Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta

Se Parempi Elämä

Meidän perheessä on huoltokatko. Minä en tiedä, mitä minun pyykinpesukyvylle on tapahtunut, mutta pyykit seisoo. Pyykkikorissa odottamassa pesua, koneessa odottamassa levittämistä, narulla odottamassa taittelua, kaikkien tasojen päällä odottamassa kaappeihin vientiä. Ihan käsittämätöntä, nämähän on niitä oman toimen ohella suoritettavia juttuja, jotka ei varsinaisesti aivotyötä vaadi.

Haluaisin jaksaa paremmin, mutta kun se ei ole mitattavaa ja todennettavaa niin kuin pituus ja paino, niin siihen on hirveän vaikea keksiä mittareita, millä tarkastella parempaa jaksavuutta. Kuntoni on noussut, jonkin verran ainakin, ja olen siitä erityisen iloinen. Meidän vuosikas on ruvennut taas heräilemään yöllä, joten nukutaan taas himpun verran huonommin, mutta ei mitenkään dramaattisesti. Ryhtyminen mihin tahansa - siivoukseen, ruoanlaittoon, pilatekseen - on hirvittävän huonoa, mutta käännän itseni ikään kuin autopilotille ja vain teen, niin tulee tehtyä. Internetin ihmeellisessä maailmassa viihtyisin vaikka kuinka hyvin, avoimien työpaikkojen katsomiselle ei tunnu riittävän aikaa sitten mitenkään.

kuva

Olen oikeastaan aika tyytyväinen nyt kotona lasten kanssa, vaikka onhan se ihan pirun tylsää aina välillä. Pienempi on alkanut nyt toteuttaa itseään sellaisissa asioissa, mistä isompi on jo luopunut, kuten kukkamultien tyhjentäminen lattialle, itseensä ja lattiaan piirtely ja tietysti se, mitä meillä eniten luututaan lattialta eli maidon kaataminen mukista ja ilman vaippaa hiimailun tulokset. Taloudelliselta kannalta ajatellen pitäisi kyllä töihin palata, eikä minulla ole mitään lapset hoidetaan itse kotona kolmevuotiaaksi asti -periaatteita. Tilanteen mukaan.

kuva

Ruokapuoli on kunnossa, ainakin nämä aamupala, lounas, välipala, päivällinen -setti. Syön herkkuja vähemmän. Se suklaansyönnin lopetuskin on sujunut ihan hyvin. Välillä olen napsinut pari palaa jostain lasten herkuista, mutta pääasiassa en. En hirveästi tykkää irtokarkeista, olen enimmäkseen suklaa-ihminen. En muista, että koskaan olisin kaupassa miettinyt, että kylläpä tekee mieli jotain hedelmäaakkosia. Aina se on ollut suklaa. Ja suklaasta, ja sen syönnin lopettamisesta, on tullut symboli kaikelle herkuttelulle. Ennen, vielä kesälläkin, herkuteltiin helpostikin neljänä, viitenä päivänä viikossa, ja se saattoi olla jotain pientä tai ihan täysmittaista suurta, useampana päivänä. Sellaisesta typeryydestä olen päässyt eroon, herkuttelen edelleen jonkin verran, täyskielto ei minulle sovi, ja kas kummaa, hiilaripöhö on laskenut, enkä ole ollenkaan niin turpea kuin ennen. Lauantaina syötiin suklaalevy miehen kanssa puoliksi, ja se meni niin nopeasti, että itseänikin hirvitti. Silti herkuttelu jäi siihen. Meillä on keittiön kaapissa jos jonkinlaisia suklaatuotteita, joita mummot on tuoneet lapsille, mutta ylpeänä ilmoitan, että minä en niihin koske. Ne on lapsille.

kuva

Liikuntapuolikin on parantunut entisestään. Olin suunnitellut käyväni lenkillä lauantaina, mutta kun mies tuli kotiin omista menoistaan, alkoi sataa ihan julmetusti. Ei minua pikkuiset kuurot ja kevyet tihkut haittaa, mutta lauantainen taivaitten repeäminen oli kyllä jotain ihan muuta. Kun tässä ei nyt kuitenkaan treenata maratonille vaan pyrin kohottamaan kuntoani huonosta keskinkertaiseksi, ei ihan joka säähän lähtemisessä ole järkeä. Lenkin väliin jääminen tuntui kuitenkin vielä sunnuntainakin. Kävin kolmevuotiaan kanssa metsäseikkailulla kiipeämässä kallioille ja kastelemassa lenkkarini, mutta eihän se kolmevuotiaan kanssa ihan sama asia ole kuin itsekseen painella metsässä, pururadalla tai kevyenliikenteen väylällä. Neljältä iltapäivällä olin jo niin nuutunut, että kerroin itselleni, etten ehkä millään jaksa lähteä kuudelta alkavaan pilatekseen. Onneksi sisko laittoi viestin, että tuutko hakemaan mut kotoo sinne pilatekseen, kun muuten ei saata huvittaa lähteä. Ryhmäpaine vai pilateskaverin tuki? Mutta ei ole puolentoista tunnin pilateskaan sama kuin raittiissa ulkoilmassa juokseminen.

Liikun ulkoilmassa kolmisen kertaa viikossa, käyn tiistaisin rataslenkillä kolmevuotiaan kerhon aikaan. Torstaina kerhon aikaan on helpompi siivota ja hoitaa muita asioita, koska se on iltapäivällä, eikä pikku-ukko heti puoliltapäivin nukahda edes rattaisiin. Käyn juoksemassa kerran tai pari viikossa. Salilla pyrin nyt käymään ainakin kerran viikossa, mielellään enemmänkin, miten nyt sattuu iltamenot menemään. Pilates on sunnuntai-iltaisin. En tiedä, voisiko liikuntaa suorituksina lisätä ja minkä verran, mutta arjen aktiivisuutta voisi nostaa huomattavasti. Voisin hakea itse oman vesituoppini ja ihan hyvin voitaisiin kävellä kauempanakin olevaan lähikauppaan. Hyvin voisin nostaa persukseni nytkin sohvalta ja viedä pyykit tasoilta paikoilleen, taitella kuivatkin pyykit samaan syssyyn ja alkaa vain pestä uusia koneellisia.

kuva

Salikausi korkattu :)

Kuva täältä

Keskiviikkona käytiin vihdoin testaamassa taloyhtiön sali. Kyllähän siellä ihan kelpo treenin sai tehtyä, vaikka laitteet taisi olla melkein kaikki kotikäyttöön tarkoitettuja, ja siten kotikäyttöä runsaammassa käytössä löystyneitä. Esimerkiksi cross treineri tuntui jopa vaarallisen huteralta ja toimi paremmin taaksepäin polkien :) Oh well. Mies hyödynsi lähinnä vapaapainoja, minä kiertelin huoneesta toiseen. Kuntosali on rakennettu talon päädyssä olevaan ns. talonmiehen asuntoon, jollaisia on muutettu kerhohuoneiksi sitä mukaa, kun huoltoyhtiöt ovat korvanneet talonmiehet. Salilla on  myös naisten vuorot, mutta eipä tuolla ruuhkaksi asti porukkaa ollut - oltiin kahdelleen.

Eilen kävin juoksemassa. Ja ihania uutisia (siis minulle)! Löysin yllättäen vanhan sykemittarini vyön, jonka hävitin jo parisen kuukautta sitten. Tosin en älynnyt sitä löydettyäni pestä, joten se ei malttanut lähteä mittaamaan sykettä ollenkaan. Onnellisinta tässä löytymisessä oli se, että jouduin kiristämään vyötä! Edellisestä käyttökerrasta oli sen verran aikaa, että se oli jäänyt vähän löysäksi! Huono puoli tässä oli tosiaan se, että se on sen verran vanha ja käytetty, että pitää tosi huolella pestä nykyisin, jos haluaa sen mittaavan edes suurinpiirtein luotettavasti. Vaihdoin sitten lainavyöni päälle, koska se on samaa merkkiä, ja jonkin aikaa vanha kello näyttikin ihan hyvin sykettä, kunnes lähdin ovesta ja syke muuttui nollaan. Kävin vaihtamassa uuden kellon (ongelma tässä uudessa kellossa on, että se ei näytä kellon/treeniaikaa ja sykettä yhtäaikaa, kuten vanha kelloni) mutta yllättäen sekin näytti lenkin aikana suurimmaksi osaksi 79 sykettä, ja välillä 157. Maksimisyke sen mukaan lenkin jälkeen oli 186 ja voin vannoa, etten sellaisella sykkeellä vetänyt edes ylämäessä.

Olisin mielelläni tehnyt tänään pikkuisen pidemmän lenkin, mutta pakotin itseni kääntymään samalle vanhalle, koska vaikka juoksu sujuikin hyvin, juoksin taas hyvin todennäköisesti liian kovaa. Lupasin itselleni, että sitten, kun mittari mittaa sykettä kunnolla, käyn hieman pidemmän lenkin, en ennen. Nyt siis olisi sykevöiden pesutalkoot tiedossa. Molemmissa on patterit vaihdettu melko vähän aikaa sitten, luultavasti ongelma oli siis vain kontaktipinnassa.

Tänään sataa vettä. Kysyin aamulla mieheltä, olisiko hän menossa illalla salille uudelleen. En kyllä itse aikonut, ainakaan alunperin, mutta on se vaan niin kivaa, että mukavahan sinne olisi uudelleen taas päästä. Luultavasti kaivan tänään zumba-dvd:n taas kaapista ja laitan vähän lannetta liikkeelle. En ole ollenkaan tanssillinen ihminen, mutta zumbasta minä tykkään. Siinä ei haittaa, vaikka on kaksi vasenta jalkaa. :)

Yhdelle tulee nyt ihan voittaja-olo!

Liebster Award -postaukseni yhteydessä järjestetyn arvonnan on voittanut Taina! Otapas yhteyttä lyijypallo@gmail.com, niin keskustellaan palkinnon lähettämisestä. :)

Uusia vermeitä :)

Käytiin lauantaina kaupoilla ostelemassa kaikenlaista tärkeää ja sain vihdoin päivitettyä vähän myös liikuntavaatteitani. Rintsikoihin en vilkaissutkaan, mutta ostin uuden juoksupaidan (pitkähihaisen) ja juoksuhousut. Värikarttaan otin mallia täältä. Reippaan mustien housujen seuraksi ostin iloisen mustan paidan. Täytynee harkita vaaleiden lenkkareiden spreijaamista tai jotain...

kuva täältä

Tähän onnellisten värien perheeseen ei ollut edes raikkaan harmaata vaihtoehtoa, ainoa oli räikeä pinkki. Ja pinkkiä minä en päälleni laita. Minulla ei ole vaatekaapissani yhden ainuttakaan punaista vaatetta, lukuunottamatta yhtä jumppatoppia, joka on liian hyvä pois heitettäväksi. Jos löytäisin vastaavanlaisen vaikkapa kestosuosikkinani turkoosina, se punainen lentäisi suoraan roskakatokselle asti ennen kuin ehtisi tajuta, mikä siihen iski.

Kävin värianalyysissa jokunen vuosi sitten, kun sellaisen lahjana sain. Analyysin tekijä sanoi punaisen kohdalla juuri sen, minkä itsekin olin jo todennut: "No sulle ei kyllä punainen käy sitten ollenkaan!" Toivoisinkin liikuntavaatesuunnittelijoille vähän mielikuvitusta siihen, minkä värisissä naiset haluavat liikkua. Ei se pinkki tai punainen ole välttämättä kaikkien päällä siksi, että kaikki siitä tykkäävät vaan siksi että suurin osa vaatteista valmistetaan sen värisinä.

kuva täältä

Olen tuskastellut lastenvaateostoksilla tätä sukupuolirajoittunutta värisuunnittelua, mutta täytyy kyllä sanoa, että aikuisten liikuntavaatteissa valikoimat ovat vielä paljon rajatumpia. Alle kouluikäisen tytön ja pojan vartalonmallissa ei niin suuria eroja ole, etteikö ennakkoaseteltuja rajoja voisi ylittää, mutta tämmöisellä persjalkaisella paksukaisella ei ole mitään asiaa miesten tuulipukuosastolle. Liikutaan siis mustassa ja muistetaan heijastimet!

Kuva täältä

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.

Kateutta ja katkeruutta

Pyrin elämään elämäni niin, että en kadehtisi muita ihmisiä. Muiden onni ei ole minulta pois. Jokaisella on kuitenkin ne omat ongelmansa ja kriisinsä, vaikka ne eivät olisikaan samoja kuin omat. Omassa ulkonäössäni viime aikoina tapahtumattomat muutokset saavat kuitenkin joskus pintaan kohtuuttomuuksia. Koska itse olen elänyt niin kuin pellossa - jatkuvasti laiduntamalla - olisi minusta reilua, että kaikki muutkin pikkulasten äidit olisivat pyöreämmän puoleisia.

Tässä yhtenä päivänä ajattelin terveellisen ja monipuolisen ruokavalion vaikutusta ulkonäköön, en siis vain vyötärön paksuuteen, vaan siihen miltä hiukset, iho, silmäpussit näyttävät, kun ei syö tarpeeksi. Näytänkö itse väsyneeltä, kulahtaneelta, jotenkin harmaalta, vai edes suurinpiirtein terveeltä ja hyvinvoivalta? Ajattelin, että olen mieluummin pullukka kuin kuivakkaaksi kahvi ja tupakka -dieetillä kuihtunut laihduttaja. Pienten lasten äideissä näkee molempia. Mitä pienemmät lapset, sen laihempi kuuluu olla. Jos siis on äiti-kisaa.

Naapurillani on kaksikuinen vauva. Hänellä on pyöreä vatsa ja ylipainoa, edelliset raskauskilot lähtivät määrätietoisella työllä mutta uusi urakka häntäkin odottaisi, jos siihen aikoo ryhtyä. Istuimme perhekerhossa tiistaina ja katsoimme huippuhoikkaa äiti-ihmistä, jolla oli parivuotiaan lisäksi yhdeksänkuinen vauva. Naapurini kysyi minulta, miten nämä muut äidit voivat olla niin hoikkia (ja me ei)? Tätä äitiä katsoessa en todellakaan osannut kertoa vastausta. Virheetön iho, silmänalusissa ei mitään mainittavaa, hyväkuntoiset hiukset ja vartalo kiinteä, ei pelkästään hoikka. Toisilla vain on aikaa, mahdollisuuksia ja tahtoa enemmän, ja ehkä ennen kaikkea tekosyitä vähemmän.

En tunne tätä äitiä, ollenkaan. Luultavasti hän on vain elänyt terveellisesti ja liikunnallisesti jo ennen lasten tekoa, eikä ole antanut tapojensa repsahtaa vain siksi, että pitää valvoa yöllä ja imettää. Luultavasti hän ei ole saanut lahjana kuin korkeintaan järkeä, luultavasti hän on tehnyt töitä vatsansa eteen siinä missä muutkin onnistujat. Ainakin hän näytti niin terveeltä ja hyvinvoivalta, että sellaista ulkonäköä ei kahvilla ja tupakalla ja ruoan skippaamisella saa. On hyvä nähdä aina silloin tällöin näitä tosielämän esimerkkejä. Sen sijaan, että kadehtisin ja katkeroituisin, voin ottaa mallia. Kahvista en luovu, tupakkaa en polta, ja jos kun pyrin terveelliseen ja monipuoliseen ruokavalioon ja riittävään liikuntaan, olen itsekin lähempänä onnistujia.

kuva täältä