...mutta pakkohan mun on, kun mun paino alkaa jo toista päivää KUUTOSELLA! :)
(Enkä edelleenkään ole raskaana. Tuli vaan mieleen, että sekö se mun alituspelko olikin: paino alle 70 kg ja taas on pulla uunissa? Ei oo, eikä tuu.)
maanantai 30. huhtikuuta 2012
lauantai 28. huhtikuuta 2012
Kävin eilen taas juoksemassa.
Hetken mielijohteesta. Koti tyhjeni muista, mitäs minäkään sinne tönöttämään olisin jäänyt. Jäi Castlevillen pellot harvestoimatta. Otin psyykemittarin mukaan. Juoksin 2 min, kävelin 2 min, juoksin 2 min, kävelin 2 min... ja niin edelleen. Noin tunnin. Pöllin juoksumallin jostain juoksukoulusta. Juoksupätkät tuntuivat ihan liian lyhyiltä, kävelypätkät liian pitkiltä. Ehkä seuraavan kerran 3+1?
Yritin kaikkeni pysytellä tsykemittarin antamissa rajoissa. Kävelyssä luonnollisesti notkahti, juostessa luonnollisesti ylärajalla - ja sen yli. Mutta mittarin mukaan rajojen sisällä 40 minuuttia. Eteneminen oli hidasta. Ja silti piti hidastaa edelleen. En tiedä, oliko rajat sopivat, mutta ei minun elämässäni tällaiset asiat ole niin justiinsa. Kunhan on sinne päin. Pääasia, etten liian kovaa juokse. Pääasia, että kunto nousee.
Olen erilaisia (keskenään loppujen lopuksi melkolailla samanlaisia) juoksukouluohjelmia katsellut mutta en aio ruveta seuraamaan yhtäkään juuri nyt, koska en usko, että käyn säännöllisesti juoksemassa. Edes kerran viikossa. Juoksentelen siis siinä tahdissa kuin tuntuu. Sen aikaa, kun tuntuu. Mittarin mukaan keskisyke 135, aika 1 h 6 min, google mapsin mukaan matka 7,1 km. Ennen vanhaan seurasin kalorinkulutusta, tänäpäivänä sykettä. Rennommin tänäpäivänä.
Näin muuten esikoiseni lenkilläni. Istui kaverinsa kanssa kävelytien aidalla. Ei juossut. Ehkä ensi kerralla sitten?
Yritin kaikkeni pysytellä tsykemittarin antamissa rajoissa. Kävelyssä luonnollisesti notkahti, juostessa luonnollisesti ylärajalla - ja sen yli. Mutta mittarin mukaan rajojen sisällä 40 minuuttia. Eteneminen oli hidasta. Ja silti piti hidastaa edelleen. En tiedä, oliko rajat sopivat, mutta ei minun elämässäni tällaiset asiat ole niin justiinsa. Kunhan on sinne päin. Pääasia, etten liian kovaa juokse. Pääasia, että kunto nousee.
Olen erilaisia (keskenään loppujen lopuksi melkolailla samanlaisia) juoksukouluohjelmia katsellut mutta en aio ruveta seuraamaan yhtäkään juuri nyt, koska en usko, että käyn säännöllisesti juoksemassa. Edes kerran viikossa. Juoksentelen siis siinä tahdissa kuin tuntuu. Sen aikaa, kun tuntuu. Mittarin mukaan keskisyke 135, aika 1 h 6 min, google mapsin mukaan matka 7,1 km. Ennen vanhaan seurasin kalorinkulutusta, tänäpäivänä sykettä. Rennommin tänäpäivänä.
Näin muuten esikoiseni lenkilläni. Istui kaverinsa kanssa kävelytien aidalla. Ei juossut. Ehkä ensi kerralla sitten?
perjantai 27. huhtikuuta 2012
"Mä luen sun blogias!"
Koska Niina haastoi, minä vastaan.
You, who read this, put this to your own blog
and list twenty things that make you happy at this moment.
1. Viikonloppu alkamassa
2.Siivouspäivä = jotain järkeä tähän kaaokseen
3. Sisaruslauta
4. Kun on välillä hirmutosi laiha olo
5. Uusi kevättakki
6. Ulkoilu ihan vaan tyttöjen kesken, ei vaunuja, ei ärsyttäviä poikia
7. Lapset leikkivät hetken ihan keskenään
8. Ja kohta pääsee päikkäreille
9. Maha täynnä just syötyä ruokaa, sopivasti, kevyesti
10. Reidet jumissa kaikenlaisesta liikkumisesta
11. Polkupyörä, joka odottaa rengasremonttia, pesua ja puunausta, ja lastenistuinta. Käytiin katsomassa sitä äsken pyörävarastossa
12. Tyhjä pyykkikori! Se on juhlan paikka :)
13. Kevätistutukset parveketta varten
14. Yks henk.koht. projekti, joka on tässä aluillaan
15. Vanhemmat, jotka ymmärsivät tulla käymään ja ymmärsivät lähteä ajallaan :)
16. Kevät: tarkoittaa että kesä on kohta täällä, mutta ei vielä yhtään kulunut
17. Esikoinen, joka eilen murehti, että kun ysiluokkalaiset lähtevät pois, koulussa enää sitten ole ylisöpöjä poikia
18. Sisäinen dialogini, joka on positiivista
19. Mies, jonka kanssa tapaamisesta tulee maanantaina 11 vuotta täyteen <3
20. Ettei aina tarvitse olla HIENO ja MAHTAVA ollakseen rakastettu.
1. Viikonloppu alkamassa
2.Siivouspäivä = jotain järkeä tähän kaaokseen
3. Sisaruslauta
4. Kun on välillä hirmutosi laiha olo
5. Uusi kevättakki
6. Ulkoilu ihan vaan tyttöjen kesken, ei vaunuja, ei ärsyttäviä poikia
7. Lapset leikkivät hetken ihan keskenään
8. Ja kohta pääsee päikkäreille
9. Maha täynnä just syötyä ruokaa, sopivasti, kevyesti
10. Reidet jumissa kaikenlaisesta liikkumisesta
11. Polkupyörä, joka odottaa rengasremonttia, pesua ja puunausta, ja lastenistuinta. Käytiin katsomassa sitä äsken pyörävarastossa
12. Tyhjä pyykkikori! Se on juhlan paikka :)
13. Kevätistutukset parveketta varten
14. Yks henk.koht. projekti, joka on tässä aluillaan
15. Vanhemmat, jotka ymmärsivät tulla käymään ja ymmärsivät lähteä ajallaan :)
16. Kevät: tarkoittaa että kesä on kohta täällä, mutta ei vielä yhtään kulunut
17. Esikoinen, joka eilen murehti, että kun ysiluokkalaiset lähtevät pois, koulussa enää sitten ole ylisöpöjä poikia
18. Sisäinen dialogini, joka on positiivista
19. Mies, jonka kanssa tapaamisesta tulee maanantaina 11 vuotta täyteen <3
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Uusi lajikokeilu
Jätin eilen vakkarixyclingini väliin ja menin kokeilemaan ihan jotain muuta. Tunnin nimi oli fitness fusion, se on kuntokeskuksen keho&mieli-ohjelmistoa ja siinä yhdistellään joogaa ja pilatesta ja ilmeisesti ohjaajan vapaata mielikuvitusta. Tykkäsin! On jo aikakin ruveta tekemään jotain tälle vatsa"korsetille" ja tämä osui kyllä ja upposi kohteeseen.
MUTTA: Olen käynyt tiistaixyclingissa ennen kaikkea ohjaajan takia ja nytkö minun pitää vaihtaa hänet huonompaan? Tätä fitness fusionia on lukkarissa tasan kaksi kertaa, ja toinen kerta ei millään uppoa minun henkilökohtaiseen aikatauluuni. Onko minun pakko luopua saadakseni jotain uutta? Onko? Aaaaarrrggghh! Mä niin arvasin tämän, melkein (mutta vain melkein) olisi ollut parempi olla menemättä koko tunnille, kun tämmöisen tuskan tuotti!
Minä olen polkenut tässä vuosien varrella niin monen eri ohjaajan kanssa, että tiedän kyllä kenen tunneilla haluan käydä ja kenen en. Enkä tosiaan voi jättää xyclingiä kokonaan pois, kun se on ainoa, jossa on enemmän tempoa kuin rataslenkeissä. Nyt on selkeä pohdinnan paikka. Vajaan parin kuukauden päästähän tässä siirrytään kesäohjelmaan joka tapauksessa ja sitten pitää miettiä taas koko homma uusiksi, mutta kun minä haluan jatkaa Fitness Fusionissa NYT! Ihan jo ohjaajankin takia. :)
MUTTA: Olen käynyt tiistaixyclingissa ennen kaikkea ohjaajan takia ja nytkö minun pitää vaihtaa hänet huonompaan? Tätä fitness fusionia on lukkarissa tasan kaksi kertaa, ja toinen kerta ei millään uppoa minun henkilökohtaiseen aikatauluuni. Onko minun pakko luopua saadakseni jotain uutta? Onko? Aaaaarrrggghh! Mä niin arvasin tämän, melkein (mutta vain melkein) olisi ollut parempi olla menemättä koko tunnille, kun tämmöisen tuskan tuotti!
Minä olen polkenut tässä vuosien varrella niin monen eri ohjaajan kanssa, että tiedän kyllä kenen tunneilla haluan käydä ja kenen en. Enkä tosiaan voi jättää xyclingiä kokonaan pois, kun se on ainoa, jossa on enemmän tempoa kuin rataslenkeissä. Nyt on selkeä pohdinnan paikka. Vajaan parin kuukauden päästähän tässä siirrytään kesäohjelmaan joka tapauksessa ja sitten pitää miettiä taas koko homma uusiksi, mutta kun minä haluan jatkaa Fitness Fusionissa NYT! Ihan jo ohjaajankin takia. :)
torstai 19. huhtikuuta 2012
Oma napa
 |
| Tätä olen viime aikoina tuijotellut... |
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Juoksun tuomaa
Ajattelin vaivojani ja ajattelin kenkiäni. Olen ostanut kunnolliset, asfalttijuoksuun soveltuvat kengät muutama vuosi sitten. Samana vuonna, kun osallistuin Naisten Kympille. Ajattelin, että parhaitenhan ne kengät askelta vaimentaisi, jos niillä ei niin paljon painoa olisi. Sitten tajusin, miten tyhmä olen. Se, mitä minä painan nyt, on kymmenisen kiloa enemmän kuin haluaisin, kymmenisen kilon päässä minun normaalipainostani. Mutta se kilomäärä on jollekin muulle täysin normaalipaino. Monelle juoksijallekin normaalipaino. Ei niitä lenkkareita tehdä pelkille urheilukeijukaisille, niitä tehdään myös meille, jotka eivät pidä viidenkymmenen kilon painoa itselle realistisena. Ajattelin, miksi niin usein kerron itselleni olevani ihan järjettömän lihava, painava, läski, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain kymmenestä kilosta. BMI:ni on 28. Selkeästi enemmän kuin 25, mutta enhän minä oikeasti sairaalloisen lihava ole, miksi sitten kuvittelen toistuvasti niin? En tiedä. Tietääkö joku muu?
Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.
Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.
Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.
Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.
Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.
Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Liikkauutisia
Nyt on testattu juoksukunto! Ei lähteny, nimittäin esikoinen mukaan. Mutta minä lähdin silti. Ajattelin testata, paljonko näin kylmiltään jaksaa juosta, kolmen vuoden totaalitauon jälkeen. Ajattelin juosta yhdelle liikenneympyrälle ja takaisin, eli käytännössä paljonko jaksaisin sinne suuntaan ja sitten kävelisin takaisin. Olen kävellyt sinne vaunujen kanssa kertaalleen, tai melkein sinne, ja minulla meni silloin suuntaansa parisenkymmentä minuuttia. Eli ei mistään hurjan pitkästä matkasta ollut kyse. Tietähän riittäisi molempiin suuntiin vaikka kuinka, jos näyttäisi siltä, että HCR olisi tänä keväänä jo ihan varteenotettava vaihtoehto.
Laitoin puhelimen sekuntikellon päälle (jos jaksaminen olisi mitattavissa pikemminkin sekunneissa kuin minuuteissa) ja otin ensimmäiset askeleet. "Voi vitsi, toi lonkankoukistaja vihlaisi. Ai niin mä unohdin tuon mun löysän nilkan, kylläpä siinä tuntuu pahalle. Hmm, noi penikat ei ookaan ollu kipeet kävellessä, mut nyt heti tuntuu... Hei turpa kiinni ja juokse. Tässä ei oo kyse nyt muusta kuin pikku testistä. Jaksat minkä jaksat, lakkaa keksimästä pikkuvikoja, joihin vedoten voisit lopettaa koko homman! Sen lisäksi, että pelkäät epäonnistumista, taidat pelätä myös onnistumista!"
Juoksin liian kovaa, mutta se ei ollut minun syyni! Se oli sen tien vika, se vietteli. Rullasi askeleen alla, vaikka tiesi, että edelliskerrasta oli liian pitkä aika. Se perhana hymyili minulle ja minä sille, kun pidensin askelta. Sitähän se olisi halunnutkin, mutta minä pakotin itseni lyhentämään taas. Puuskutinkin jo. Ja se liikenneympyrä, jolta aioin kääntyä takaisin, läheni ihan oikeasti. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset kymmenet metrit sinne ihmettelin, että kuinka se matka autolla tuntuukin niin paljon lyhyemmältä.
Hetken puuskutin ympyrällä ja katsoin kelloa. 12 minuuttia. Selviäisin siis edelleen cooperista juoksemalla. Sitten lähdin takaisin. Juosten. Lupasin itselleni, että voin juosta pidempäänkin, jos haluan, kunhan vain juoksisin kävelytien risteykseen, josta tulinkin. Viimeiset metrit kuvittelin maalilinjaa siihen risteykselle. Etten vain luovuttaisi kesken. Olin alun perin melko varma, että jatkaisin juoksua, kun se olisi vapaaehtoista, mutta siihen ne jalat pysähtyivät. Suurinpiirtein keskelle risteystä. 23 minuuttia on siis tällä hetkellä ehdoton maksimi, mitä jaksan juosta. Ei vielä HCR:lle. Googletin reitin kotiin päästyäni, juoksin yhteensä 3 km 350 m. Se on enemmän kuin kuvittelin.
Laitoin puhelimen sekuntikellon päälle (jos jaksaminen olisi mitattavissa pikemminkin sekunneissa kuin minuuteissa) ja otin ensimmäiset askeleet. "Voi vitsi, toi lonkankoukistaja vihlaisi. Ai niin mä unohdin tuon mun löysän nilkan, kylläpä siinä tuntuu pahalle. Hmm, noi penikat ei ookaan ollu kipeet kävellessä, mut nyt heti tuntuu... Hei turpa kiinni ja juokse. Tässä ei oo kyse nyt muusta kuin pikku testistä. Jaksat minkä jaksat, lakkaa keksimästä pikkuvikoja, joihin vedoten voisit lopettaa koko homman! Sen lisäksi, että pelkäät epäonnistumista, taidat pelätä myös onnistumista!"
Juoksin liian kovaa, mutta se ei ollut minun syyni! Se oli sen tien vika, se vietteli. Rullasi askeleen alla, vaikka tiesi, että edelliskerrasta oli liian pitkä aika. Se perhana hymyili minulle ja minä sille, kun pidensin askelta. Sitähän se olisi halunnutkin, mutta minä pakotin itseni lyhentämään taas. Puuskutinkin jo. Ja se liikenneympyrä, jolta aioin kääntyä takaisin, läheni ihan oikeasti. Täytyy kyllä myöntää, että viimeiset kymmenet metrit sinne ihmettelin, että kuinka se matka autolla tuntuukin niin paljon lyhyemmältä.
Hetken puuskutin ympyrällä ja katsoin kelloa. 12 minuuttia. Selviäisin siis edelleen cooperista juoksemalla. Sitten lähdin takaisin. Juosten. Lupasin itselleni, että voin juosta pidempäänkin, jos haluan, kunhan vain juoksisin kävelytien risteykseen, josta tulinkin. Viimeiset metrit kuvittelin maalilinjaa siihen risteykselle. Etten vain luovuttaisi kesken. Olin alun perin melko varma, että jatkaisin juoksua, kun se olisi vapaaehtoista, mutta siihen ne jalat pysähtyivät. Suurinpiirtein keskelle risteystä. 23 minuuttia on siis tällä hetkellä ehdoton maksimi, mitä jaksan juosta. Ei vielä HCR:lle. Googletin reitin kotiin päästyäni, juoksin yhteensä 3 km 350 m. Se on enemmän kuin kuvittelin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)