Pikkupoika melkein kävelee, koko ajan enemmän ja enemmän, mutta ei sano juuri mitään muuta kuin ka! Joskus pidemmällä aa:lla, joskus lyhyellä ja napakalla. Osoittaessa sanoo tuuoo. Äiti on äiti, isä on isi ja siskojen nimet erottaa vain hyvällä tahdolla. Koira on Koo ja loput on Ka, Kaa, Kaaa... tai ka-ka. Hän kerää kyllä sanavarastoa innokkaasti osoittelemalla, mutta hetki menee, ennen kuin kaa muuttuu linja-autoksi tai kerroshampurilaiseksi. Puun kohdalla pikkupoika on kyllä sitä mieltä, että niillä kuuluu olla jokin muu nimi. Hän osoittaa puuta ja käymme kerta toisensa jälkeen seuraavan keskustelun:
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
...
ja tätä jatketaan, kunnes jompi kumpi väsyy, yleensä minä. Puu vaikuttaa ilmeisesti hänen mielestään olevan ihan samaa höpöhöpö-kieltä kuin kaakin. Ja kai se onkin. Olen viime aikoina ruvennut kertomaan lajin nimen yleisnimen sijaan. Opetellaan sitten kuuset, männyt ja koivut samantien, eipähän tarvitse tokaluokalla sitten miettiä.
 |
| kuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti