Eteenpäin sitten vaan

Haaste alkaa päättyä. Alkaa olla loppu lähellä. Johan tätä on haudottukin, olen jo ihan kyllästynyt koko käsitteeseen. Kertooko se minusta jotain, että en jaksa pitää mielenkiintoa yllä edes vaivaista 120 päivää? Neljää kuukautta? Jaksanko minä pitää yllä elämäntapamuutostani muutenkaan? Mitä tämä nyt oikein tarkoittaa?

Siis olen lopettamassa laihduttamisen. Vastoin kaikkea sitä, mitä haluan. Nyt siis puhutaan halusta: kinkkuvoileivästä. Ei tarpeesta: elinsiirteestä. Minä jätän kikkailut sikseen ja katsotaan, mihin se tie minut vie. Siis minähän haluan olla timmissä bikinikunnossa ensi kesänä, niin että rannan muut kolmen lapsen äidit itkevät ja katsovat kateellisina perään. Mutta pohjimmiltaan minä tiedän, ettei niin tule käymään. Ei kenenkään muunkaan perään itketä rannalla, että olipa siinä mahtava budy. Minä voin laihtua kesäksi monta kiloa, minä aion saavuttaa normaalipainon rajan ja mennä siitä vielä eteenpäin, mutta en kaalisopalla (no sitä en ole kyllä harrastanut vuosikausiin, se on vain hyvä esimerkki) enkä tolkuttomalla liikuntakalenterilla, vaan elämällä elämääni, johon kuuluu myös epäterveellisyyksistä nauttiminen, mutta Kohtuudella.

Minä en suinkaan jätä painonhallintaa niille, jotka sen jo osaavat, mutta minä en enää sano, että tähän määräpäivään mennessä painan tämän verran tai olen epäonnistunut. Olen syksystä 2009 asti tehnyt muutosta ja kahdessa vuodessa olen päässyt siihen asti, että annan vihdoin elämän tulla väliin. Muutoksen teko on kestänyt myös yhden raskauden tässä välissä, vaaka ei aina mene siihen suuntaan kuin itse haluaisi, mutta jo erot painonnousussa kertovat, että turhaa työtä en suinkaan ole tehnyt. Jos elämäntapamuutokseni kestää raskauden ja sen päälle vielä uuteen vauvaan ja uuteen rytmiin sopeutumisen, se kestää kyllä muutakin. Kestää joulut ja juhannukset, mökkireissut ja sukujuhlat. Ei enää määräaikoja, elämä on kokonaisuudessaan oppimista, ja tämä on oppimisprosessi muiden joukossa.

Tiedän olevani kesällä paremmassa kunnossa kuin nyt. Tiedän saavuttavani tavoitteeni myös muulla tavoin kuin vaakakärjellä. Sitä on kuitenkin tarvittu koko ajan tässä ennen näitä havaintojani. Miten olisin saanut aiemmin tulosta, ilman vaakaa ja ilman tätä tietoisuutta? Olen laihduttanut ennenkin, mutta tästä eteenpäin minun ei enää tarvitse. Teen vain muutoksia siihen, mitä olen ennen tottunut olemaan, ja tulokset puhuvat puolestaan. Yksinkertaistan.

Nyt kuitenkin saattelen haasteen loppuun asti. Laihistelen vielä viikon. Viikossa voi laihtua kilon. Aika alkaa: Nyt!

Täällä taas

Täytyy muuten sanoa, että ei ole helppoa selviytyä uuden vauvan syntymästä, muutosta ja kaikesta siitä, mitä näiden yhdistämiseen liittyy. Mutta selviydytty on silti. Ei kukaan ole väittänyt, että se mahdotontakaan olisi. Näin pitkään silti meni, että pääsin sille tasolle, että on aikaa päivittää blogiakin. Viime aikoina on alkanut taas olla aikaa ihan vain rennostikin ottamiselle. Ristiäisiin asti sen sijaan menin tehtävästä toiseen stressaamalla. Pitää tehdä sitä, pitää tehdä tätä. Ja koko ajan taustalla murehtien painonkehityksen kehittymättömyyttä. Että miksi se paino ei sitten enää laskekaan, kun alku oli niinkin lupaava. Syyskuussa puolitoista kiloa, lokakuussa kilo. Mitä sitten olen tehnyt, jos en laihduttanut? Syyskuu meni muuttoon. Kokonaan. Uusien rutiinien luomiseen uudessa kodissa. Ristiäiset olivat lokakuun alussa, siihen asti siivosin, järjestelin, laittelin, aloitin joka päivän listaamalla, mitä kaikkea sen päivän aikana olisi saatava valmiiksi, että ne tehtävät eivät enää kuormittaisi seuraavaa päivää.

 

Mihin lokakuu meni? Se kului heittäen aktiivisia hyvästejä herkuille. Kun tarpeeksi monesta suusta synnytyksen jälkeen kuulin, etten enää ollutkaan diabeetikko, aukesivat herkkumaailmojen portit ja minä laukkasin sisään kieltäytyen miettimästä kahta kertaa, kannattaako se. Vieroittumiseen takaisin normaaliniukalle tasolle ottikin sitten tosi koville. Sillä tiellä olen edelleen, etsimässä tasapainoa tai mieluiten tietysti kieltäymystä. Miten helppoa onkaan kieltää herkut lapsiltaan, miten vaikeaa itseltään? Entäs kaikki nämä joulusuklaat? Minä pystyn olla ostamatta, mutta kotona olevia en pysty olemaan syömättä. Koska en pohjimmiltaan tahdo.

 

Kaikesta tästä huolimatta painoni on menossa koko ajan alaspäin, ja kohta alitan 70 kg:n maagisen rajankin. Tarvitsen vain vähän päättäväisyyttä. Ja pitempikestoista muistia, etten herkuttelisi liikaa. Huolimatta jäätävästä hiljaisuudesta haasteeni on edennyt mukavasti. Olen pudottanut 7,5 kg painoa, ja tavoitteeseen on enää kilo matkaa ja yhdeksän päivää aikaa. Tiedän, että lähdin liikkeelle kilojen karistus mielessäni, uutta pontta hakien, mutta en nähtävästi ole liian vanha koira oppimaan edelleen uutta. Tässä menee kauemmin kuin 120 päivää. Ei ne naiset siinä ohjelmassakaan valmiiksi tulleet viimeiseen haastepäivään mennessä, en minäkään. En olettanutkaan. Mutta en myöskään olettanut, että joutuisin miettimään tähän asti oppimaani, omaksumaani, muistuttamaan itseäni siitä, mitä tiedän, mitä osaan, ja ennen kaikkea myöntämään, että elämäntapamuutos on elämäntavan muutos, jossa paino on sittenkin vain sivuseikka.

 

En ole luovuttanut haasteessani, eihän tässä paljon ole enää jäljelläkään. Olen vain huomannut, että tästä eteenpäin jatkaminen onkin ihan jotain muuta kuin määräaikoja ja määräpainoja. Se on menemistä kohti Parempaa Elämää.

 

 

Painonhallintatyökaluja

Kiloklubi ja minä,
olemme ystäviä,
vaikka täysin erilaisia...

Liityin joskus viitisen vuotta sitten Keventäjiin. Ei ollut hyvä ratkaisu. Rahallisesti en hävinnyt paljonkaan, ajallisesti äärettömästi. Silloinen työkoneeni oli teholtaan sitä mallia, että toimi sen verran minkä jaksoi polkea. Ei ihan uusinta teknologiaa. Keventäjien verkkosivut olivat äärettömän raskaat, enkä voinut työpäivän aikana kätevästi täyttää syömisiäni ja juomisiani, ja kun olin töissä viiteen asti ja vihdoin pääsin kotiin, päivitettävää tietoa oli aivan järjettömät määrät. Lisäksi kaikki syömisensä olisi pitänyt tehdä resepteiksi, että homma olisi helpottunut. Saatoin istua illalla kaksi tuntia tietokoneen ääressä rustaamassa reseptejä ja täyttämässä päivän ruokailuja post-it -lappujen mukaan, sen sijaan, että olisin viettänyt senkin ajan lenkkipolulla tai jumpassa. Koin keventäjien palvelun äärimmäisen stressaavaksi ja hankalaksi ja päätin, etten enää palaa asiakkaaksi, vaikka mikä olisi.

Suhtauduin siis aika skeptisesti näihin nykyisiin palveluihin, kun vuosi sitten keväällä mietin, miten voisin tehostaa elämäntaparemonttini etenemistä. Koska kiloklubi on ilmainen, ajattelin rekisteröityä sinne ja katsoa, olisiko tämäkin yhtä tyhjän kanssa. Ensimmäisenä huomasin, että edelliseen verrattuna ruokapäiväkirjan täyttäminen oli paljon helpompaa, vaikka ilman valmiita reseptejä joka kurkkuviipale ja margariininokare olikin laitettava erikseen ylös. Mutta nyt usein käytetyt aineet pystyy poimimaan suosikkeihin ja reseptienkin tekeminen on helpompaa. Edelleen olisi tietysti hyvä osata arvioida, paljonko on loraus tai jauhoja käsituntumalla, mutta pääpiirteissään kiloklubia on helpompi käyttää, kun ei tarvitse tietää, paljonko esimerkiksi desi linssejä painaa.

Olen nyt aloittanut kiloklubin käytön uudelleen. Ensin täyttelin lähinnä painonkehitystäni sinne, tänään aloitin ruokapäiväkirjankin täyttämisen. Ruokapäiväkirjassa kaikkein tyydyttävintä on ne vihreät pallot sivun ylälaidassa, jotka minua ainakin motivoivat niin kuin hullua nyt vain voi. Se on kuin selkään taputus, kun saa lukea toimivansa juuri oikein, vaikka itseä joku kohta ruokailussa saattaisikin arveluttaa. Kokonaisuus ratkaisee.

Kun saisi vielä sellaisen elämänhallintatyökalun nettiin, niin kyllä lähtisi hommat sujumaan. Sinne täyttelisi vain kuinka monta kertaa on lapsiansa kehunut ja miehellensä rähjännyt ja muistiko tervehtiä bussikuskia ja missäs vaiheessa kuukautiskierto muuten olikaan, jos sekin vaikka vaikuttaisi. Siellä olisi asiantuntijoiden artikkeleita rahan käytöstä ja keskustelupalstoilla pitkiä ketjuja siitä, mitä jos sittenkin homma lähtee lapasesta ja hyviä elämänhallintavinkkejä tyyliin happy wife - happy life. Olisko tässä markkinaraon paikka? Tätä täytyykin hieman kehitellä... Tai sitten yritänkin saada oman kotini muuttokuntoon ja asiat järjestykseen, ennen kuin alan päsmäröimään internetin ihmeellisessä maailmassa. :)

Ja näin se etenee...

Koska alku on pelkkää huumaa nestekilojen valuessa vessanpönttöön, olen hypännyt vaa'alla joka päivä. No hyppäisin minä siinä joka tapauksessa joka päivä, mutta kun nyt on joka päivä syytä tuulettaakin. Näin tämä projekti on edennyt:

4. päivä 78,4 kg
6. päivä 76,7 kg
7. päivä 75,8 kg
8. päivä 75,0 kg
9. päivä 74,7 kg
10. päivä 73,8 kg.

Ihmettelen vain, milloin olen saavuttamassa sen tason, jolta oikeasti lähden pudottamaan painoani, kunhan nämä ylimääräiset nestekilot on saatu tästä hoidettua alta pois. Olen tähän tilanteeseen äärimmäisen tyytyväinen. Sen lisäksi, että olen periaatteessa ilmaiseksi päässyt puoleen väliin haastettani, olen niin paljon lähempänä sitä lopullista tavoitettani kuin edellisen raskauteni jäljiltä. Ja mikä parasta, synnytyksestä on reilu viikko ja olen vain viiden kilon päässä raskautta edeltäneestä painostani. Tästä on hyvä jatkaa.

Hääpäivästä itsenäisyyspäivään

Teknisesti ottaen en myöhästynyt haasteeni alusta. Aamupainoni oli aivan taatusti enemmän kuin illalla. Poikamme syntyi hääpäivänämme, suloinen häälahja. Kevenemistä siis tapahtui saman tien. Ainoa haittapuoli tässä tietysti haasteen kannalta on se, että pääsin vaa'alle ensimmäisen kerran vasta kotiuduttuamme. Synnytysosastolla ei ollut aikuisten vaakoja käytettävissä.

Poika painoi neljä kiloa. Ja silti näyttää uskomattoman pieneltä. Oma painoni on  lähtenyt hurjaan syöksyyn alaspäin. Ja näytän silti ihan uskomattoman isolta. Kaikki on suhteellista.

Ennen vauvan syntymää laskeskelin, että ehdin hyvin pudottaa noin kahdeksan kiloa haasteen aikana, oli lähtöpaino sitten mikä tahansa. Antaakseni haasteelleni reilun mahdollisuuden myönnyin, ettei minun tarvinnut ottaa lähtöpainokseni synnytystä edeltävää painoa, sillä nelikiloisen vauvan ja runsaan lapsiveden ansiosta itse pudotettavaa ei kahdeksasta kilosta olisi juuri jäänyt. Pääsimme kotiin kahden vuorokauden jälkeen, eli pääsin aamuvaa'alle ensimmäisen kerran haasteen neljäntenä päivänä. Tuolloin mittari näytti 78,4 kg, eli tavoitteeksi 120 päivän haasteelle tuli ilman muuta -8,5 kg. Täytyyhän paino saada alkamaan kuutosella näin hienon haasteen kunniaksi.

En ole oikeastaan hionut mitään strategiaa, jota noudattaisin tunnollisesti. Olen kyllä hyvä suunnittelemaan, mutta tosi huono toteuttamaan. Mitä tarkempi suunnitelma, sen varmemmin se jää käyttämättä. Ajattelin luottaa vanhaan tuttuun pakettiin: nukun ja lepään niin paljon kuin se on mahdollista, imetän vauvaa, syön lautasmallin mukaisesti ja juon paljon vettä, ja liikun sen verran kuin lastenhoito antaa periksi. Tällä hetkellä pakkaan tavaroita muuttoa varten, joten ainoa, mille on aikaa, on lantionpohjan lihasten treenaaminen pyykkiä levittäessä tai kaappeja raivatessa. Mutta listallani ensimmäisenä onkin lepo ja liikunta vasta viimeisenä.

Laihduttajanahan minä olen kokenut. Aina ne kilot on jostain takaisin tulleet. Nyt kuitenkin tunnen olevani ihan eri vaiheessa kuin aiemmilla kerroilla, koska raskaus vain keskeytti hyvän laihtumisen, mutta ei pistänyt elämäntapoja sekaisin. Jatkan siis elämäntaparemonttiani, jonka aloitin itse asiassa jo ennen edellistäkin raskautta, mutta joka sai vasta viime raskauskilojen karistamisesta sen riittävän potkun oikein kunnon starttiin. Edellisen raskauden aikana ajattelin vielä, että koska en laihduta, minun on ihan sama syödä suklaata tai jäätelöä tai pitsaa. (Formulapitsa on meidän perheen pahin synti ruokapuolella. Mutta kuka viitsii häärätä keittiössä, kun samaan aikaan pyörii parin tunnin kisa telkkarissa. Formulat on ainoa urheilulaji, jota seuraan, eiköhän siis tilata pitsat ja jätetään se kokkaaminen vähemmälle.) Tässä raskaudessa jo aiemmin tehty työ asennepuolella tuotti tulosta, vaikka jälleen kerran lopetin laihduttamisen, enkä siis suinkaan siirtynyt painonhallintaan ihan niin sujuvasti kuin olisi voinut toivoa. Kuitenkin olen jo muutaman kuukauden ajan odottanut vauvan syntymistä päästäkseni taas jatkamaan painoprojektiani. Oikein on syyhyttänyt. Motivaatiota siis ainakin riittää. Tällä kertaa tämä myös on pysyvää.

120 päivän haaste

Jollain televisiokanavalla tulee ohjelma, jossa lihavia naisia pistetään uuteen, parempaan kuosiin 120 päivän aikana. En ole seurannut kyseistä ohjelmaa niin, että tietäisin esimerkiksi, mikä kanava tätä ohjelmaa tarjoaa, mutta jos kanavasurffaillessani olen sattunut sen kohdalle, olen kyllä katsonut. Poikkeuksetta. Joku toinen kutsuisi kaiken maailman laihdutusohjelmia tirkistelyksi, minusta niillä on kyllä täysin muuta käyttöä kuin tirkistellä, miksi joku on saanut itsensä sellaiseen kuntoon, että ainoa motivaatio pienentyä on julkinen tv-ohjelma. Minä imen niistä vaikutteita. "Ai mitä tuo on tehnyt saadakseen tuollaisia tuloksia. Ai miten tuollainen voi muka auttaa mihinkään."

Tähän 120 päivän haasteeseen en siis ole tutustunut kovin tarkkaan, tiedän vain, että ryhmä naisia pyrkii kohti uskomattomia tuloksia 120 päivän aikana ja samalla he tukevat toisiaan ja heillä on joku treenaaja ja tuotantotiimi taustapiiskurina. Ohjelmasta sain kuitenkin ajatuksen, että mitä jos pistäisin itselleni myös sellaisen haasteen pystyyn. Orjapiiskuria en tarvitsisi, kyllä minulla motivaatiota riittää vaatekoon pienentämiseen ihan peilissäkin.

Aloin katselemaan kalenteria sillä silmällä, että mihin kyseinen haastejakso asettuisi ja sain lisäpontta haasteeseeni, kun pystyin nimeämään sen kovin raflaavasti: hääpäivästä itsenäisyyspäivään. Sattumoisin hääpäivästämme 9.8. on tasan 120 päivää itsenäisyyspäivään, mikäs sen parempi aikaväli, haaste loppuu juuri ennen joulua ja siinä vaiheessa on hyvä tehdä uudet suunnitelmat jatkoa ajatellen. Aloitin siis matkani takaisin kohti omia mittojani henkilökohtaisen haasteen saattelemana. Katsotaan kuinka käy, tällä hetkellä olen erittäin hyvällä mielellä sen suhteen.

Muutosta ilmassa

Meille on tulossa kiireinen elokuu. Vauva syntyy ja pääsemme muuttamaan isompaan asuntoon syyskuun alusta. Minun pitäisi siis pakata. Onneksi en ole yksin siinä show'ssa mutta käytännössä olen se, joka täällä siivoaa ja järjestää tavaroita ja lajittelee mukaan lähtevät ja kierrätykseen menevät. Olen tosi kyllästynyt olemaan raskaana ja odotan kovin vauvan syntymää mutta toisaalta minun pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä ennen kuin yhden piiperon sijasta jaloissa pyöriikin kaksi.

Esikoiseni nukkui päiväunimaratoneja, pystyin laittamaan hänet vaunuihin parvekkeelle ja käydä itse saunassa sillä aikaa. Ihan huoletta. Välillä vain vilkaisemassa, että kaikki tosiaan oli hyvin, ja joka kerta oli. Tämä nuorimmaiseni taas on ollut kovin herkkä nukkuja. Vauvana jo puolitoista tuntia oli pitkät päiväunet. Jokainen ääni herätti, en voinut tyhjentää tiskikonetta keittiössä, kun vauva nukkui eteiskäytävän toisessa päässä makuuhuoneessa suljetun oven takana. En siis odota tästä uudestakaan, että vauvathan nukkuvat koko ajan ja siinähän ehtii tehdä vaikka mitä.

Koska en ole luonteeltani pingottaja, olen päättänyt ottaa tämänkin asian niin rennosti kuin vain voin. Ainut pelko muutossa on se, että jos en suunnittele ja organisoi kaikkea pilkulleen, hätäisempi siskoni, joka lupasi tulla auttamaan, yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa päälle päsmäröimään. Jos jotain inhoan niin sitä, että minut tehdään vallattomaksi ja julistetaan sen johtuvan siitä, että jollain toisella on kykyä parempaan organisointitaitoon kuin minulla. Että väistä sinä, kun minä osaan tämän paremmin. Auttaminen on hieno juttu mutta päsmäröinti ja pomottaminen on eri asia. Todellisuudessa tässäkin tilanteessa asia olisi niin, että minun tapani tehdä olisi sen verran erilainen, että se siskoni mielestä olisi väärä. Mutta kuka tykkää pingottamisesta? Ei se ole niin justiinsa. Kunhan aikataulussa pysytään, se on ihan sama, kuka ne taulut kantaa käytävään ja meneekö viherkasvit toisessa vai kolmannessa kuormassa.

Edellisestä muutostamme on seitsemän vuotta, joten karsittavaa ja organisoitavaa riittää, vaikka kukaan ei olisi kertomassa, miten asiat pitäisi tehdä, että ne menisivät oikein. Aion siis joka päivä tehdä jotain, joka hyödyttää muutossa tai uuden vauvan vastaanottamisessa ja toivon, että kuukausi riittää. Onhan se pitkä aika, mutta menee nopeasti, jos vain jouhailee.