maanantai 27. toukokuuta 2013

Kahvakuula gone bad

Meidän kotisalilla on yksi suuri puute: siellä ei ole peilejä. Talvella, kun ulkona oli pääasiassa pimeää, ikkunoiden heijastusta pystyi käyttämään apuna.Nyt kun sälekaihtimien molemmilla puolilla on yhtä valoisaa, tämä vähäinenkin hyöty on käytännössä kadonnut.

Kun ei ole peilejä ja tekee kahvakuulaliikkeitä vähän liikaa jaksamisensa rajoissa, saattaa käydä niin kuin meikäläiselle, jolla vasenta lapaa/hartiaa vihloo niin maan p*rk*leesti. Ei pääse sängystä ylös, ei sohvalta, lasten nostelu ja kaikenlainen kumartuminen sattuu ihan liikaa. Syytän pystypunnerrusta (tjsp) - en toki itseäni.

Pitäisi hioa tekniikka oikein vimpan päälle kuntoon ennen kuin menee revittelemään peilittömään tilaan, missä ei edes näe tekemisiään. Ei se silloin tehdessä sattunut, mutta en minä oikein muutakaan syytä tähän kipuun keksi. Ihan typerää. Lisäksi mulla on nuha, luultavasti oikea eikä allerginen. Ihan tyhmää sekin.

H*lvetti palaan juoksun turvalliseen maailmaan, jos en nyt itseäni telo sitten kompastellessa kengännauhoihin tai jotain. Minä vihaan näitä lihaksia, jotka menee jumiin ja satuttaa, miksi ei voi keho toimia niin kuin kehon pitääkin? Tämä kipu ei ole sitä kehittävää kipua, tämä on sitä, kun joku on pielessä. No pain, no gain - ehkä hyöty on siinä, että on taas vähän varovaisempi tai tarkempi. Mutta pitääkö ihan oikeasti kaikki opetella tuskan kautta? H*lvetti, ehkä palaankin sinne salille ja näytän sille samperin kuulalle, että kumpi on kingi. Minuahan et nujerra, typerä kasipallo!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti