120 päivän haaste

Jollain televisiokanavalla tulee ohjelma, jossa lihavia naisia pistetään uuteen, parempaan kuosiin 120 päivän aikana. En ole seurannut kyseistä ohjelmaa niin, että tietäisin esimerkiksi, mikä kanava tätä ohjelmaa tarjoaa, mutta jos kanavasurffaillessani olen sattunut sen kohdalle, olen kyllä katsonut. Poikkeuksetta. Joku toinen kutsuisi kaiken maailman laihdutusohjelmia tirkistelyksi, minusta niillä on kyllä täysin muuta käyttöä kuin tirkistellä, miksi joku on saanut itsensä sellaiseen kuntoon, että ainoa motivaatio pienentyä on julkinen tv-ohjelma. Minä imen niistä vaikutteita. "Ai mitä tuo on tehnyt saadakseen tuollaisia tuloksia. Ai miten tuollainen voi muka auttaa mihinkään."

Tähän 120 päivän haasteeseen en siis ole tutustunut kovin tarkkaan, tiedän vain, että ryhmä naisia pyrkii kohti uskomattomia tuloksia 120 päivän aikana ja samalla he tukevat toisiaan ja heillä on joku treenaaja ja tuotantotiimi taustapiiskurina. Ohjelmasta sain kuitenkin ajatuksen, että mitä jos pistäisin itselleni myös sellaisen haasteen pystyyn. Orjapiiskuria en tarvitsisi, kyllä minulla motivaatiota riittää vaatekoon pienentämiseen ihan peilissäkin.

Aloin katselemaan kalenteria sillä silmällä, että mihin kyseinen haastejakso asettuisi ja sain lisäpontta haasteeseeni, kun pystyin nimeämään sen kovin raflaavasti: hääpäivästä itsenäisyyspäivään. Sattumoisin hääpäivästämme 9.8. on tasan 120 päivää itsenäisyyspäivään, mikäs sen parempi aikaväli, haaste loppuu juuri ennen joulua ja siinä vaiheessa on hyvä tehdä uudet suunnitelmat jatkoa ajatellen. Aloitin siis matkani takaisin kohti omia mittojani henkilökohtaisen haasteen saattelemana. Katsotaan kuinka käy, tällä hetkellä olen erittäin hyvällä mielellä sen suhteen.

Muutosta ilmassa

Meille on tulossa kiireinen elokuu. Vauva syntyy ja pääsemme muuttamaan isompaan asuntoon syyskuun alusta. Minun pitäisi siis pakata. Onneksi en ole yksin siinä show'ssa mutta käytännössä olen se, joka täällä siivoaa ja järjestää tavaroita ja lajittelee mukaan lähtevät ja kierrätykseen menevät. Olen tosi kyllästynyt olemaan raskaana ja odotan kovin vauvan syntymää mutta toisaalta minun pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä ennen kuin yhden piiperon sijasta jaloissa pyöriikin kaksi.

Esikoiseni nukkui päiväunimaratoneja, pystyin laittamaan hänet vaunuihin parvekkeelle ja käydä itse saunassa sillä aikaa. Ihan huoletta. Välillä vain vilkaisemassa, että kaikki tosiaan oli hyvin, ja joka kerta oli. Tämä nuorimmaiseni taas on ollut kovin herkkä nukkuja. Vauvana jo puolitoista tuntia oli pitkät päiväunet. Jokainen ääni herätti, en voinut tyhjentää tiskikonetta keittiössä, kun vauva nukkui eteiskäytävän toisessa päässä makuuhuoneessa suljetun oven takana. En siis odota tästä uudestakaan, että vauvathan nukkuvat koko ajan ja siinähän ehtii tehdä vaikka mitä.

Koska en ole luonteeltani pingottaja, olen päättänyt ottaa tämänkin asian niin rennosti kuin vain voin. Ainut pelko muutossa on se, että jos en suunnittele ja organisoi kaikkea pilkulleen, hätäisempi siskoni, joka lupasi tulla auttamaan, yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa päälle päsmäröimään. Jos jotain inhoan niin sitä, että minut tehdään vallattomaksi ja julistetaan sen johtuvan siitä, että jollain toisella on kykyä parempaan organisointitaitoon kuin minulla. Että väistä sinä, kun minä osaan tämän paremmin. Auttaminen on hieno juttu mutta päsmäröinti ja pomottaminen on eri asia. Todellisuudessa tässäkin tilanteessa asia olisi niin, että minun tapani tehdä olisi sen verran erilainen, että se siskoni mielestä olisi väärä. Mutta kuka tykkää pingottamisesta? Ei se ole niin justiinsa. Kunhan aikataulussa pysytään, se on ihan sama, kuka ne taulut kantaa käytävään ja meneekö viherkasvit toisessa vai kolmannessa kuormassa.

Edellisestä muutostamme on seitsemän vuotta, joten karsittavaa ja organisoitavaa riittää, vaikka kukaan ei olisi kertomassa, miten asiat pitäisi tehdä, että ne menisivät oikein. Aion siis joka päivä tehdä jotain, joka hyödyttää muutossa tai uuden vauvan vastaanottamisessa ja toivon, että kuukausi riittää. Onhan se pitkä aika, mutta menee nopeasti, jos vain jouhailee.

Sais tulla jo

38+5. Kolmas lapsi. Olisin niin valmis lähtemään synnyttämään, että välillä suunnittelen lähteväni ihan ilman supisteluakin. Sanoisin vain, että tuli semmonen tuntu, että nyt pitää lähteä. Tottakai ne käännyttäisivät ovelta takaisin ja sanoisivat, että on meillä oikeitakin asiakkaita, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan tämä lähdön tarve. En jaksa enää odottaa, haluan, että tapahtuu! Kaamein ajatus olisi se, että tämä poika päättäisikin vetäistä tosi pitkän stintin ja pysyttelisi sisällä siihen asti, että lähdetään käynnistämään. Raskausdiabeetikoilla tuo raja on 41+3. Esikoiseni syntyi 41+4 ja ei naurattanut. Silloin en kuitenkaan ollut näin valmis lähtemään jo paria viikkoa ennen laskettua aikaa. Surkeaa tässä tilanteessa on myös se, että minulla oli pitkään tuntu, että ei tämä odota elokuuhun asti. Kyllähän minua supistelee ja kovasti, ihan oikeasti, mutta vain lyhyitä aikoja kerrallaan, tuskin tuntiakaan. Ei siinä vielä kovin paljon ehdi aueta. Jotenkin tuntuu, että on sitten tämäkin projekti jäissä vähäksi aikaa.

Toisaalta olen koko ajan aika väsynyt. Selittelen itselleni, että elimistöni vain valmistautuu synnytykseen ja lähtö voi olla siten ihan milloin tahansa. Oikeasti minua todennäköisesti väsyttää tämä päivästä toiseen jatkuva hiostava ukkosilma, missä rajujenkaan myrskyjen jälkeen ei viilene vaan jäämme uutta myräkkää odottamaan. Odottamaan, niin kuin tässä ei muuta tehtäisikään! Pelkkää odotusta vain tämä raskaana olevan arki.

En ole hirveästi viitsinyt tässä vaiheessa vielä valittaa kärsimättömyyttäni, koska haluan välttyä niiltä kaikilta kliseiltä mahdollisimman tehokkaasti. "Kyllä se sieltä ennen pitkää tulee, ei ole yksikään sinne jäänyt." "Vauva tulee, sitten kun on valmis syntymään." "Tiedäthän sinä ne kolme ässää, millä synnytystä voi edistää?" Hei ihan oikeesti, eikö äiti saisi olla edes yhtään malttamaton? Mitä tuollainen jargon ketään hyödyttää? Ja eikö ihan oikeasti voida olettaa, että se synnyttäjä tietää kyllä nämä samat kliseet? Antakaa olla! Minä haluan vain eteenpäin!

Retiisejä kipossa

Esikoiseni on ollut käytännössä koko kesäloman poissa kotoa. Mummoloissa ja serkkujen kanssa reissaamassa. Iso tyttö. Muutama kotiasia on kuitenkin selvästi unohtunut. Kotona ollessa kaikenlaiset hedelmät ja vihannekset ovat ihan tuttuja seuralaisia, ja varmasti varsinkin serkkujen kanssa myös. Mutta minut yllätti kysymys kesken naposteluni: "Äiti, miksi sinulla on - mitä nämä on?  - tässä kipossa?" "Ne on retiisejä, ostin ne napostelua varten." "Miksi?" Niin, siis, jos siinä samaisessa lasikipossa olisi ollut suolapähkinöitä tai karkkeja, ne eivät olisi aiheuttaneet ollenkaan ihmetystä. Mutta miksi kukaan haluaisi napostella retiisillä?

Olen nyt hiilareita vahtiessani koittanut löytää tavallisille omenille ja banaaneille niitä vieläkin parempia vaihtoehtoja ja retiisi on yksi hauska tuttavuus. Eniten tykkään pikkutomaateista, miniluumutomaateista pystyssä pellepurkissa. Minulla on kyllä myös ihan isoja kotimaisia tomaattejakin, joita olen alkanut syödä niin kuin omenoita, yksi kerrallaan, niin kuin lapsena. Ei siis vain viipaleina maksamakkaraleivän päällä. Ai niin, unohdin, olen raskaana, enkä saa syödä maksamakkaraa - määrääni enempää ainakaan. Retiisit ovat kuitenkin ihan kokonaan oma lukunsa. Niiden maku on niin kirpeä ja omituinen, että ne tosiaan vievät kaikki mieliteot mennessään. "Mitähän haluaisin syödä? No otanpa pari retiisiä tässä miettiessäni. Okei, en näköjään mitään muuta, tämä riittää minulle." Siis aivan loistava keino painonhallintaan! En siis pidä makua pahana, jos pitäisin, en söisi niitä. Se on vain niin erilainen kuin mikään muu, mitä suuhuni pistän, että makunystyräni menevät joka kerta shokkiin. Älä pliis syö enää muuta! Aivan ihanaa! :)

En ole viitsinyt hirveästi hiilareiden tai muunkaan ruokailun kanssa pingottaa, koska sokeriarvoni ovat olleet poikkeuksetta hyvät. (Johtunee siitä, että saan itse valita mittauspäivän...) Lisäksi viime neuvolakäynnillä terveydenhoitajani sanoi, että painoni ei ole noussut käytännössä juuri yhtään viimeisen kuuden viikon aikana. Olimme molemmat siihen tyytyväisiä, kasvonikin olivat kuulemma kaventuneet. Lisäksi olen niin tyytyväinen siihen, että painoni on edelleen vähemmän kuin edellisen raskauden jälkeen. Ja tämä paino sisältää vauvan. Äsken kanavasurffatessani näin maikkarin nettiotsikoista (?) että Jethro ei ollut päässyt painotavoitteeseensa: Kuka näin kuumalla jaksaa kaloreita laskea? HAH! Mikä loistava tekosyy! On niin kuuma, ettei jaksa laskea. En tiedä tästä projektista yhtään mitään, eikä minua se kiinnostakaan, mutta tämä julkinen selitys painonhallinnassa epäonnistumisesta: on niin kuuma, ettei jaksa laskea kaloreita... On ihanaa huomata, miten kaukana itse tuollaisesta ajattelusta on.

Pari kesää sitten - tai lisätään vielä kolmas, koska pari kesää sitten olin myös raskaana - olisin ajatellut itse täysin samoin. On niin kuuma, että on ihan sama, mitä syö, koska kuitenkin hikoilee kaiken pois. Joo just niin! Kuinka moni on koskaan hikoillut pitsan tai kebabaterian pois? Siis vain auringossa makaamalla? Samalla lailla selittelin liikkumattomuuttani. Näin kauniilla ilmalla olisi haaskausta mennä Elixian sisäliikuntatunneille. Makaan siis parvekkeella tekemättä mitään, lukemalla liikunta-aiheisia lehtiä ja ihmettelemällä, mistä saisi sen kesämökin, jonka pihassa voisi tehdä noita vesisankojumppia. Ei ole mökkiä, ei kannata siis yrittääkään jumpata. Huomautan vielä, että samaisena kesänä valmistauduimme elokuussa vietettäviin häihimme, enkä koko kesän aikana nähnyt tarvetta morsiusdieeteille tai pyrkiä kokoa pienemmäksi, koska "kesäisin en ole koskaan onnistunut painonhallinnassa". Mistähän johtui?

Nythän - tänä kesänähän - minulla on koko Elixian jäsenyys jäissä, koska en oikein taivu enää näillä viikoilla mihinkään laitteeseen ja ulkoliikuntakin taitaa olla vain lapsen perässä löntystelyä pihalla ja perhepuistossa. Mieleni on silti ihan eri sfääreissä. Tiedän, että tämä on väliaikaista, ja pääsen jatkamaan elämäntaparemonttiani kaikilla osa-alueilla, kunhan vauva on syntynyt, olemme toisiimme tottuneet ja olen riittävästi toipunut. Vaikka en bodypumpissa pärjäisikään (ei sitä tiedä, olisiko pitänyt vielä sittenkin kokeilla?) minä tiedän, että minulla on vaihtoehtoja. Sen lisäksi, että voin jumpan sijasta käydä kävelyllä (näissä kiloissa ja mitoissa se on totista treeniä sekin!), voin vaikuttaa painooni ja sen kehitykseen ruokailullani. En minä tiedä, montako kaloria on hampurilaisateriassa, makaronilaatikossa tai kilossa banaaneja. Mutta minulla on käsitys siitä, mikä on terveellisempää kuin jokin toinen vaihtoehto. Mitä mieluummin hikoilisin pois auringossa maaten. Mistä saan syötyäni hyvän olon, ei vatsanpuruja ja morkkista. Minulla on vaihtoehtoja. Suolapähkinöiden sijaan retiisejä kipossa.

Sitku-elämää

Kesän reissut ja kiireet on ohi ja nyt ei ole muuta tekemistä kuin odottaa vauvaa. Voi että on tylsää! Aika matelee, kun laiskanpulskea välttelee kaikkea tekemistä. Raskaus on oikeasti ihan loppusuoralla. 37+6. Terveydenhoitajakin on neuvolassa sitä mieltä, että tämä ei välttämättä laskettuun aikaan asti odota. Välillä supistelee kovaa ja kipeästi, mutta ei vielä niin pitkään kerrallaan, että olisin miettinyt, joko pitää lähteä. Yhden kerran olen kellottanut, ja kyllähän se vähän pisti miettimään, kun supistusten väli oli 7-10 minuuttia, mutta 45 minuutin kohdalla sekin löyly sitten loppui. Ei siis vieläkään vauvaa. Noh, kuukauden kuluttua varmasti on.

Vauvan odotuksen lisäksi odotan kaikkea sitä, mitä alan taas tekemään, sitten kun en ole raskaana. Alan taas laihduttamaan. Ja liikkumaan. Olen taas aktiivinen. Ilon kautta. Jatkan elämäntapamuutosprosessiani. Sitten kun. Minulla olisi kyllä paljon tekemistä tässä ennen vauvan syntymääkin. Pitäisi laittaa pikkuisen vaatteet valmiiksi ja pystyttää sänkyä ja hakea vaunukoppaa ja turvakaukaloa varastosta, kaikkea sitä, siivotakin. Mutta minä sitkuttelen. Ajattelen mieluummin, että sitten kun vauva on syntynyt, minusta tulee yhtäkkiä tosi aktiivinen kaikessa, mihin nytkään ei ole aikaa. Toisaalta ei se pelkästään ajasta ole kiinni vaan tekosyistä ja laiskuudesta, mutta ehkä ajattelen niin, että kun en nyt voi käydä pumpissa ja xyclingissä, en voi sitten kaappejakaan siivota. Tai tyhjentää astianpesukonetta. Tai viedä roskia. 

Ostin itselleni keittiöön radion. Että Sitten Kun alan viettämään aikaani keittiössä puuhaillen niin kuin kuka tahansa kodinhengetär, minulla on musiikkia viihdykkeenä. HAH! Laite odottaa neljättä päivää myyntipakkauksessaan eteisen lattialla sitä, että saisin siivottua sille tilaa joltain pöydältä. Samalla lailla ajattelin, että Sitten Kun olen äitiysvapaalla, minulla on aikaa kirjoitella blogiani vaikka joka päivä, ja voin tehdä sen ruokapöydän ääressä, koska olen kotona ja ehdin siivota, myös sitä ruokapöytää. HAH! Päiväni kuluvat 1-vuotiaan ulkoilluttamisessa ja yhteisillä päiväunilla. Lopun aikaa istun facebookissa ja pelaan frontiervilleä. Vielä ei ole lapsi jäänyt ruokkimatta pelaamisen takia, mutta ruokapöytää en ole siivonnut. Enkä monta muutakaan kohdetta, mitä olen suunnitellut. Enkä siivoa tulevaisuudessakaan, jos tähän ei muutosta tule. Motivaatiota on turha odotella mutta jos jonkinlaiseen ruotuun itseni saisin tästä sohvalla makoilusta.

Oikeasti olen aika väsynyt. Kaikkeen. En siivoa, koska en usko, että saan mitään kuitenkaan aikaiseksi, tai ainakaan kaikkea. Tarvitsisin jonkun ulkopuolisen tänne siivoamaan. Laittamaan tavarat paikoilleen. Himohamstraaja-interventio. Harmi sinällään, että meillä ei ole rotta- tai torakkaongelmaa ja lattiallakin mahtuu kulkemaan, niin en saa tänne sitä kuvausryhmää, joka laittaisi kaiken kuntoon, ja ainoana haittana olisi julkinen nöyryyttäminen. Sillä siisti -ohjelmakin kävisi. Siinä ei sentään tarvitse uhkailla lasten huostaanotolla, sisäilmaongelmat riittävät. Tilanne on aikalailla lohduton, ja ehkä juuri siksi se saakin jatkua tällaisena. Koska olen liian väsynyt yrittämään.

Osana sitku-elämääni on myös se, että vauvan synnyttyä en olisi enää näin kömpelö ja väsynyt. Ainakaan samalla tavalla. Pystyisin kumartumaan lattialle laittamaan eteisen kengät järjestykseen, taipuisin kurottelemaan astiakaapin ylemmille hyllyille. Kyllä minä tiedän, että elämä pienen vauvan kanssa ei ole sitä kaikista ehtivimpää aikaa, ja kun pienellä on pieni isosisko, minulla riittää kyllä puuhaa näissä kahdessa ilman kodinhengetär-paineitakin. Enkä minä paineita otakaan. Mutta toivoisin silti olevani vähän ahkerampi ja vaateliaampi itseäni kohtaan. Kohti Parempaa Elämää voisi tarttua juuri tähän ongelmaan. Viis painosta, viis kodin siisteydestä, viis monesta muustakaan asiasta, niin kauan kuin en vaadi itseltäni tarpeeksi. Kyllä minulla olisi oltava joku taso, jota tavoitella. Sittenhän ne muutkin asiat alkavat sujua. Sitten Kun. :)

Paremman elämän eväät osa 3

Nyt kun olen tunnustanut, että ruokailutavoissani on vielä parantamisen varaa ja kodinhoitokin ontuu, on ehkä huono hetki toivoa hidasta elämää. Eikö tämä siltä muka jo vaikuta? On totta, etten ole kovin suorituskeskeinen ihminen ja osaan jättää asioita tekemättä. Useinkaan en tee sitä siksi, että nauttisin enemmän elämästä tai yhteisestä ajasta perheen kanssa tai käyttäisin ajan itseäni hoitaen. Teen niin pikemminkin laiskuuttani. Ehkä tänäpäivänä niin trendikäs termi slow life ei kuvaakaan parhaiten sitä, mitä haen takaa, vaan kyse on pikemminkin yksinkertaistamisesta. Ei minun tarvitse enää hidastaa, etanat pääsevät jo ohitseni. Tarvetta elämän yksinkertaistamiselle kuitenkin on.

Yksinkertaisempaa kuin odottaa inspiraatiota suursiivoukseen, olisi pitää paikat siistinä jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin kääntää koko elämäntavat kerralla remonttiin, olisi tehdä pieniä parannuksia jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin toivoa helpompaa elämää, olisi jättää turhat listat ja suunnittelut, ja alkaa elää.

Minä rakastan listoja. Ne motivoivat tekemään. Aamuisin töissä listasin päivän tehtävät, niin tiesin, mitä edessä oli ja oli helpompi aloittaa. Ennen vanhaan kun siivosin kotiani yksin, tein listan edessä olevista tehtävistä ja tunsin suurta tyydytystä voidessani vetää taas yhden tavoitetun asian yli listaltani. Nykyään olen kuitenkin huomannut, että listani jäävät ylivetämättä. En jaksakaan toteuttaa, ihan kuin suunnittelussa olisi jo tarpeeksi. Hyvin suunniteltu ei ole kuitenkaan vielä ollenkaan tehty. Eteenpäin pitäisi päästä. Listani ovat myös orjuuttaneet minua. Olen pilkkonut työtehtäviä pienempiin ja pienempiin osiin vain saadakseni lisää yliviivattavaa. Hyvä ettei lista ole alkanut "ala suunnitella" kohdalla. Listan laadinta on siis ollut tärkeämpää kuin itse suorittaminen. Huomion arvoista myös on, että mitkään elämäntaparemonttiini liittyvät listat eivät ole toimineet. En ole saanut yhtään kohtaa viivattua yli niin, että nyt minä tämän osaan, tähän ei tarvitse enää palata. Yhä uudestaan ja uudestaan olen kuitenkin asettanut tavoitteeksi käydä vähintään kaksi kertaa viikossa jumpassa ja kiinnittää enemmän huomiota kasviksiin. Aina aloittamassa. Olisiko tällä kertaa aihetta vain jatkaa siitä, mihin jäin?

Slow life sinällään on ihan hyvä juttu. Sellaisille, jotka rimpuilevat työelämän ja kiireen ja vaikka sun minkä stressin oravanpyörässä. Kyllähän slow life on yksinkertaistamista ja paluuta perusasioihin ja oman ajankäytön uudelleen arvottamista, mutta hidastamisestahan siinä nimen omaan on kyse. Mielestäni se on myös laajempi käsite kuin minun minun tarvitsemani yksinkertaistaminen. Joskus tuntuu, että tarvitsisin sitä nopeampaa vaihdetta saadakseni itseni edes hiukan liikahtamaan. Jos vain lakkaan monimutkaistamasta asioita listoilla, suunnitelmilla ja turhilla toiveilla, voin varmasti päästä paremmin tavoitteisiini. Ehkä seuraava elämäntaparemonttilista ei alakaan kasviksilla vaan vaikkapa etunojapunnerruksilla. Toistaiseksi kun en vielä sinne asti ole listassani päässyt. Käännetään kaikki toiveet ja haaveet toisinpäin, ehkä vaihtelu virkistää tekemäänkin muutoksia, ei pelkästään suunnittelemaan niitä.

Paremman elämän eväät osa 2

Kotini on linnani. Vai onko? Mitä minä voin tehdä sen eteen, että viihtyisin paremmin?

Minä olen laiska siivooja. Ja nyt kun olen työskennellyt yhdeksän kuukautta kotipalveluvastaavana, ja kulkenut itsekin kenttätyössä, olen kotona vieläkin laiskempi siivooja. Meidän kodille on käynyt niin kuin suutarin lapsen kengille. Eli ei hyvin. Nyt kun en enää ole töissä, näen vain kaiken, mitä pitäisi tehdä, mutta edelleen olen laiska siivooja. Tässähän ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin tätä sorttia meidän perheessä ainoa, mutta olen huomannut, että minulla ja miehelläni on ilmeisesti menossa tällainen "En tee, jos sinäkään et tee" -kisa, eli kumpi pystyy pidempään olemaan kaiken tämän kaaoksen keskellä. Ainakaan minun puoleltani tämä ei ole tietoista mutta perusluonteeltani epäluuloisena uskon vankasti, että mieheni tekee tämän tahallaan, vaikka ei toki sitä myönnäkään. Hän nimittäin ennen oli siisti. Minä opetin hänet huonoille tavoille.

Toinen asia, mikä vaivaa meidän kodissamme, on se, että nykyinen asuntomme on jo nyt käymässä meille ahtaaksi ja vielä enemmän niin käy, kun Uusi Vauva syntyy. Asumme kolmiossa, jonka jokainen nurkka ja kolkka ja kaappi on täynnä tavaraa. Olen päättäväisesti siivonnut kaappeja koko kevään ja aion heittää kierrätykseen ja roskiin niin paljon tavaraa kuin vain mahdollista. Ihailen suunnattomasti minimalismia mutta edustan itse sitä toista ääripäätä. Himohamstraajaa. No ehkä niin pitkällä ei sentään tilanne ole, koska vaikka olen perinyt isältäni taidon säästää joka ikisen nupin ja nepparin, olen perinyt myös äidiltä taidon heittää nämä käyttämättömänä lojuneet turhakkeet muutaman vuoden säilytyksen jälkeen armotta pois. Yritän vain epätoivoisesti pienentää sitä säilytysväliä. Olen vain liian laiska siivooja.

Tutustuin erään työpäivän aikana feng shuihin. Oli toimistopäivä ja aikaa nettailla. Löysin kymmenen vinkkiä aloittelijalle, ja heti ensimmäinen ohje puhutteli minua: Tee suursiivous. Tästä aloitan, ajattelin ja tulostin listan. Se odottaa minua kalenterini välissä. Minä odottelen sitä suursiivousta. Tästä se lähtee, tai tästä, tai ihan kohta, tai ehkä ensi viikolla, kun on enemmän aikaa... Tällä hetkellä en tarvitse kristalleja ikkunoihin, energia ei koskaan löydä tietä ulos noin likaisista ikkunoista. En tiedä, kaipaako kotimme huonekalujen uudelleenjärjestelyjä tai vanhan, pahan energian poistamista, mutta suursiivousta se ainakin kaipaa. Minä myös. Mutta olen niin laiska siivooja.

Kun tämä asia selvästikin minua haittaa, ja kun tässä ollaan nyt matkalla kohti parempaa elämää, eiköhän olisi aika tehdä tällekin jotakin. Minä en ole koskaan ollut pullantuoksuinen äiti, enkä koskaan sellaiseksi halunnut ruveta, enkä siis tavoittele sitä nytkään. Mutta jos nyt edes roskikset saisin ulos ennen kuin ne alkavat haista ja tiskit ja pyykit suunnilleen ajallaan pestyä, niin olisihan sekin jotain. Minun ei tarvitse kompensoida äitiyden ylisuorittamisella mitään vajaaksi jäänyttä osa-aluetta tai hakea hyväksyntää, enkä pysty kuvittelemaan itseäni Muumimammana, mutta selvästi tämä nykyinenkään malli ei toimi. Mitä minä muka kompensoin tekemättä jättämisellänikään? Tästä eteenpäin yritän siis muistaa, etten olekaan laiska siivooja, ja jätän tekemättä ainoastaan sen, mihin en päivän aikana kykene.