No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.
Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.
Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.
Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.
Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.
MInulle kävi samoin. Aloin juosta omistamatta sykemittaria, mittaamatta sykkeitäni ikinäkoskaan. Tänä keväänä tajusin, että olin juossut kaikki juoksuni liian lujaa, liian korkeilla sykkeillä. Oli aloitettava hissutteleminen. Siltä se tuntui aluksi. Hankalalta ja tylsältä. Mutta ilmeisesti se on kannattanut. Nyt saan mennä taas hieman vauhdikkaammin.
VastaaPoistaTsemppiä kuntoiluun ja kaikkeen! :)
No ihana kuulla, että siitä tylsästä hissuttelusta on hyötyäkin. Kun minua eniten rassaa siinä se, että jaksaisin kyllä juosta kovempaakin, mutta siitä taas ei ole kuin se hetken hyöty. Ja se, että kun oikeasti juoksen niin hitaasti - pienillä, lyhyillä askelilla - että syke ei pomppaa korkeuksiin, en saa askelta rullaamaan niin hyvin ja siitä kipeytyy ne penikat, kun taas pidemmällä, voimakkaammalla, tehokkaammalla askeleella jalat eivät oikuttele, mutta syke sitten vuorostaan nousee yli hissuttelurajojen, ja sitähän minä en nyt sitten tästä eteenpäin halua. Haluan vaan kipeitä koipia että saan taas valittaa ja valittaa ja valittaa... ;)
PoistaSehän se tekeekin tilanteesta kimurantin, kun tuntuu, että jaksaisi ja voisi juosta lujempaa ja kohtuu pitkäänkin. On niin totta, että askel ei ole rullaava eikä meno oikein edes tunnu juoksulta, kun täytyy hissutella. Harmi se, että nimenomaan sillä vauhdilla saat penikat kipeiksi. Itselläni penikat kipeytyvät nykyään aina reippaammilla kävelylenkeillä, kummallista oikuttelua heidän taholtaan. En ilmeisesti osaa kävellä oikein. Olen syntynyt juoksemaan! ;) Heh heh.
Poista