovella. Pakko mikä pakko. :)

Tänään kokeilin jotain aivan uutta. Kävin pilatestunnilla, enkä suinkaan suuren liikuntakeskuksen suurella ryhmätunnilla vaan pienellä pilatesstudiolla neljän muun osallistujan kanssa. Tykkäsin! Heti uusia oivalluksia ja halua osata seuraavalla kerralla paremmin. Erityisesti tykkäsin siitä, että ohjaaja korjasi aktiivisesti meidän asentoja ja liikeratoja, sanomalla mutta myös konkreettisella kosketuksella. Tämä oli testikerta, niin kuin narkkareille, eka kerta ilmaiseksi. Ja helppohan tuohon on koukuttua, kun hyvänolontunne vain jatkaa leviämistä kotiinpäin kävellessä. Tai autolle, enhän minä toki hyötyliiku suorituspaikalle! (Mutta ilma tänään olisi kyllä houkuttanut pyöräilemään sinne ja takaisin, jos vain pyörässä olisi kumit kunnossa. Vaan kun ei ole.)

Hyvä mieli on tullut takaisin. Kunnon ravintoa ja sopivasti liikkumista, niin johan helpottaa. Yksi ongelma minulla enää on. Kahvakuula on edelleen auton takakontissa! Lomalta palatessa satoi kaatamalla, eikä alettu purkaa kaikkia tavaroita. Rattaatkin haettiin vasta sunnuntaina. Ulkoilemaan lähtiessä en muista ottaa auton avainta mukaan, autoillessa on aina kannettavaa kädet täynnä, lapsen lisäksi kauppakasseja ja muuta sälää. Tänäänkin lapsen sijasta takeaway-keitto ja ostoskassi. Enkä edes muistanut koko kuulaa. Huomenna on tiedossa kirpparointia, jospa se sillä reissulla heilahtaisi sisälle asti? Täytyykin laittaa kirpparikumppanille viesti, että muistuttaa mua.

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.

Myydään Torstain tuulipuku kokoa 42

TÄYSIN TARPEETTOMANA.

Ostin eilen ulkoiluhousut kokoa 36.
(Ei välitetä siitä seikasta, että minkään muun mallin housut eivät kokona 36 menisi päälle.)

Hiljaa hyvä tulee.
Poika 9 kk, minä 69,3 kg.
Yhdeksän kiloa alaspäin yhdeksässä kuukaudessa.
Edellisestä mittauksesta -14,5 cm.

Käyn vaa'alla melkein joka päivä. Se sopii minulle. Mitä enemmän otoksia, sen luotettavampaa dataa. Merkitsen painot ylös ja katson kokonaisuutta. Jos jonain päivänä on kuusisataa grammaa enemmän kuin edellisenä päivänä, katson, mitä oli edellisellä viikolla, ja useimmiten olen taas tyytyväinen. Paitsi, jos silloinkin oli huomattavasti vähemmän. Kävin välillä tässä taas 70 puolella, mutta ei se minua hermostuta. Käynti 71-72 kg:ssa hermostuttaisi.

Mittaan itseni neljän viikon välein (nyt meni viisi ja puoli viikkoa). Sekin sopii minulle. Tiheämmällä mittauksella ei tässä vauhdissa tuloksia kovin merkittävästi tulisi. Olen onnellisempi siitä, että vyötäröstä lähtee neljässä viikossa yksi sentti kuin epämääräisiä millejä viikon tai kahden välein. En minä niitä lukuja muutenkaan millilleen mittaa. Paitsi allit puolen sentin tarkkuudella. Siinä kun se puolisenttiä on huomattavasti merkittävämpi muutos kuin rinnanympäryksessä.