Parempi Elämä

1. Paino alkaa kuutosella - check!
2. Palaan työelämään kotoa möllöttämästä - check!
3. Juoksu kulkee, kymppi taittuu - check!

Olen aika sinut itseni kanssa. <3

Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

Vähin vaurioin

En syönyt hyvin, en käynyt lenkillä, en edes erityisemmin makoillut. Pelattiin pelejä, lapset juoksutti enemmän miestä. Äiti on niin nähty, äiti saa rauhassa seurustella sukulaisten kanssa. Poika oppi sanomaan kerttu, kuulosti välillä erehdyttävän paljon vi-alkuiselta, ja poika oli ylpeä, kun aikuiset nauroivat iloisesti.

Flunssaa oli liikkeellä, meillekin piti käydä ostamassa ylikallis niistäjä, että saadaan vähän hengitysteitä puhtaammaksi. Nyt oma nenä tuntuu vähän tukkoiselta, mutta ajattelin katsoa, mihin se tästä kääntyy, ja käydä lenkillä iltasella. Veljelle lupasin juoksukuntoani nostaa, itselleni lupasin sen jo aikoja sitten.

Tänään on vähän sellainen "syö mitä löydät" -päivä, tai sitten pitää googletella, että mitkä kaupat tänään auki on, ja minne asti kannattaa lähteä tarjonta tsekkaamaan. Kalaa mulla oli pakkasessa ja ainahan sen kanssa jotain keksii, mutta onhan tässä päivä aikaa syödä hyvin tai huonosti. Aamukahvi odottaa keittiössä ja siitähän ne hyvät ja huonot valinnat sitten lähteekin käyntiin.

Soittolistoja tai hyviä otteita saa edelleen jakaa, genren vaihto voisi tehdäkin ihmeitä, jos tietäis, mitä etsis. Tiinuskan listaan aion tutustua seuraavaksi, taidan vain hakea kahvin kaveriksi.

Loistavaa aurinkopäivää teille! Nyt on kevät! :)

20 % tavoitteesta

Hyvää päivää, tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Tänään olen saavuttanut kahdenkymmenen prosentin etapin kymppikiloni pudottamisessa. Tänään vaaka kertoi viime lauantain tuloksesta lähteneen 2,1 kg. Tänään on melkein hoikka olo.

Pilates palasi joululomalta. Keholla olikin jo ikävä sitä. Saattaa olla, että huomenna on pakara kipeä, ihme kidutusta. Saattaa olla, että syvällä syvällä vatsalihaksissakin on aamulla jotain tuntemuksia.

Lenkille en eilen ehtinyt oman jaksamiseni aikaan, mutta tuleehan noita tilaisuuksia. Tänään käytiin pulkkamäessä ja muutenkin ulkoilemassa lasten kanssa puolisentoista tuntia. Ehti siinäkin raitista ilmaa saada, vaikka tempo vähän eri olikin.

Nyt alan katsoa Jurassic Park III:sta ja syön pari belgialaista suklaapalleroa.

Puhtia uuteen viikkoon kaikille! :)

Matkalla maaliin

Kävin eilen juoksemassa, kun siihen sopivasti tilaisuus aukeni. Ei edes sadellut enää. Sellaisen hienon harrastuksen opettelin siinä juostessani, että jotenkin onnistuin ihan muutamaan kertaan pyöräyttämään hiekoitussoraa lenkkarin reunasta sisään, sinne kantapään puolelle, akillesjännettä vasten. Ai että tuntuu muuten höpöltä! Juoksuhousuissani on vetoketjut siellä takana, ja se vetoketju oli jotenkin hirttänyt kiinni, ettei se housunlahje suojellutkaan lenkkarin reunaa, tai jalkaa. Kyllä pitää ihmisen jostain ne ongelmat kehittää, jos niitä sisäsyntyisesti ei satu sillä hetkellä olemaan.

Käytiin aamulla lasten kanssa hammashoitolassa, yks- ja kolmeveetarkastuksissa. Nyt toinen nukkuu ja toinen tyhjentää arkkua, jossa on lapasia ja pipoja ja kaulahuiveja - että pääsee itse sinne tilalle. Tätä on nyt harrastettu täällä tämän viikon. Kun välillä ehtis edes imuroimaan sen lattian välissä mutta ei. Olkoot sitten.

Oon tosi ärtynyt tänään, kaikki ärsyttää. Ja pinna on tosi lyhyt. Pitäis tehdä vaikka mitä mutta suoraan sanottuna v*tuttaa alkaa mihinkään, kun kaikki on niin--- en tiedä. Vähän sellanen Kaikki on paskaa paitsi kusi -fiilis, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, mutta ehkä kuitenkin mieluummin täällä virtuaalimaailmassa oletettavasti aikuisten ihmisten kesken kuin kotona alle kouluikäisten kuullen.

Mutta siitä juoksusta. Vauhtileikittelin. Ehkä sitä sanaa leikitellä voi käyttää sitten, kun on oikeasti sitä kuntoa leikittelyyn asti. Ylipäätään juoksin vähän reippaamman lenkin, ja koska minulla oli vain yksi surkea heijastin hihassa, en uskaltanut mennä normireittiäni, missä on yksi autotien pätkä (missä autoilijat ajaa niin kuin pullopersesiat, anteeksi taas). Niinpä lenkkiini tuli yksi totinen ylämäki enemmän. Tuli testattua rajoja sekä ylämäessä että sen jälkeen. Ja pitkästä aikaa piti sitten ihan kävellä sykettä alas. Aktiivinen olen, mutta huonossa kunnossa edelleen.

Huonosta kunnosta minulla on ihan kuntotestidataa vuosien varrella, asteikolla 1-7 olen parhaimmillani yltänyt neloseen, eli keskivertoon, huonoimmillani olen jäänyt kakkosen puolelle. Eli tämä ei ole nyt vähättelyä, kun sanon, että kuntoni on edelleen huono. On se jonkin verran parempi kuin keväällä, mutta matkaa on edelleen siihen keskivertoonkin. Erilaista kaikkiin noihin testien tekoaikoihin on se, että nyt osaan oikeasti treenata tarpeeksi hitaasti kehittyäkseni. Treenikertoja pitäisi silti nostaa - kehittyäkseni. No, nyt on taas kotiputki katkaistu, joten eiköhän tämä tästä taas piristy. Vuosikausia liian kovalla teholla liikkuneena tämän hetken tärkein tavoitteni on onnistua kuntoni kohottamisessa, tehdä se tällä kertaa oikein, itseni kuuntelua opetellen ja itsestäni huolta pitäen. Eiköhän sydämeni ole ansainnut pumppailla sillä oikealla sykealueella.

Koska en ole kuntotestiä tehnyt tässä juoksua aloitellessani, en oikein tiedä, miten mittaisin kehittymistäni. Sellaista ajattelin, että kunhan tästä keväälle käännytään, voisin testata cooperin juoksemista. Nyt toistaiseksi saa riittää se, että jaksaa entistä paremmin.

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.

Haasteita, haasteita

Juuri kun mietin, mistä tykkäisin lukea muilta, sain itse haasteen Nti Micheliniltä. Saman tien tuli mieleen, että minullahan on jemmassa pari haastetta itselläkin eteenpäin laitettaviksi. Palaan näihin myöhemmin, koska nyt minun pitäisi olla siivoamassa, mutta olen facebookissa, zyngassa, bloggerissa ja mollissa. Lisäksi totesin, että tarvitsen liikuntaohjelman. Tavoite minulla on koko ajan mielessäni (normaalipainoon, 62 kg:n tuntumaan) mutta keinot siihen pääsemiseen häälyvät jossakin sumussa, ja ne on niin helppo unohtaa, toistuvasti, kun ei ole luvannut itselleen mitään. Palaan tähänkin myöhemmin. Nyt yritän päästä siivouspäivän tunnelmaan. Luultavasti jatkan tunnelmaanpääsemisyrityksiä myös huomenna. :)

Nämä kuvat ovat vain täytettä, viime kesän reissuja.

"Lihashuolto on tehokkainta, kun hieronnan lisäksi vielä venytellään"

Sanoi eilen hierojani. Hieroja oli vihainen. Minusta johtumattomista syistä? Hän on läheiseni, hänellä ei ollut eilen työpäivä. Kuunteli Rammsteinia ja runttasi jalkalihaksiani auki-asentoon. Ei kuulemma kertarykäisyllä saa penikoita vapautettua, mutta minä jatkan kotona venyttelyllä ja köyhänmiehenpilatesrullalla (=lötköpötkönpätkällä) rullailua.

Eilen aamulla kävin kahden tunnin rataslenkillä. Aurinko paistoi pilvien raoista melkein koko matkan, ilma odotti ukkosta, kun sitä oli luvattu. Minulla oli tavallisen topin päällä lyhythihainen huppari. Topin selkämys oli ihan litimärkä, kun tultiin kotiin. Hiki valui housujen alla reisiä pitkin. Koitin kävellä reippaasti ja tehokkaasti ja se onnistuikin viimeistä vajaata kilometriä vaille, mutta sillä viimeisellä pätkällä ohitin mummon, joka rupesi juttelemaan roskista ja säästä ja Mustanmeren tulvista ja jumalasta ja pelosta, että hänen lapsensa eivät pelastu, koska heidän nimiään ei taida olla Elämän kirjassa. Kävelin siis mummon kanssa samaa tahtia loppumatkan.

Tänään ajatuksissa on juoksulenkki, testaan vähän vastahierottuja jalkoja. Ei kuulemma kovin kovaa rykäisyä kannata niille ihan heti, mutta sittenhän se juoksuohjelman mukainen (ja tällä kertaa sen mukainen) lenkki onkin just hyvä. Kolme 5+2-minuuttista ja kymmenen minuutin kävelyt alkulämpäksi ja loppuverkaksi. Jos ei nyt ihan mahdottomasti sada, katsotaan, mihin keli kääntyy.

Eilen illalla mietin sitä, että kumpi sitten on loppujen lopuksi parempi: Lähteä tunnollisesti ohjelman mukaiselle lenkille, vaikka sataa, vai osata joustaa ja soveltaa, jos sää ei suosi ulkoliikuntaa? Tulin siihen lopputulokseen, että se riippuu täysin tavoitteista. Minun on turha kehua itseäni tekemättä jättämisestä mutta toisaalta en ole asettanut itselleni mitään varsinaista treeniohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi liikkua. Ainut on tuon juoksun kanssa, että kehittyäkseen pitäisi tarpeeksi monta lenkkiä tarpeeksi tiuhaan ehtiä tehdä. Ja siinä minä haluan kehittyä.

Minulle riittää ihan tähän ensi alkuun se, että lähden kerran viikossa juoksemaan, koska se on enemmän kuin kuukausi sitten, mutta kaksi juoksulenkkiä pidemmän päälle ja pitempään harrastaneena ei tee muuta kuin pitää juoksurutiinia yllä. Vasta kolmas lenkki viikossa (ja siitä eteenpäin) kehittää. Hah hah, sainpas kuulostamaan sen siltä, että nythän mun kannattaa juosta vain ne joka kolmannet treenit! Laiskuri minussa osaa tehdä tulkintoja tosi hienosti! :) Mutta oikeasti haluan lisätä sen toisen lenkin mahdollisimman pian viikkooni. Kolmas reissu olkoon nyt toistaiseksi rataslenkki, pitkäkestoinen, matalan sykkeen lenkki.

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.