Hetken haaveilua

Olen osallistunut Naisten Kympille nelisen, viitisen vuotta sitten. Olin silloin sellaisessa kunnossa, että jaksoin kympin juosta ja maaliin pääsin iloisena ja onnellisena. Lähdimme siskon kanssa siinä keskimmäisessä sarjassa, ei juoksijat vaan mikä se oli? Hölkkääjät? Wannabe-juoksijat? Siitä johtuen jouduimme lähinnä kävelemään kolme ensimmäistä kilometriä, tungos oli niin valtava, kun hitaimmat juoksijat olivat ryhmämme edessä ja nopeimmat kävelijät/sauvakävelijät alkoivat ottaa perää kiinni. En siis juossut koko kymppiä mutta kun vauhtiin pääsimme, juoksu sujui loistavasti. 8 km -kyltin kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei vielä, eikö tätä ole tämän enempää jäljellä?" Viimeisen kilometrin taistelin itseni kanssa: juoksisinko kovempaa, kunnon loppukirin, vai juoksisinko himmaillen, niin saisin juosta pidempään, en vielä ehtisi maaliin, säästelisin viimeistä tippaa? No rehellisyyden nimissä kovin monta lisäkilometriä ei olisi taittunut, vaikka reitillä tuntuikin maali lähestyvän liian nopeasti.

Sitten olen tehnyt lapsia, eikä lihavimmillani juoksu ole ollut todellakaan se ensimmäinen laji, mihin olisin halunnut ryhtyä. Olen xycling-ihminen.

Ennen Naisten Kympille osallistumista sanoin siskolleni jossain vaiheessa, että haluaisin olla sellaisessa kunnossa, että voisin tarvittaessa juosta maratonin. Siitä on ainakin se viisi vuotta aikaa. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta kilpailusta (todennäköisesti vastustan, koska tiedän, etten voi voittaa, ja ikäänkuin kieltäydyn yrittämästä, sanon, että kilpailu on ihan tyhmää ja miks vain ensimmäiset saa palkintoja?) ja silloin ajatus osallistumisesta juoksutapahtumaan, jossa otetaan aikaa ja tehdään tulosluetteloita tuntui äärettömän vastenmieliseltä. Halusin olla maratonkunnossa vain ollakseni hyvässä kunnossa, ja halusin säilyttää mahdollisuuden olla osallistumatta.

Jos muistatte, minulla on ollut tässä vuosien mittaan suhde juoksuun. Tänä keväänä/kesänä olen tajunnut, miksi suhteemme ei ole toiminut. Olen ollut Elixian jäsen vuodesta 2004 asti. Olen rakastanut kuntokeskusta ja sen tarjontaa melkein koko sydämestäni. Tänä kesänä olen laittanut jäsenyyteni ensin jäihin, sitten irtisanoin itseni. Olen juossut. Olen ollut vapaa juoksemaan, koska mielessäni ei jyskytä: "Miksi sinä tuhlaat liikunta-aikaasi ulkoliikuntaan, kun maksat kalliita kuntokeskusmaksuja?" Tämä ajatus on ollut selkeämpi kuin ne alitajuntaiset viestit, joita olen kesän aikana tunnistanut. Olen tunnistanut, koska olen tuntenut olevani vapaa valitsemaan, vaikken tiennyt ennen, etten olisi vapaa. Tekosyyt eivät ole aina itsestäänselviä, vai kuulostaako jotenkin selkeältä logiikalta ja johdonmukaiselta ajatukselta tällainen kuvio:

Tekisi mieli liikkua, voisin vaikka käydä pururadalla kävelemässä, mutta siellä taitaa olla nyt vähän liian märkää, mitäs elixian lukkari sanoo, olisko siellä jotain mukavaa tuntia, ai pumppi alkais puolen tunnin kuluttua, no en minä siihen taida ehtiä, olisko huomenna jotain, no huomenna olis xycling, minä taidankin huomenna mennä sinne. Mitäs telkkarista tulee?

Miten itseään melkolailla täysjärkisenä pitävä ihminen osaakin huijata itseään näin hyvin, eikä edes kyseenalaista toimintamallia? Että jättää menemättä sinne lenkillekin, koska ei ehdi sinne pumppiin joka tapauksessa? Koska on tärkeämpää hyödyntää maksettuja ryhmäliikuntatunteja kuin (maksettuja) lenkkareita? Olisiko se lenkki jotain siltä seuraavan päivän xyclingiltä pois?

Tällaisen kuvion takia jätin kuitenkin maraton- ja juoksuhaaveeni. Sitten keksin, miten voisin hyödyntää jäsenyyttäni melkein vastaavaan: Elixia järjestää xyclingmaratoneja muutaman kerran vuodessa ja xycling on juuri minun lajini. Sanoin siis, että haluan olla sellaisessa kunnossa, että voin osallistua xyclingmaratonille. En ole osallistunut, olen ajatellut sitku. Jäsenyyteni on voimassa tämän kuukauden loppuun ja arvaatteko, mitä lauantaina järjestetään? Arvaatteko olenko menossa? Tottakai! (Vaikken osallistukaan koko neljän tunnin iloitteluun, koska esikoiseni koulussa järjestetään koululauantai ja vanhempain(ilta)päivä ja sosiaalinen pakko ajaa minut sinne tutustumaan uuteen rehtoriin ja uusiin väistötiloihin, jossa homekouluevakkolaiset aloittivat syksyllä opiskelunsa.) Otan haaveestani kiinni ja toteutan sen. Osallistumista on aloittaminenkin, jättäähän osa juoksumaratoonareistakin matkan kesken.

Tämän haaveen jälkeen olen vapaa toteuttamaan myös juoksullisia haaveitani. Tällä hetkellä kuntoni on siinä pisteessä, että juoksen kymmenen minuuttia putkeen. Ajattelin tänään kokeilla, miltä 15 minuuttia tuntuisi. Matkaa on siis Kymppeihin ja puolikkaisiin ja kokonaisiin, ensimmäinen tavoitteeni (sen viidentoista minuutin jälkeen) on juosta viisi kilometriä putkeen. Seuraan löysästi yhtä varttimaratonille valmentavaa juoksuohjelmaa, mutta se ei ole minulle laadittu, enkä lue sitä kuin piru raamattua, vaan pidän sitä enemmänkin sellaisena ohjeistuksena oman fiiliksen mukaan juoksussani. Minulla ei ole aikataulua, milloin minun "pitäisi" se vitonen juosta, mutta toivon voivani kasvattaa viikoittaisten lenkkieni määrää (se on minusta itsestäni kiinni, vaikka voisin vetää tähän tekosyyllisiksi lapset) niin että se päivä koittaisi aiemmin.

Uskon, että tulevaisuudessa osallistun myös niihin kisoihin, missä mitataan aikaa. Uskon, että olen kasvanut ihmisenä sen verran, että pystyn tulemaan maaliin myös sijalla 812. ja olemaan tyytyväinen suoriutumiseeni. Ja kyllä, olen jo googlettanut vaihtoehtoja Naisten Kympille. Voi olla, ettei minua nähdä ensi vuonna kummassakaan, voi olla, että juoksen ensi kesänä henkilökohtaista kymppiäni kotimaisemissa, mutta nyt ainakin tiedän, että olen vapaa valitsemaan.

Avain taloyhtiön kuntosalille :)

Ps. No hard feelings, Elixia, suosittelen kuntokeskusjäsenyyttä lämpimästi kaikille, jotka sellaista harkitsevat. Kun asiakaspalvelija tiskillä kysyi, miksi haluan erota, sanoin, että Elixia on antanut minulle kaiken sen tuen ja avun, mitä olen tarvinnut, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän sanoi, että sehän on oikeastaan hyvä asia.