perjantai 28. syyskuuta 2012

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

syksy
kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva
Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva
Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva
Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.

3 kommenttia:

  1. Huomaan itsessäni samanlaisia taipumuksia... mutta sään kanssa sillä ei ole mitään tekemistä... niin vain käy silloin tällöin...

    VastaaPoista
  2. Minä en tykkää syksystä, ja vielä syksyäkin vähemmän talvesta. Juuri tuo mitä kirjoitit, että syksy on hidastumisen ja masentumisen aikaa, tapahtuu kohdallani myöskin vuosittain. Omalla kohdallani valon ja lämmön väheneminen vaikuttaa todella voimakkaasti, olen kuin eri ihminen kesäisin ja talvisin. Kaamosmasennuksen lisäksii tylsintä syksyssä on, että juoksulenkit alkavat jäädä väliin, kun pimeällä tai kovin huonolla säällä ei huvita lähteä lenkille.

    Olet(te)ko muuten kokeilleen kirkasvalohoitoa? Ostin itselleni kirkasvalolampun viime syksynä, ja se auttoi ainakin syys- ja talviaamuisin heräämisessä ja päivän käynnistäjänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Amanda! En ole kokeillut kirkasvalohoitoa, mutta olen kyllä harkinnut sitä joskus. Saattaisi olla avuksi. Juuri tuo lenkkien väliin jättäminen ja sen myötä vähitellen myös muun liikunnan pois jääminen on hankalaa, kun itse ainakin syön paljon paremmin silloin kun liikun säännöllisesti, ja siten voin paljon paremmin. Koitetaan siis pitää itsemme liikkeessä! :)

      Poista