Pelon maantiede

Kyllä illat sitten ovatkin pimeitä! Kävin eilen lenkillä kuudesta seitsemään, ja kun ei ihan pääkaupunkiseudulla asuta, ei olla saatu myrskytuulen mukana juurikaan lunta. Pimeää on, ja kun katuvalot tietä valaisevat, viereiset metsät ovat vieläkin pimeämpiä.

Asutaan sen verran reunalla, että minun ei tarvitse ihan kerrostalojen välissä lenkkeillä, vaikken metsään ja pururadalle menisikään. Yleensä menen jonkin sortin teollisuusalueen läpi, alueella on paljon pakettiautofirmoja eikä iltaisin siellä juuri liikettä ole. Autoja ajelee ohi jonkin verran, mutta edes koiran ulkoiluttajia siellä ei kohtaa. Kuuntelen musiikkia mennessäni, keskityn vain juoksuun, ja eilen ajattelin, etten varmaan edes huomaisi, jos joku murhaaja-raiskaaja-psykopaatti seisoskelisi pusikoissa vaaniskelemassa.

Tämän umpipimeyden takia olen pidentänyt lenkkiäni (joo ja sen takia, että jaksan) niin, etten enää oikaise kevyenliikenteenväylätöntä tietä kotiin vaan kierrän autotonta kevyenliikenteen reittiä vähän pidemmältä. Se olisi suojaisa paikka jos jonkinlaisille itsensäpaljastelijoillekin vaania uhrejaan. Paitsi, että siellä ei todellakaan potentiaalista uhriliikennettä ole, joten taitaisi silläkin paljastelijalla munat jäätyä ennen kuin niitä pääsisi vilauttelemaan.

En ole koskaan ajatellut hiljaisen, aution teollisuusalueen olevan millään muotoa pelottava paikka liikkua. Hämärtyvä pururata sen sijaan on jotenkin karmiva. En pelkää sielläkään mitään metsän eläimiä, mutta ehkä osaan kuvitella pururadalle enemmän niitä hiippareitakin, kunnon lenkkeilijöiden joukkoon. En ole koskaan kohdannut uhkaavaa tilannetta maastossa. (Tässä välissä koputan puuta.) Mutta minulla on kyllä mielikuvitusta siihenkin; nimesin ensimmäisiä kertoja lähipurkkarille tutustuessani eri mutkat ja käännökset eri eläimien mukaan. Yhdessä rinteessä olisi otollista kohdata karhuja, seuraava seutu on selvästi hiisimetsää, erään kaarteen takana häämöttävät kallioseinämät on susien reviiriä. Sitten tullaankin valaistulle alueelle, joka on leveämpi, puruisampi, valoisampi ja kuljetumpi. Eikä ollenkaan pelottava. Ehkä luetellessani mielessäni vaarallisia metsän eläimiä (kuten hiisi) luettelin mielestäni pois mahdollisuuden kohdata uhkaavia ihmisiä. Ei siellä raiskaajia tarvitse pelätä, siellä on vain susia ja karhuja.

En nyt pimeänä marras-joulukuunakaan ajatellut ruveta pelkäämään lenkillä käydessä. Eilinen lenkki oli sitä paitsi aivan loistava, vaikka sykkeet oli jo lenkkareita jalkaan vetäessä korkealla ja naama meinasi jäätyä vastaviimassa. Kotiin päästyä pääsin saunaan lämmittelemään joten illan makasin ihanan rentoutuneena ja lipitin vettä isosta tuopista.

Mites teillä? Vaihtuuko lenkki sisäliikuntaan, kun iltaisin on pimeää kuin mörön takapuolessa?

Spontaani huono omatunto

Syötiin eilen miehen kanssa yksi fazerin sininen suklaalevy puoliksi. Ennen avaamista katsoin tapojeni vastaisesti puolikkaan levyn kalorimäärän. Tapojeni vastaisesti sikäli, etten pahemmin kaloreita laske, ja koska joka tapauksessa aioin syödä sen puolikkaan, en oikeastaan tekisi sillä tiedolla mitään. No, suklaa oli hyvää, kuten arvata saattoi.

Puoli tuntia levyn syömisestä iski spontaani huono omatunto. Eikä se ulottunut pelkästään siihen äskeiseen puolikkaaseen, aloin potea huonoa omatuntoa niistä kaikista syömistäni levyistä ja kaikista niistä illoista, kun meillä on ollut kaksi levyä puolitettavana. Jos olisin ollut herkemmässä tilassa, olisin itkutkin tirauttanut. Voisin hyvinkin olla nyt vaikkapa yhdeksän kiloa kevyempi, jos olisin jättänyt nuo puolikkaat syömättä. Voisin olla niin paljon lähempänä tavoitettani. Voisin olla ihan mitä vaan.

Sinänsä menneiden levyjen murehtimisesta ei ole kyllä mitään hyötyä. Vuoden vanhoja tekoja on turha murehtia. Mutta jossain vaiheessahan sen valaistumisen on iskettävä. Että se, minkä jo oikeasti tietää, on ihan oikeasti totta. Että lempiherkussani suklaassa on ihan hirvittävästi minulle täysin turhaa energiaa. Että se on minulle ihan turhaa. Sikäli kokonaisen vuoden tekoihin ulottuva huono omatunto oli ihan tervetullut tunne. Ehkä pystyn jatkossa kieltämään itseltäni suklaankin paremmin.

Olin (minulle) aika pitkään syömättä suklaata, koska halusin katkaista sen herkkukierteen, eikä se ole sen jälkeen palannut jalustalleen. Onnistuin siis tavoitteessani. Ehkä tämä spontaani omatunnon pistos (mikään pistos se ollut, jäytävä tuska sydämessä, joka muuttui fyysiseksi pahaksi oloksi) oli jatkumoa sille. Tajuan erittäin hyvin, miksi raskauden jälkeen sain vain yhdeksän kiloa pois, ja miksi näistä yhdeksästä tuli neljä takaisin. Tiesin minä sen aiemminkin, mutta nyt tajuan. En ole surkutellut huonoa itsekuriani tai selkärangattomuuttani, olen tiennyt, että herkuista se kiikastaa, mutta nyt se on vihdoin kolahtanut perille asti. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä minä vielä ne kilot karistan!

Motivaatio motivaatio motivaatio

Rupeen ihan kohta siivoomaan. Perjantainen ilon pilkkuni. Onpahan jotain, mitä odottaa viikonlopun alkamisessa: siivouspäivä.

Googlen kuvahaulla etsin motivaatiota, kaikenlaista sieltä löytyikin.

Toisen blogista pöllitty, mutta olipa itsekin sen jostain lainannut.

Sekä oppimisen taidot -nimisessä blogissa otsikko:

Unohda motivaatio - siirry automaattiohjaukseen. 

Siinäpä vasta järkevä neuvo, pätee muuhunkin kuin opiskeluun. Hyvin moneen muuhunkin, vaikkapa porkkanoiden kuorimiseen - tai siivoamiseen.

Tämä on siitä samasta kirjoituksesta.

Mites tätä pystyisi hyödyntämään painonpudotuksessa? Pistää pohtimaan. Pistää tosiaankin pohtimaan...

Tämä täältä.
Vähän arveluttavaa lainata sarjakuvablogia, mutta en äkkiseltään huomannut kieltoa kuvien käytöstä, ja olkaahan kilttejä ja käykää katsomassa, niin on ainakin linkitetty oikeaan alkuperään. ;)

Tämä on kuitenkin lempilainaukseni. Löysin sen jo aikoja sitten kuulatreenit.fi-sivustolta.

“Roomaa ei rakennettu päivässä mutta sitä rakennettiin joka päivä.”

Komppaan.

Elämäntaparemontti

Se on sana, jota on tullut käytettyä aika huolettomasti viittaamaan siihen, että tarttis tehrä jotain. Mutta mitä elämäntapoja minä oikein haluan remontoida? Mihin minä olen oikein matkalla?

Tämänhän ei pitäisi olla pelkkä läskiblogi mutta elämäntaparemontti aika epämääräisenä käsitteenä useimmiten viittaa, ainakin minun käytössäni, siihen, että vyötäröä pitäisi saada kapeammaksi ja kaksoisleukaa pienemmäksi. Mitä minä oikein haluan?

Haluan parempaan kuntoon. Se on tullut sanottua tässä jo muutamaan kertaan. Haluan olla ihminen, joka kuntoilee, jolle liikunta on tärkeä osa elämää. Jolle liikunta on normaali elämän osa-alue kuten kaupassa käynti ja pyykinpesu, yhtä välttämätöntä, yhtä automaattista.

Haluan olla hoikempi. Haluan olla ihminen, joka ei tunne syvää epätoivoa sovituskopeissa. Tavallinen epätoivo riittää.

Haluan olla terve ja näyttää terveeltä. Haluan olla ihminen, joka syö riittävästi, terveellisesti ja monipuolisesti. Haluan pitää kiinni hyvästä vastustuskyvystäni ilman lisäravinteita ja probiootteja jne. Haluan ruokavalinnoillani hoitaa ja pitää huolta itsestäni, en sabotoida sisältäpäin.

Koska tällä hetkellä koen syöväni riittävän hyvin (tässä kohtaa kokemuksellisuus riittää, ehkä ensi vuoden puolella voin tarkastella lähemmin, olenko oikeassa), remontin pääpaino siirtyy ruoasta liikuntaan. Remontoin itsestäni liikkuvan ihmisen, kuntoilevan ihmisen, teen liikunnasta taas säännöllistä ja itsestäni hyväkuntoisen ja huomattavasti timmimmän mimmin. Eiköhän tässä tarpeeksi selkeät tavoitteet ole?

Lihavat vanhemmat ja lihavat lapset

Iive peräänkuulutti laihduttavia vanhempia, kas kummaa, samoihin aikoihin, kun itsekin olen miettinyt tätä. Millaisen perinnön jätämme lapsillemme?

pahis.fi

Oikeastaan se, miksi aloin itse pohtia tätä kysymystä oli Lievää Ihmetystä minussa aiheuttanut kommentointi jossain muussa foorumissa siitä, että on hankala laihduttaa, kun joutuu tekemään kaksi eri ruokaa. Ensinnäkin, jos laihduttaa kokonaisvaltaisen elämäntaparemontin avulla, miksi remontoisi vain omat tapansa? Se on sitten tietysti kokonaan toinen juttu, jos haluaa laihduttaa jollain kananmuna+vissy-dieetillä, mutta siltikin, miksi lapsille pitäisi syöttää edelleen sitä samaa p*skaa, jolla itselleenkin sai paino-ongelman aikaan? Mitä muuta kuin hyötyä lapselle on terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta? Toiseksi, jos joka tapauksessa laittaa itse sitä ruokaa, onko sillä niin väliä, onko ruokaa valmistumassa kahdessa vai kolmessa kattilassa?

Olen ruvennut kasvissyöjäksi 16-vuotiaana. Tähän päivään mennessä olen ollut pidempään (18v) syömättä punaista lihaa kuin sitä olen ehtinyt syödä. Aloitin lakto-ovo-vegetaristina, otin mukaan kalan, kun aloin odottaa esikoistani, eikä se kala ole ruokavaliosta oikeastaan pitkiksi ajoiksi pois jäänyt. Lapsille olen syöttänyt lihaa koko ajan, eli olen tehnyt aina makaronilaatikot ja kastikkeet jne tuplana. Esikoiseni on aina vierastanut linssejä ja papuja, joten kattavaa kasvisruokavaliota en ole koskaan hänelle tuputtanut. Tällä hetkellä syön myös kanaa, mutta käyn taistelua helppouden ja eettisyyden välillä.

Stockmann Meals

Monissa perheissä on erityisruokavalioita allergioiden takia, ja ruokaa pitää vain tehdä useampaa laatua. Tottakai se on työllistävämpää, ja ihan taatusti jokainen päivittäin erityisruokaa tekevä haluaa suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman vähillä variaatioilla, mutta silti on tilanteessa, että uunissa onkin yhtäaikaa kaksi eri vuokaa tai ensin paistetaan munattomat letut ja sitten vasta munalliset. Se, että käyttää kahden kattilan taktiikkaa tekosyynä olla remontoimatta elämäntapojaan - omia, ja koko perheen - on minusta ihan pikkuisen rumasti sanottuna säälittävää.

Olen itse pienenä kasvanut, olin aika lilliputti koulun aloittaessani, ja meitä alle 20-kiloisia oli luokalla muitakin. Samanlaisina pieninä näyttää omatkin lapseni kasvavan, molemmat tytöt ovat painokontrolleissa neuvolassa käyneet, mutta verikokeisiin asti ei ole ollut tarvetta mennä. Sillä tavallisella kotiruoalla, mitä meillä tehdään, eivät lapset ehdi lihoa. Enkä minä itsekään ole nykyisenlaisella ruokavaliolla omaa pakkia saanut aikaiseksi, kyllä siihen ihan muunlaista vihanneksettomuutta, herkuttelua ja lopun-ajan-meininkiä (sekä viimeistelynä pari raskautta) on vaatinut. Kasvissyöjän paradoksi on kyllä minun kohdallani myös toteutunut: että voikin olla kasvissyöjä syömättä kasviksia. Mutta kasvisruokaa se on makaroni ja ketsuppikin.

Suurin ongelma minun ruokavaliossa (no niitähän pystyisi luettelemaan tässä samantien vaikka kuinka paljon, mutta yksi niistä suurista) on vuosien saatossa ollut liian vähäinen proteiinin saanti, juurikin sen takia, että kyllä ne makaronit opiskeluaikana pystyi ihan ketsupin kanssakin syömään, kun se jauheliha ei ollut menussa mukana. Tykkään kyllä pavuista ja linsseistä, mutta en ole koskaan opetellut valmistamaan niitä kovin monella eri tavalla, olen hutkaissut niitä vain patoihin ja laatikoihin ikään kuin lisukkeeksi, koristeeksi. Sitten kun proteiinin osuus on ollut kovin pieni, ja vähärasvaisen ruokavalion edut on iskostettu päähän ravitsemusterapeutilla (jolta sain lupalapun kouluun kasvisruokavaliota varten), niin hiilareiden osuushan siinä on sitten tolkuttoman isoksi kasvanut. Hyvien ja pahojen, tarpeellisten ja tarpeettomien.

Onneksi perinteisesti lapset opettavat vanhempiaan ja meilläkin on tytär aikoinaan pyytänyt päiväkoti- ja kouluruokailusta inspiroituneena, että tekisit äiti sinäkin joskus salaattia. Tätä kasvisongelmaa olen lähtenyt omissa valinnoissani korjaamaan ja taatusti korjaan sen myös lasten lautasilta. Ei se sitä tarkoita, että lapsetkin laihduttaisivat, vaan sitä, että lapsetkin syövät monipuolisesti. Meillä ei kasvisten syömisestä ja tarjoamisesta tehdä mitään erityistä numeroa, ne ovat siinä lautasella ihan niin kuin liha ja pottukin, ja niitä syödään ja jätetään syömättä ihan samassa suhteessa kuin kahta muutakin lajia. Tavallisessa ruoassa ei ongelma piilekään vaan geeneissämme kulkevassa persoudessa makeaan. Kun kaksi herkuttelijaa tekee lapsia, niin tottahan niille mallin mukaisesti karkki ja suklaa maistuu. Lapsiltaan pitää pystyä kieltämään liiat herkuttelut, itseltäänkin pitää pystyä kieltämään. Jos peruskuvio on kunnossa, herkkuakin mahtuu elämään ihan tarpeeksi.

Serkkuni muuten ajatteli tehdä herkkujen syönnistä kieltäytymisestä helppoa, eikä ostanut pojilleen makeaa heidän ollessaan pieniä. Myös isovanhemmat kunnioittivat tätä periaatetta, tervehenkistä ruokaoppia. Serkku kertoi, että esikoinen sai maistaa kahvipöydästä keksiä jossain kyläpaikassa ollessaan noin kuusivuotias, ja siitähän riita repesi. "Tällaisia olemassa, ettekä mulle ole antaneet!" Sen jälkeen mankumista, itkua ja riitelyä joka kauppareissulla, vaikka olivat kohteliaiksi ja hyvinkäyttäytyviksi kasvatettuja kelpo lapsia. Olisi kuulemma helpommalla päässyt, jos olisi pojat alunperin tutustuttanut makeuden maailmaan, maltillisesti, ilman draamaa. Ihan kaikkea ei kuulemma kannata kieltää.

Olen ollut jo 14 vuotta äiti. Olen mielestäni karistanut pahimman tuoreen äidin ehdottomuuden, sen että asioiden on ehdottomasti sujuttava näin. Vain ja ainoastaan näin, koska näin minä sen ennen lasten tekoa ajattelin ja vauva.fi-keskustelupalstalla niin kehotetaan. Välillä on päiviä, että kolmeveelle ei maistu muu kuin perunamuussi tai ruisleipä ja maito, mutta en minä viitsi niistä lähteä enää nipottamaan. Tottakai minä yritän tarjota muutakin, maanittelenkin, mutta pakottamaan minä en rupea. En seisota nurkassa, jos lautanen ei tyhjene. Kyllä se korjautuu, jos ei seuraavana päivänä, niin ehkä jo sitä seuraavana. Välillä on päiviä, että kaikki sujuu mallikkaasti ja kaikki ruoka maistuu paremmin kuin ikinä ennen. Useimmiten mennään tavallisella ruoalla ja tavallisilla välipaloilla ilman sen kummempia ruokakiihkoiluja. Ei sinänsä ole varmaan yllätys, että parhaiten lapsille maistuu jauhelihakastike perunan tai pastan kanssa. Ihan perusruokaa. Kolmevee tykkää eniten keitetystä porkkanasta, yksivee parsakaalista.

Viimeksi kyllä neuvolassa keskusteltiin aika paljon ruokailusta, koska kyllähän se välillä huolestuttaa, saako kasvava leikki-ikäinen tarpeeksi rakennusaineita, mutta kyllä hän saa. Ei ehkä juuri siitä ruisleivästä mutta kokonaisuudesta. Keskustelen mielelläni (muiden ;) ) asiantuntijoiden kanssa, hankin vähän tukea omille ajatuksilleni, tarkistan välillä, etten ole ihan umpimetsään menossa.

salaattia, nam.

Totuus siitä salaatistakin on se, että kyllä sitä meillä tehdään, joskus, kun muistetaan, harvakseltaan, mutta useimmiten se jää syömättä, se loppu ainakin, jos jotain jääkaappiin menee ruokailun jäljiltä. Nykyisin olenkin pyrkinyt tekemään mieluummin liian pienen salaatin kuin ison. Pienet tykkää porkkanaraasteesta, minä tykkään lämpimistä kasviksista. Trivial Pursuitin kruunaamattomana kuningattarena tällainenkin trivia päähän on tarttunut, että ruoalla pitäisi olla aina sekä kypsentämätöntä että kypsennettyä kasvista, että mahdollisimman monipuolisesti saisi vitamiineja, antioksidantteja ja entsyymejä. Esim. tomaatin lykopeeni irtoaa parhaiten kypsennetyistä tomaateista, ja se hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Tai ainakin sen vaikutuksia ikääntymiseen tutkitaan.

Ruoka on asia, josta on helppo kantaa syyllisyyttä, helppo ahdistua, helppo syyllistää muita. Samoin on lastenkasvatus. Aina riittää niitä, joiden mielestä kaikki mitä teet, on jotenkin väärin, ja itse ei kyllä tuossa tilanteessa tekisi ainakaan noin. Mutta riittää niitä pään silittelijöitäkin. Että hyvin sää vedät, viidettä päivää ilman lämmintä ruokaa, ei ne lapset nälkään silti ennätä kuolla. Onhan se niin, että yksi päivä ei omaakaan elämäntaparemonttia pilaa, ei lapsetkaan jää samantien vaille kaikkia kasvuun ja kehitykseen tarvittavia tärkeitä rakennusaineita, jos väliin sattuu huono tai katastrofaalinen ruokapäivä, mutta eiköhän se ruokailurytmin ylläpito ja opettaminen ole tärkeää tässäkin. Omistani olen huomannut, että syömäkone käynnistyy kunnon aamupalalla, sen jälkeen maistuu lounaat ja välipalatkin paremmin ja iltaan asti jaksaa leikkiä, kun on kunnolla syönyt. Toisina aamuina, kun toinen herää kohtuuttoman aikaisin ja häntä hoitava vanhempi nuokkuu sohvalla unen ja valveen rajamailla, aamupala saattaa mennä epämääräiseksi naposteluksi, ja jatkuu pitkälle aamupäivään. Eipä siinä lounasaikaan olekaan niin nälkä, kun on ehtinyt paikata mahakuoppaa paahtoleivällä jos toisellakin. Oma esimerkki toimii hyvässä ja pahassa.

On paljon opeteltavaa vielä meilläkin. Vaikka olenkin ollut äiti jo 14 vuotta, en tosiaankaan ole vielä valmis. Jokainen lapsi opettaa jotakin, nuorimmaiseni on opettanut minut juomaan kahvimukilliseni kolmella kulauksella, oli se miten kuumaa tahansa. :)

Olkapää

Olen pitkään harmitellut omaa kovin ryhditöntä olemusta. Rinnat painaa etumuksen kumaraan, selän puolelta ei tukea ole odotettavissa, hartiat luisuvat viistosti kohti lattiaa.

Tässä eräänä päivänä huomasin kuitenkin, että olen saanut jostain olkapäät. Täysin käsittämätöntä, mutta luisuminen loppui siihen. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä ne ovat tulleet, mutta lihasta se on eikä läskiä, enkä viitsi pahemmin kyseenalaistaa, kuuluuko ne mulle vai onko jonkun muun treeni nyt osunut vähän väärään kohtaan. Pidetään nämä. Kahvakuulaan en ole "ennättänyt" koskea kesän jälkeen, enkä salillakaan ole kovin monta kertaa vielä kerennyt käymään, että se selittäisi tämän. Olen alkanut epäillä, että siitä on nyt vain sulanut pehmikettä edestä pois ja siksi jossain vaiheessa elämääni tekemäni tulokset ovat alkaneet nyt näkyä. Pilateksessa olen opetellut hartiarenkaan tasapainottamista ja sekin on tuottanut tulosta.

Ei ehkä vanhakaan ole täysin kehityskelvoton. Kyllä tästä vielä paketti kuntoon saadaan.

Matkalla maaliin

Kävin eilen juoksemassa, kun siihen sopivasti tilaisuus aukeni. Ei edes sadellut enää. Sellaisen hienon harrastuksen opettelin siinä juostessani, että jotenkin onnistuin ihan muutamaan kertaan pyöräyttämään hiekoitussoraa lenkkarin reunasta sisään, sinne kantapään puolelle, akillesjännettä vasten. Ai että tuntuu muuten höpöltä! Juoksuhousuissani on vetoketjut siellä takana, ja se vetoketju oli jotenkin hirttänyt kiinni, ettei se housunlahje suojellutkaan lenkkarin reunaa, tai jalkaa. Kyllä pitää ihmisen jostain ne ongelmat kehittää, jos niitä sisäsyntyisesti ei satu sillä hetkellä olemaan.

Käytiin aamulla lasten kanssa hammashoitolassa, yks- ja kolmeveetarkastuksissa. Nyt toinen nukkuu ja toinen tyhjentää arkkua, jossa on lapasia ja pipoja ja kaulahuiveja - että pääsee itse sinne tilalle. Tätä on nyt harrastettu täällä tämän viikon. Kun välillä ehtis edes imuroimaan sen lattian välissä mutta ei. Olkoot sitten.

Oon tosi ärtynyt tänään, kaikki ärsyttää. Ja pinna on tosi lyhyt. Pitäis tehdä vaikka mitä mutta suoraan sanottuna v*tuttaa alkaa mihinkään, kun kaikki on niin--- en tiedä. Vähän sellanen Kaikki on paskaa paitsi kusi -fiilis, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, mutta ehkä kuitenkin mieluummin täällä virtuaalimaailmassa oletettavasti aikuisten ihmisten kesken kuin kotona alle kouluikäisten kuullen.

Mutta siitä juoksusta. Vauhtileikittelin. Ehkä sitä sanaa leikitellä voi käyttää sitten, kun on oikeasti sitä kuntoa leikittelyyn asti. Ylipäätään juoksin vähän reippaamman lenkin, ja koska minulla oli vain yksi surkea heijastin hihassa, en uskaltanut mennä normireittiäni, missä on yksi autotien pätkä (missä autoilijat ajaa niin kuin pullopersesiat, anteeksi taas). Niinpä lenkkiini tuli yksi totinen ylämäki enemmän. Tuli testattua rajoja sekä ylämäessä että sen jälkeen. Ja pitkästä aikaa piti sitten ihan kävellä sykettä alas. Aktiivinen olen, mutta huonossa kunnossa edelleen.

Huonosta kunnosta minulla on ihan kuntotestidataa vuosien varrella, asteikolla 1-7 olen parhaimmillani yltänyt neloseen, eli keskivertoon, huonoimmillani olen jäänyt kakkosen puolelle. Eli tämä ei ole nyt vähättelyä, kun sanon, että kuntoni on edelleen huono. On se jonkin verran parempi kuin keväällä, mutta matkaa on edelleen siihen keskivertoonkin. Erilaista kaikkiin noihin testien tekoaikoihin on se, että nyt osaan oikeasti treenata tarpeeksi hitaasti kehittyäkseni. Treenikertoja pitäisi silti nostaa - kehittyäkseni. No, nyt on taas kotiputki katkaistu, joten eiköhän tämä tästä taas piristy. Vuosikausia liian kovalla teholla liikkuneena tämän hetken tärkein tavoitteni on onnistua kuntoni kohottamisessa, tehdä se tällä kertaa oikein, itseni kuuntelua opetellen ja itsestäni huolta pitäen. Eiköhän sydämeni ole ansainnut pumppailla sillä oikealla sykealueella.

Koska en ole kuntotestiä tehnyt tässä juoksua aloitellessani, en oikein tiedä, miten mittaisin kehittymistäni. Sellaista ajattelin, että kunhan tästä keväälle käännytään, voisin testata cooperin juoksemista. Nyt toistaiseksi saa riittää se, että jaksaa entistä paremmin.

Rajalla

Mulla on vaikka kuinka monta aloitusta tehtynä mutta aina vaan jää kirjoittaminen kesken. Voisin jonkun yön hetkenä koittaa kirjoittaa niitä loppuun, tai sitten vain deletoin ne ja jatkan eteenpäin. Jotkut asiat vanhenevat niin nopeasti. :) Mikä yhtenä päivänä tuntuu tosi tärkeältä aiheelta, ei toisena päivänä puhuttelekaan ollenkaan.

Kävin eilen taas kalevalaisessa jäsenkorjauksessa. Olen pitänyt tässä vähän (lue: paljon) välipäiviä liikunnasta, ei sillä että olisin flunssan kourissa, vaan sitä vältelläkseni. Flunssa on ollut odottamassa oven takana, että milloin pääsee iskemään, mutta olen onnistunut välttelemään sitä, enkä ole joutunut edes siihen ärsyttävään "melkein sairas" -vaiheeseen. Hierojalle analysoin, että alaselkäni on taas jumittamassa, koska en ole tehnyt mitään suorittavaa liikuntaa, niin en sitten ole (jostain käsittämättömästä syystä) katsonut tarpeelliseksi venytelläkään. No, selkä avautui kyllä ihan mainiosti käsittelyssä, eli ei ollut vielä ehtinyt jumiutumisen syöksykierteeseen. Ja kylläpä tuntui kevyeltä kävellä sen jälkeen, vaikken ollut huomannut selkäjumin kävelyyni vaikuttavankaan.

Hieroja kysyi, että no mikä se ei-suorittava liikunta sitten on, jos sitä on kuitenkin arkielämään sisältänyt. Se on se sohvalta keittiöön ja takaisin kävely. Tai lähikauppaan naapurikortteliin kävely. Tai lasten jälkien siivoilu. Olen nykyisellään sen verran aktiivinen, että olen aika kaukana siitä "aloittelijalle käy mikä tahansa hyötyliikunta vaikka pienissä pätkissä" -liikunnasta. Kyllä minulla niitä kymmenminuuttisia tulee ihan taatusti tunti täyteen päivän mittaan, minun ei niitä hyödytä varsinaiseksi liikunnaksi laskea. Jos haluan lisätä liikkumistani, se on lisättävä tämän nykyisen aktiivisuuden päälle, ei alkaa tilastoida kuinka monta kertaa kyykkään dvd-hyllyn edessä keräämässä yksivuotiaani taas kerran lattialle levittämiä levyjä takaisin kuoriinsa ja hyllyyn. Vaikka saatan tehdäkin sen kolme, neljä kertaa päivässä. :)

Kuitenkin meinasin tähänkin vähätellä omaa aktiivisuuttani. Ihan niin kuin Bregokin kirjoitti oman kuntonsa kohoamisesta. Että eihän se nyt paljoakaan ole, mitä minä tässä laiskana päivänä liikun. Että eihän se ole kokonaisuudessakaan paljon mitään, jos käyn 1-2 lenkkiä viikossa, kun aina on niitä, jotka liikkuu enemmän. Ja olen itsekin aikaisemmin liikkunut enemmän. Ennen lapsia, opiskeluaikana, työttömyysaikana. Kun ei ollut niin paljon muuta. Ja tähän voisin lisätä, että eihän mulla nytkään ole oikeastaan kovin paljon muuta. Pienet ympyrät ja pieni elämä ja sen sellaista, yrittämistä, ainahan sitä vähän... Onhan se totta, että voisin olla tehokkaampi, saada enemmän aikaan, pitää kotini puhtaampana, ulkoilluttaa lapsiani iltaa aamua, jumpata vatsalihaksia, kun lapset ovat päiväunilla... Mutta tarvitseeko minun? Taidan olla tyytyväinen juuri tähän aktiivisuustasoon, suorittavan kanssa tai ilman. Illalla voisin kokeilla, miten jalka nousee parin viikon tauon jälkeen lenkkipolulla, jos ei nyt ihan jäätä sada.

 Rajalla selkäjumin ja flunssan kanssa on myös paino: 70,6 kg.

Olen kai saamassa flunssan, mutta flunssa ei taatusti saa minua.

Nyt, tästä eteenpäin, ehkä muutaman päivän, ehkä viikon ajan välttelen tiukasti ottamasta mitään kantaa mihinkään nuhaan, yskään, kuumeeseen, sikainfluenssaan. Minä en sairastu, minun ei tarvitse edes ajatella sellaista. I'm in denial. En aio välittää, en aio huomioida. Minua ei kiinnosta. Kyllähän kellä tahansa alkaa nenä vähän vuotaa raittiissa ulkoilmassa? Tai sisäilmassa? Flunssa ei ansaitse minua, se ei ole minun arvoiseni.  Mielen voima on vahva. Olen varma, että se toimii tässäkin.