Melkein onnistuttiin

Maanantaina lähdettiin käymään iltakävelyllä naapurikunnan puolella, ajettiin Muuramen keskustan tuntumassa olevalle luontopolulle. Tarkoituksena oli kävellä lenkki ympäri ja katsella vähän sorsia siinä samalla.

Koski kuohui lupaavasti, kuulosti mahtavan keväiseltä.

Osa pitkospuista oli vähän veden alla, jouduttiin miettimään, kannattaako jatkaa eteenpäin. Tästä vielä jatkettiin.

Lampi oli autio ja tyhjä, sorsat taisivat olla vasta pesimässä? Mutta olis voineet olla lammella uiskentelemassa.

Pitkospuiden ja siltojen tulviminen aiheutti luovia ongelmanratkaisuja. Kultakutrin kengät pysyivät kuivina. Melkein minunkin. Tässä ollaan jo takaisinpäin tulossa.

Melkein vihertää jo.

Ja melkein kukkii.

Melkein siistiäkin ja melkein nähtiin lintuja.

Melkein koko ihminen kerrallaan saa riippusiltaa käyttää, mutta vain jos on pakko.

Katsotaan, josko kuukauden päästä olisi vähän kuivempi reitti ja enemmän katsottavaa. Mutta tulipahan ulkoiltua.

Voi elämä tätä elämää...

Ilmoitin jo tiistaina kolmevuotiaan kerhoon, että pidämme torstaina vapaata, koska molemmat vaikuttavat vähän flunssaisilta, vaikka äsken vasta toivuttiin edellisestä. Samalla ajattelin, että saisin yhden kokonaisen päivän siivousta varten, mitä ei katkaise minnekään lähtö, vaan ainoastaan lastenhuollolliset asiat. Aamulla heräsin siihen, että kolmevuotiasta vain itketti ja itketti, piteli vatsaansa, mutta mihinkään ei kuulemma sattunut.

Istuttiin sylitellen sohvalla puolisen tuntia ja ehdin jo ajatella, että tässäkö se siivouspäivä sitten meneekin. Kuumetta on vähän, mutta ei dramaattisesti, mutta olo näytti kokonaisvaltaisen kurjalta. Veden hakemisen varjolla pääsin keittämään itselleni kahvia ja puuroa, ja kohta lapsi ilmoitti, että voisi vähän puuroa ehkä ottaakin. Nyt hän lukee pikkuveljelle Puppe-kirjaa lasten huoneessa eikä aamullisesta itkusta ole enää tietoakaan. Minun pitäisi varmaan kipaista lähikauppaan maidon hakuun ennen kuin esikoinen lähtee kouluun.  Sitten on palattava taas suunnitelma A:han ja alettava raivata tavaroita paikoilleen.

Olo on kurja, väsynyt ja turvoksissa. Vaaka sanoo samaa. Eilinen ilta meni istuessa vapaaehtoishommissa, ja siis todellakin neljä tuntia pelkkää istumista. Mietin illalla, miten ikinä voin palata töihin, varsinkaan työpöydän ääreen, jos neljässä tunnissa pari kertaa paikan vaihto ei riitä liikkumiseen. Ei mikään ihmekään, että istumatyö tappaa. Minun selkä ei ainakaan tykännyt tippaakaan selkänojattomilla palleilla istumisesta, kun ei siihen pöytäänkään viitsisi koko ajan nojata. Mutta toimistoissa on sentään kivemmat tuolit, ja vapaammin pääsee välillä jaloittelemaan. Vaikka välillä tuntuu, että on taas koko päivän sohvalta suorittanut, taidan tosiaan olla jalkeilla huomattavasti luulemaani enemmän, kun yksi neljän tunnin paikallaan olo teki noin tiukkaa. Ihminen on luotu liikkumaan!

Siitäpä tulikin mieleen vieno toiveeni päästä tänään juoksemaan. Saas kattoo kuin käy. Miehellä on nimittäin jotain menoa työpäivän perään. Tästä tuhvelo-olosta olisi vain kiva päästä eroon, ja reipas ulkoliikka on siihen paras ratkaisu. Kuumesairasta lasta en kuitenkaan lähde ulkoiluttamaan, joten kaikki toivoni on tänään illassa.

Elämme jännittäviä aikoja...

Sanoi Muumipappa joskus...

Mutta oikeasti minua jännittää hirveästi, kun olen tänään menossa kuvauttamaan kättä ja jalkaa. Maanantaisen lääkärireissun jälkeen olen vahvasti kieltänyt kaiken, eihän minulla tässä mitään vaivaa olekaan, turhaan tässä nyt hössötetään... Reuma tai nivelrikko, kumpikaan ei ole sellaisia antibiooteilla parantuvia sairauksia. En oikein innolla odota kumpaakaan. Tekisi mieli googletella mutten uskalla. Olen mieluummin tässä kieltotilassa. No, soittoajan sain vasta parin viikon päähän, vaikka kuvista nyt periaatteessa kyllä näkyisi samantien, joten voin ihan hyvin jatkaa tätä tietämättömyyden pilvessä leijumista vielä jonkin aikaa.

Sain soitettua kuntosalin avaimestakin, ei siinä mitään vikaa pitäisi olla, mutta joissain niissä on joku tyyppivirhe, koodivirhe, valuvirhe, että lakkaavat vain toimimasta. Sitten pitää mennä toimistolle hakemaan uusi tilalle. Mutta kertaalleen kannattaisi kokeilla silti. No arvatkaa, oliko se avain mukana, kun äsken kävin lapsosen kerhoon viemässä? Ja nyt nukkuu toinen lapsonen päiväunia, niin eipä tarvitse eri reissuakaan sinne tehdä. Jos kuitenkin huomisen aikana saisin asian hoidettua kuntoon, niin ei viikonlopun yli menisi. Tosin sunnuntaisin se on muutenkin kiinni. Se sali. Niin kuin toimistokin.

Anoppi hakee pienet ipanani ensi viikoksi talvilomalle luokseen. Toivottavasti viihtyvät koko viikon. On meinaan aika paljon tekemistä, muun muassa vähän virastokierrosta tiedossa, kun kerrankin pääsee ilman lapsia. Eniten odotan kuitenkin sitä, että saan nukkua muutaman yön putkeen heräämättä kertaakaan välissä. Ah, autuutta!

Täällä taas

Anopin luota kotiuduttu. Että voikin kiertää vatsassa, kun ei itse ruokiaan laita... No tästä on hyvä jatkaa! Tälle päivälle onkin tiedossa ihan kivojakin juttuja, eilinen meni vähän ei-kivoissa merkeissä. Ajeltiin tosiaan eilen kotiin jo hyvissä ajoin, kun olin varannut pienimmälle lääkäriajan pitkittyneen flunssan takia.

Mentiin palvelusetelillä yksityiselle, kun omalla terveysasemalla ei ollut lääkäreitä, mies heitti meidät keskustaan ja lähti viemään autoa huoltoon. Etsittiin yksityistä lääkäriasemaa kahdesta osoitteesta, eikä rattaita tietenkään mukana, kun luultiin pääsevämme ihan viereen. No toista kannoin, toista hoputin, että suurinpiirtein ajallaan oltaisiin oltu perillä.

Lääkäri oli mainio, todella hyvä lasten kanssa. Saatiin myös antibiootit keuhkojen suunnalle ja käskyn tulla näyttämään korvia uudelleen, jos ei tämä pure. No sehän se helpoin homma olikin! Seuraavan kerran saa olla pojan oma isä kyllä pitämässä pentua paikallaan, kun lääkäri korviin kurkkaa. Meidän tytöt on kyllä antaneet korvansa tarkastaa ihan hienosti (joo opettelin minä sen lukko-otteen jo esikoisen kanssa, että kaipa sekin on vastaan pistänyt ja kunnolla...) mutta tämä yksilö on sen verran voimakaskin, että pystyy taistelemaan tosi hienosti vastaan.

Käytiin apteekissa, lähdettin bussille, se ehti mennä melkein nenän edestä, käytiin lelukaupassa tappamassa aikaa, ostettiin pienet jutut, mentiin bussille, jonotettiin, maksettiin matka, istuttiin alas - ja missäs kolmevuotiaan nalle on? Onneksi bussi ei ehtinyt lähteä, ryysättiin ulos ja omia jalanjälkiä takaisin. Olin ennen keskustaan lähtöä juonut vain kahvia, ja minua janotti ja väsytti ja ärsytti aika lailla. Ei ollut nalle lelukaupassa, mutta samassa kauppakeskuksessa sentään. Joku oli nostanut sen koristeena olevan lahjapinon päälle. Takaisin pysäkille seuraavaa bussia odottamaan ja sitten kotiin. Mies tuli kotipysäkille vastaan kantamaan edes toista väsähtänyttä remppahousua.

Autossa ilmastointi työntää pelkkää kylmää ilmaa. Siitä on murtunut joku läppä jostain. Varaosa maksaa kolmekymppiä, mutta sen vaihtaminen on koko päivän kestävä homma. Hinta-arvio kahdeksansataa euroa. Jatkuis nämä plussakelit sen verran, että jäät sulais vähän enemmän. Ajaisin sen auton satama-altaaseen, niin ei tarvitsisi enää remontoida.

Ovela paskiainen

Ei ole onnistunut flunssan välttely tällä kertaa. Tämä virus olikin astetta ovelampaa kantaa. Se kun huomasi, etten minä noin vain ollutkaan otettavissa, se paskiainen käytti kiertotietä. Pisti pikkupojan sellaiseen kuumeeseen ja myöhemmin limaiseen yskään, että yöt ollaan melko huonosti nukuttu. Väsytti alhaisesti lapsen avulla minut, ja väsyneeseen äitiin olikin helpompi iskeä.

No, en minäkään niitä eilisen teeren poikia ole. Sen verran kokeneempi kehäkettu minäkin, että hoksasin kyllä, miltä puolelta sitä oltiin yrittämässä puolustuksesta läpi. Pari yötä ehdinkin paremmin nukkua. (Täytyy myöntää, että yhden puolikkaan yön sohvalla, kun mies sai jäädä sairaanhoitajaksi makkariin - oli siinä vaiheessa flunssataistelun ja väsymyksen kanssa kaikki äidilliset tunteet käytetty, eikä paljon kiinnostanut nojatuolissa lapsi sylissä nukkuminen. Lapsi kun halusi olla sylissä ja lähellä, ja pystyasennossa hengittäminen oli helpompaa.) Hetken luulin jo, että taistelu alkaisi olla siinä, mutta sitten taas huonoa unta ja liian vähäistä nukkumista, vähän lisää nuhaisen lapsen pussailua ja halimista, ja väsymyksestä johtuvia huonoja ruokavalintoja, ja se olikin sitten siinä. En voittanut. Taisin hävitä. Ääni ainakin hävisi.

Nyt olen tässä pohtinut, että eikös nämä oireet olekin kaikki kaulan yläpuolisia, kun eikös yskä tulekin suusta (eikä keuhkoista) ja enkös minä voisi jo lähteä lenkille tai salille. Mutta ei. Saattaa olla, etten ennen joulua ehdi. Että näillä mennään sitten loppuvuotta kohti. Joululahjatkin on ostamatta, koska ei kiinnosta tippaakaan lähteä lasten kanssa kauppoihin - eikä me oikein olla oltu siinä kunnossakaan. Joulusuklaapuolelta voin sanoa sen verran, että aika maltillisesti ollaan niitä nautittu. Minähän en mitään totaalikieltoja itselleni ole asettanut, ja aika hyvin ollaan pysytty siinä maks kaks kertaa viikossa. Lauantaina käytiin asukastoimikunnan pikkujouluissa (kun anoppi saatiin lapsienvahdiksi) hmmm... juomassa punaviiniä isoista mukeista. Eilen olikin sitten aika univelkainen olo, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. :) Jatketaan siis lepolinjalla, sehän tulee muutenkin ykkösenä painonhallintalistassa. 

Oikein hyvää ja onnellista ja onnistunutta joulua kaikille! 

En varmaan palaa tänne päivittämään enää ennen joulua, jos olotila tällaisena jatkuu.

Sairastuvalta, päivää!

Eilinen päivä ja viime yö on mennyt kuumeisen lapsen hoidossa ja siihen päälle vielä toiselle korvakipu. Tänään reissu päivystykseen ja antibiootit saatiin korvatulehdukseen, kuumeilijalle ei muuta kuin seurantaa. Pöh, se on kyllä kiva seurata vierestä, kun kuume nousee 39,8 asteeseen. Annetaan panadolia ja seurataan vierestä, joo. No tämä päivä ei ihan sinne asti ole vielä lämpöjä nostanut, joten jospa se siitä. Ollaanko loppuviikosta hakemassa antibiootteja toisellekin, jää nähtäväksi, vielä tauti ei korviin asti ollut ehtinyt nousta.

Puolentoista vuorokauden pööpöilyn jälkeen tuntuu, että omasta liikkumisesta ja huolenpidosta on kamalan pitkä aika. Mutta oikeasti me käytiin salilla perjantaina. Eilen olis kyllä houkuttanut lähteä lenkille, mutta olin pienenmiehen unikaverina, kun ei se raukka halunnut yksinänsä kuumeessa maata. Tulipahan luettua puolitoista Kg-lehteä samalla makuulla. :) On nuo meidän tytöt osanneet ihan itsekseen kuumepäikkäreitä nukkua, pikkuherra vain näyttää kaipaavan parempaa palvelua.

Tänään pääsen vielä pilatekseen, toiseksi viimeinen kerta tämän vuoden puolella. Viime sunnuntailta jäi väliin, kun en ehtinyt. En enää muista edes, mikä siinä aikataulussa niin pahasti mätti, mutta tein lopulta päätöksen, että syön mieluummin päivän ensimmäisen lämpimän ateriani (kuudelta illalla) kuin lähden kiirehtimään jumppaan. En tiedä, ymmärsikö pilateskaverini syytä, mutta kyllä minulle se ravinnonsaanti edes jossain kohtaa päivää on myös tärkeää. ;) Joka tapauksessa lääkkeet purevat korvatulehdukseen, kysyi äsken, eikö voitaisi lähteä ulos leikkimään, ja kuumepoikakin heräsi päiväunilta suurinpiirtein tolkuissaan, joten iskä pärjää sen pienen kiukkupepun kanssa ihan yhtä hyvästi kuin äitikin.

Oon jotenkin onnistunut ruokarytmini ja ruokailujeni parantamisessa välttämään iltasyömiseeni kajoamista. Ihan niin kuin siellä ei sitä ongelmaa olisi ollenkaan. Silmät kiinni niin kuin elefantin kanssa samassa olohuoneessa. Totta on, että kun päiväaikaan rytmi pysyy hyvänä, illalla ei niin teekään mieli mussuttaa mitään, mutta totta on myös se, että näitä päiviä, jolloin on lounasaikaan jossain muualla ja jääkaapissa ei ole mitään valmista kotiin tullessa, on viime aikoina ollut aika paljon. Tänään sairaalasta tullessa ostettiin vähän einestä kahvin kanssa, että jaksetaan ruveta sitten ruokaa laittamaan. No, kello on kohta puoli neljä, eikä kumpikaan ole vieläkään tekemässä sitä ruokaa...

Tein sitten päätöksen jo tuossa viime viikon puolella, että lopetan ne iltasyönnit kokonaan. Tarkoitan siis nyt sitä lasten nukkumaanmenon jälkeen sellaista ylimääräistä juustovoileipää miehen kaverina tai niitä suklaalevyn puolikkaita tai minäpäs haen tuolta keittiöstä jotain, kun tekee mieli. En siis karsi aterioita vaan napostelua. Jotenkin olen nimittäin liukumassa taas niistä hyvistä, terveellisistä ja kevyistä vaihtoehdoista sinne hiilarijuhlien suuntaan. Iltarahkan lupaan itselleni tai hedelmiä ja kerran-pari viikossa herkumpaa herkkua, mutta viime aikoina on käsi käynyt myös siellä miehen ikiomalla karkkipussilla, minne mulla ei oikeastaan mitään asiaa ole.

Ensi viikolle onkin sen verran ohjelmaa varattuna, että toivotaan saavamme nämä sairastelut taakse, ja ettei uusia uhreja enää ilmaantuisi. Mies on kyllä melko hyvänä kandidaattina kurkkunsa kanssa, mutta en minä viitsi tätäkään flunssaa ottaa, kun en minä siihen edelliseenkään mukaan lähtenyt. Joku toinen kerta sitten, jookos?

Lihavat vanhemmat ja lihavat lapset

Iive peräänkuulutti laihduttavia vanhempia, kas kummaa, samoihin aikoihin, kun itsekin olen miettinyt tätä. Millaisen perinnön jätämme lapsillemme?

pahis.fi

Oikeastaan se, miksi aloin itse pohtia tätä kysymystä oli Lievää Ihmetystä minussa aiheuttanut kommentointi jossain muussa foorumissa siitä, että on hankala laihduttaa, kun joutuu tekemään kaksi eri ruokaa. Ensinnäkin, jos laihduttaa kokonaisvaltaisen elämäntaparemontin avulla, miksi remontoisi vain omat tapansa? Se on sitten tietysti kokonaan toinen juttu, jos haluaa laihduttaa jollain kananmuna+vissy-dieetillä, mutta siltikin, miksi lapsille pitäisi syöttää edelleen sitä samaa p*skaa, jolla itselleenkin sai paino-ongelman aikaan? Mitä muuta kuin hyötyä lapselle on terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta? Toiseksi, jos joka tapauksessa laittaa itse sitä ruokaa, onko sillä niin väliä, onko ruokaa valmistumassa kahdessa vai kolmessa kattilassa?

Olen ruvennut kasvissyöjäksi 16-vuotiaana. Tähän päivään mennessä olen ollut pidempään (18v) syömättä punaista lihaa kuin sitä olen ehtinyt syödä. Aloitin lakto-ovo-vegetaristina, otin mukaan kalan, kun aloin odottaa esikoistani, eikä se kala ole ruokavaliosta oikeastaan pitkiksi ajoiksi pois jäänyt. Lapsille olen syöttänyt lihaa koko ajan, eli olen tehnyt aina makaronilaatikot ja kastikkeet jne tuplana. Esikoiseni on aina vierastanut linssejä ja papuja, joten kattavaa kasvisruokavaliota en ole koskaan hänelle tuputtanut. Tällä hetkellä syön myös kanaa, mutta käyn taistelua helppouden ja eettisyyden välillä.

Stockmann Meals

Monissa perheissä on erityisruokavalioita allergioiden takia, ja ruokaa pitää vain tehdä useampaa laatua. Tottakai se on työllistävämpää, ja ihan taatusti jokainen päivittäin erityisruokaa tekevä haluaa suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman vähillä variaatioilla, mutta silti on tilanteessa, että uunissa onkin yhtäaikaa kaksi eri vuokaa tai ensin paistetaan munattomat letut ja sitten vasta munalliset. Se, että käyttää kahden kattilan taktiikkaa tekosyynä olla remontoimatta elämäntapojaan - omia, ja koko perheen - on minusta ihan pikkuisen rumasti sanottuna säälittävää.

Olen itse pienenä kasvanut, olin aika lilliputti koulun aloittaessani, ja meitä alle 20-kiloisia oli luokalla muitakin. Samanlaisina pieninä näyttää omatkin lapseni kasvavan, molemmat tytöt ovat painokontrolleissa neuvolassa käyneet, mutta verikokeisiin asti ei ole ollut tarvetta mennä. Sillä tavallisella kotiruoalla, mitä meillä tehdään, eivät lapset ehdi lihoa. Enkä minä itsekään ole nykyisenlaisella ruokavaliolla omaa pakkia saanut aikaiseksi, kyllä siihen ihan muunlaista vihanneksettomuutta, herkuttelua ja lopun-ajan-meininkiä (sekä viimeistelynä pari raskautta) on vaatinut. Kasvissyöjän paradoksi on kyllä minun kohdallani myös toteutunut: että voikin olla kasvissyöjä syömättä kasviksia. Mutta kasvisruokaa se on makaroni ja ketsuppikin.

Suurin ongelma minun ruokavaliossa (no niitähän pystyisi luettelemaan tässä samantien vaikka kuinka paljon, mutta yksi niistä suurista) on vuosien saatossa ollut liian vähäinen proteiinin saanti, juurikin sen takia, että kyllä ne makaronit opiskeluaikana pystyi ihan ketsupin kanssakin syömään, kun se jauheliha ei ollut menussa mukana. Tykkään kyllä pavuista ja linsseistä, mutta en ole koskaan opetellut valmistamaan niitä kovin monella eri tavalla, olen hutkaissut niitä vain patoihin ja laatikoihin ikään kuin lisukkeeksi, koristeeksi. Sitten kun proteiinin osuus on ollut kovin pieni, ja vähärasvaisen ruokavalion edut on iskostettu päähän ravitsemusterapeutilla (jolta sain lupalapun kouluun kasvisruokavaliota varten), niin hiilareiden osuushan siinä on sitten tolkuttoman isoksi kasvanut. Hyvien ja pahojen, tarpeellisten ja tarpeettomien.

Onneksi perinteisesti lapset opettavat vanhempiaan ja meilläkin on tytär aikoinaan pyytänyt päiväkoti- ja kouluruokailusta inspiroituneena, että tekisit äiti sinäkin joskus salaattia. Tätä kasvisongelmaa olen lähtenyt omissa valinnoissani korjaamaan ja taatusti korjaan sen myös lasten lautasilta. Ei se sitä tarkoita, että lapsetkin laihduttaisivat, vaan sitä, että lapsetkin syövät monipuolisesti. Meillä ei kasvisten syömisestä ja tarjoamisesta tehdä mitään erityistä numeroa, ne ovat siinä lautasella ihan niin kuin liha ja pottukin, ja niitä syödään ja jätetään syömättä ihan samassa suhteessa kuin kahta muutakin lajia. Tavallisessa ruoassa ei ongelma piilekään vaan geeneissämme kulkevassa persoudessa makeaan. Kun kaksi herkuttelijaa tekee lapsia, niin tottahan niille mallin mukaisesti karkki ja suklaa maistuu. Lapsiltaan pitää pystyä kieltämään liiat herkuttelut, itseltäänkin pitää pystyä kieltämään. Jos peruskuvio on kunnossa, herkkuakin mahtuu elämään ihan tarpeeksi.

Serkkuni muuten ajatteli tehdä herkkujen syönnistä kieltäytymisestä helppoa, eikä ostanut pojilleen makeaa heidän ollessaan pieniä. Myös isovanhemmat kunnioittivat tätä periaatetta, tervehenkistä ruokaoppia. Serkku kertoi, että esikoinen sai maistaa kahvipöydästä keksiä jossain kyläpaikassa ollessaan noin kuusivuotias, ja siitähän riita repesi. "Tällaisia olemassa, ettekä mulle ole antaneet!" Sen jälkeen mankumista, itkua ja riitelyä joka kauppareissulla, vaikka olivat kohteliaiksi ja hyvinkäyttäytyviksi kasvatettuja kelpo lapsia. Olisi kuulemma helpommalla päässyt, jos olisi pojat alunperin tutustuttanut makeuden maailmaan, maltillisesti, ilman draamaa. Ihan kaikkea ei kuulemma kannata kieltää.

Olen ollut jo 14 vuotta äiti. Olen mielestäni karistanut pahimman tuoreen äidin ehdottomuuden, sen että asioiden on ehdottomasti sujuttava näin. Vain ja ainoastaan näin, koska näin minä sen ennen lasten tekoa ajattelin ja vauva.fi-keskustelupalstalla niin kehotetaan. Välillä on päiviä, että kolmeveelle ei maistu muu kuin perunamuussi tai ruisleipä ja maito, mutta en minä viitsi niistä lähteä enää nipottamaan. Tottakai minä yritän tarjota muutakin, maanittelenkin, mutta pakottamaan minä en rupea. En seisota nurkassa, jos lautanen ei tyhjene. Kyllä se korjautuu, jos ei seuraavana päivänä, niin ehkä jo sitä seuraavana. Välillä on päiviä, että kaikki sujuu mallikkaasti ja kaikki ruoka maistuu paremmin kuin ikinä ennen. Useimmiten mennään tavallisella ruoalla ja tavallisilla välipaloilla ilman sen kummempia ruokakiihkoiluja. Ei sinänsä ole varmaan yllätys, että parhaiten lapsille maistuu jauhelihakastike perunan tai pastan kanssa. Ihan perusruokaa. Kolmevee tykkää eniten keitetystä porkkanasta, yksivee parsakaalista.

Viimeksi kyllä neuvolassa keskusteltiin aika paljon ruokailusta, koska kyllähän se välillä huolestuttaa, saako kasvava leikki-ikäinen tarpeeksi rakennusaineita, mutta kyllä hän saa. Ei ehkä juuri siitä ruisleivästä mutta kokonaisuudesta. Keskustelen mielelläni (muiden ;) ) asiantuntijoiden kanssa, hankin vähän tukea omille ajatuksilleni, tarkistan välillä, etten ole ihan umpimetsään menossa.

salaattia, nam.

Totuus siitä salaatistakin on se, että kyllä sitä meillä tehdään, joskus, kun muistetaan, harvakseltaan, mutta useimmiten se jää syömättä, se loppu ainakin, jos jotain jääkaappiin menee ruokailun jäljiltä. Nykyisin olenkin pyrkinyt tekemään mieluummin liian pienen salaatin kuin ison. Pienet tykkää porkkanaraasteesta, minä tykkään lämpimistä kasviksista. Trivial Pursuitin kruunaamattomana kuningattarena tällainenkin trivia päähän on tarttunut, että ruoalla pitäisi olla aina sekä kypsentämätöntä että kypsennettyä kasvista, että mahdollisimman monipuolisesti saisi vitamiineja, antioksidantteja ja entsyymejä. Esim. tomaatin lykopeeni irtoaa parhaiten kypsennetyistä tomaateista, ja se hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Tai ainakin sen vaikutuksia ikääntymiseen tutkitaan.

Ruoka on asia, josta on helppo kantaa syyllisyyttä, helppo ahdistua, helppo syyllistää muita. Samoin on lastenkasvatus. Aina riittää niitä, joiden mielestä kaikki mitä teet, on jotenkin väärin, ja itse ei kyllä tuossa tilanteessa tekisi ainakaan noin. Mutta riittää niitä pään silittelijöitäkin. Että hyvin sää vedät, viidettä päivää ilman lämmintä ruokaa, ei ne lapset nälkään silti ennätä kuolla. Onhan se niin, että yksi päivä ei omaakaan elämäntaparemonttia pilaa, ei lapsetkaan jää samantien vaille kaikkia kasvuun ja kehitykseen tarvittavia tärkeitä rakennusaineita, jos väliin sattuu huono tai katastrofaalinen ruokapäivä, mutta eiköhän se ruokailurytmin ylläpito ja opettaminen ole tärkeää tässäkin. Omistani olen huomannut, että syömäkone käynnistyy kunnon aamupalalla, sen jälkeen maistuu lounaat ja välipalatkin paremmin ja iltaan asti jaksaa leikkiä, kun on kunnolla syönyt. Toisina aamuina, kun toinen herää kohtuuttoman aikaisin ja häntä hoitava vanhempi nuokkuu sohvalla unen ja valveen rajamailla, aamupala saattaa mennä epämääräiseksi naposteluksi, ja jatkuu pitkälle aamupäivään. Eipä siinä lounasaikaan olekaan niin nälkä, kun on ehtinyt paikata mahakuoppaa paahtoleivällä jos toisellakin. Oma esimerkki toimii hyvässä ja pahassa.

On paljon opeteltavaa vielä meilläkin. Vaikka olenkin ollut äiti jo 14 vuotta, en tosiaankaan ole vielä valmis. Jokainen lapsi opettaa jotakin, nuorimmaiseni on opettanut minut juomaan kahvimukilliseni kolmella kulauksella, oli se miten kuumaa tahansa. :)

Diabeteskontrolli lähestyy

Raskausajan diabeteksen vuosikontrolli lähestyy. Sen kunniaksi ajattelin olla kuukauden ajan vähän vähemmillä hiilareilla, lähinnä herkuilla siis. Enhän toki halua jäädä kiinni alkavasta diabeteksestä pelkästään siksi, että vetelen pitelettömästi suklaata/ jäätelöä/ popcornia sokerirasituksen aattoiltana. Aloitan vasta huomenna, koska huomenna täyttää pikkupoika 11 kk.

Pikkupoika melkein kävelee, koko ajan enemmän ja enemmän, mutta ei sano juuri mitään muuta kuin ka! Joskus pidemmällä aa:lla, joskus lyhyellä ja napakalla. Osoittaessa sanoo tuuoo. Äiti on äiti, isä on isi ja siskojen nimet erottaa vain hyvällä tahdolla. Koira on Koo ja loput on Ka, Kaa, Kaaa... tai ka-ka. Hän kerää kyllä sanavarastoa innokkaasti osoittelemalla, mutta hetki menee, ennen kuin kaa muuttuu linja-autoksi tai kerroshampurilaiseksi. Puun kohdalla pikkupoika on kyllä sitä mieltä, että niillä kuuluu olla jokin muu nimi. Hän osoittaa puuta ja käymme kerta toisensa jälkeen seuraavan keskustelun:

poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
...
ja tätä jatketaan, kunnes jompi kumpi väsyy, yleensä minä. Puu vaikuttaa ilmeisesti hänen mielestään olevan ihan samaa höpöhöpö-kieltä kuin kaakin. Ja kai se onkin. Olen viime aikoina ruvennut kertomaan lajin nimen yleisnimen sijaan. Opetellaan sitten kuuset, männyt ja koivut samantien, eipähän tarvitse tokaluokalla sitten miettiä.

kuva

Lehmän pesua vähentämässä

Heippa, hengissä edelleen.

Ottamatta kantaa tuoreempiin tapahtumiin, olen muistellut tässä tositapahtumiin perustuvaa suomalaista elokuvaa, muistaakseni nimeltään Kaivo, jossa perheenäiti hukutti lapsensa kantamalla heidät yksi kerrallaan pihakaivoon. Erityisesti se jälkipyykki sitten, miksi näin pääsi käymään. Poliisit/sosiaalityöntekijät haastattelivat isää, joka hiljaisella äänellä kertoi, että kyllä kai se äidin taakka raskaaksi kävi, kun joka päivä piti koti ja lapset ja navettatyöt hoitaa ja työtä oli niin paljon, kun päivittäin lehmät piti pestä. Tähän kysyi haastattelija, että oliko ne lehmät tarpeen todella joka päivä pestä, johon isä vastasi vain: "Kyllä se niin tykkäs, että piti pestä..."

Oma fyysinen väsymykseni lipsahti henkisen väsymyksen puolelle, ihan kesän kunniaksi mieli päätti siirtyä suoraan syksyyn. Parisen viikkoa sitten käytiin siskontytön rippijuhlissa, joissa huomasin, etten jaksanut olla omien lasteni kanssa tippaakaan. En edes viittä minuuttia. Kenen tahansa kohti katsovan syli oli parempi vaihtoehto kuin minun taas taistella, että otatko ruokaa vai otatko juomaa vai luetaanko kirjaa, ja pysyisit edes hetken hiljaa. No onneksi niitä sylejä sitten oli. Ja vain neiti 2vee onnistuttiin eksyttämään metsään, mutta hänkin löytyi pienen juoksu-huutosession jälkeen.

Juhlien jälkeen mies oli viikon lomalla, juhannuksen yli, ja käytännössä se lomailija olinkin sitten minä. Helpotti. Ja paljon. Unta ei juurikaan entistä enempää mutta tätä kaikkea muuta tylsää huomattavasti vähemmän. Ehdittiin myös tarkastella ja yhtenäistää muutamia lapsenkasvatuksellisia seikkoja, joissa ollaan ajauduttu vähän eri linjoille. Hyvä sekin. Vaikka ties mistä asti olen sanonut, että minä en jaksais enää ja väsyttää olla kotona ja aina vaan minä saan tehdä kaikki ja sinä et ikinä mitään... ja osaatte varmaan kuvitella jatkoksi edelleen kärjistyviä eikä enää niin totuudenmukaisia argumentteja, vasta nyt on viesti mennyt perille.

Nyt kun itsellä on viikon höllänneenä olo, että pahin on ylitetty ja kyllä tämä tästä, ja onhan tää elämä sittenkin ihan ookoo, mies on alkanut kysellä, että jaksanko minä. No hyvä että kyselee. Kai se viikon koti-isänä oltuaan huomasi, ettei se olekaan "vain" kotona oloa ja netissä luuhaamista ja leppoisia hetkiä hiekkalaatikon reunalla. Maanantaiaamuna sanoi, että lähtee töihin lepäämään. Minä sanoin, että jos me ei pärjätä, me ollaan ehkä jo kymmenen aikaan sosiaalitoimiston aulassa itkemässä koko porukka. (Mieheni on siis töissä sosiaalitoimistossa.) Eihän tämä kotiäitiys mitään rakettitiedettä ole, kaikkihan riippuu siitä mitä vaatimuksia itselleen asettaa. Ja minä olen päättänyt vähentää lehmänpesua ja hankkia töitä kodin ulkopuolelta.

Kompromissi

Ollaan juniorin kanssa päädytty jonkinlaiseen kompromissiin näissä nukkumisasioissa. Minä menen tuntia aiemmin nukkumaan ja poika herää tuntia myöhemmin. Viime yönä valvoin puoli tuntia pidempään. Poikaseni palkitsi minut heräämällä puoli tuntia aikaisemmin. Se näyttää olevan tarkkaa tässäkin, tämä kauhun tasapaino. Taidan tänään kokeilla, mitä tapahtuu, jos menenkin puolitoista tuntia aikaisemmin. Hankintalistan kärjessä on myöskin pimennysverho makkarin ikkunaan. Hyväkään tahto ei pidä meitä unessa, jos aurinko viidestä asti sisälle paistaa. (Illalla, kun sanoin neiti 2 veelle rupeavani laittamaan pikkuveljen nukkumaan, hän silmät kirkkaina kysyi: ai palvekkeelleko? Joo, aurinko paistaa meille sekä illalla että aamulla.) Ei ole huonoa säätä, on vain huonoja varusteita. Paista siis aurinko paista! Talvella ehtii nukkua! :)

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.

Liikunnasta kipee ja väsymyksestä apee

Ja vettäkin sataa. No, semmosta se elämä välillä on. Ei voi aina olla kesä. :)

Nauhoitin yleltä yhden jumpan kerran, kun luvassa oli lihaskuntojumppaa, jossa kuitenkin pyritään pitämään syke jonkin verran korkealla. (Nauhoitustiedoissa lukee 1.1.2012, yhtään en itse olisi osannut sanoa, että joo, uuden vuoden ja uuden vuoden lupausten kunniaksi tässä tämmöinen jumppa.) Olen joskus satunnaisesti niitä jumppia vilkuillut, enkä ole oikeastaan kokenut olevani kohderyhmää. En tiedä miksi. Tämä uuden vuoden jumppa on kuitenkin tosi hyvä. Olen tehnyt sen vasta pari-kolme kertaa mutta joka kerta todennut, että tehokas on joo tehokas. Kutsun sitä hullujen akkojen jumpaksi (kaikella kunnioituksella Annea ja Katjaa kohtaan!) koska ensimmäisen kerran sitä seuratessani itkin ja kiroilin estottomasti, että eikö tämä voi nyt jo loppua, ja en todellakaan tarvitse lisähaastetta liikkeeseen.

No eilen se sujui jo paremmin. Enää ei tullut itku. Eikä kirosanoja. Hiki ja hyvä olo kylläkin. Nyt tuntuu pakaroissa. Huomasin myös, että lonkankoukistajani ovat taas sen verran kireällä, että jos en jotain asialle tee, talvinen vaiva tulee takaisin. (Ja enhän minä tee.) Venytellä pitäisi siis oikein urakalla.

Tänään saan myös hierojan meille yökylään pöytänsä kanssa, joten lihashuoltoa on odotettavissa. Jee!

Eiköhän tämä päivä tästä ala taas toiminnalliseksi muuttumaan, vaikka nyt tekisi mieli vetäytyä peiton alle ja antaa muiden hoitaa kaikki maailman asiat, ettei minun tarvitsisi. Väsyttää, koska nahkavekkarini ilmoitti minulle tänäaamuna viideltä, että ei soisi minun nukkuvan vaan parempi puuha minulle olisi aamupuuron keitto. No eihän siinä, tässä firmassa pääsee vähemmällä, kun tottelee työnantajaansa samantien. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että pomo sai istua lattialla ja katsoa Unelmatarhaa ensimmäiset puoli tuntia, kun minä totutin itseäni valveilla oloon pötköttämällä sohvalla viltin alla silmät tiukasti kiinni. Ei voi aina olla nopee startti. Huomenaamulla minä nukun pitkään. Ainakin puoli kahdeksaan!