Liikkumisen pakko

Se on kuulkaa viimenen vaunulenkki heitetty tältä mammalta. Ei enää vaunuilua olleskaan. Tästä eteenpäin kuljemme ei-enää-niin-vauvan kanssa rataslenkeillä :) Vaihdettiin vaununkoppa ratasistuimeen ja taas mennään! Muuhan tässä ei ole nyt muuttunut. Hirvee hinku olis kyllä liikkua enemmän. Nyt oon pohjaa rakentanut jo sen verran, että tämä ei enää riitä. Pakko olis päästä tekemään jotain lisää. Kerta viikossa enemmän. No, onhan mulla nyt se kahvakuula, että kyllähän sillä voi heilutella vaikka joka päivä. Mutta minä kyllä ajattelin, että kotoa pois. :)

Itseasiassa en ole vielä ehtinyt sitä kuulaa oikein tosi mielellä kokeilla, kun mulla on selkä ihan jumalattoman kipee tuolta lapaluiden välistä. Sieltä minä jumitan aina, kun selkä jumii. Johtuu ryhdistä, nojatuolissa nukkumisesta ja rintavarustuksesta. Ja nyt se on sen päiväsessä juntturassa, että oon vetänyt panadol+burana-coctaileja tässä pari päivää. Alueena se on tosi pieni, ehkä sellanen kakseurosen kokoinen, mutta vihloo, niinku siellä ois puukko pystyssä. Harmittelin puolitosissani miehellekin, että miks me ollaan niin pirun terveitä ja hyväkuntosia, ettei meillä tarvittaessa ole kotona panacodeja eikä lihasrelaksantteja. En minä niitä tämmösen vaivan takia lähtis lääkäriltä pyytään. Ja en sais, vaikka pyytäsin. Tähän auttaa lepo, venyttely ja hieronta. Mutta ennen sitä se on pirun kipee ja kuula pysyy lattialla, kun vasen käsi ei liiku.

Siispä minä tässä vain suunnittelen, että mitenhän liikkuis, sitten kun liikkuis. Suunnittelussa minä oonkin tosi hyvä. Toteutus on aina se, mikä tökkii. Mutta kyllä tää tästä. Käsi ja selkä kestää kaikenlaista, ei vain just sitä kuulaa. Jalkojen toimintaan lapaluulla ei ole mitään vaikutusta.