Paremman elämän eväät osa 3

Nyt kun olen tunnustanut, että ruokailutavoissani on vielä parantamisen varaa ja kodinhoitokin ontuu, on ehkä huono hetki toivoa hidasta elämää. Eikö tämä siltä muka jo vaikuta? On totta, etten ole kovin suorituskeskeinen ihminen ja osaan jättää asioita tekemättä. Useinkaan en tee sitä siksi, että nauttisin enemmän elämästä tai yhteisestä ajasta perheen kanssa tai käyttäisin ajan itseäni hoitaen. Teen niin pikemminkin laiskuuttani. Ehkä tänäpäivänä niin trendikäs termi slow life ei kuvaakaan parhaiten sitä, mitä haen takaa, vaan kyse on pikemminkin yksinkertaistamisesta. Ei minun tarvitse enää hidastaa, etanat pääsevät jo ohitseni. Tarvetta elämän yksinkertaistamiselle kuitenkin on.

Yksinkertaisempaa kuin odottaa inspiraatiota suursiivoukseen, olisi pitää paikat siistinä jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin kääntää koko elämäntavat kerralla remonttiin, olisi tehdä pieniä parannuksia jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin toivoa helpompaa elämää, olisi jättää turhat listat ja suunnittelut, ja alkaa elää.

Minä rakastan listoja. Ne motivoivat tekemään. Aamuisin töissä listasin päivän tehtävät, niin tiesin, mitä edessä oli ja oli helpompi aloittaa. Ennen vanhaan kun siivosin kotiani yksin, tein listan edessä olevista tehtävistä ja tunsin suurta tyydytystä voidessani vetää taas yhden tavoitetun asian yli listaltani. Nykyään olen kuitenkin huomannut, että listani jäävät ylivetämättä. En jaksakaan toteuttaa, ihan kuin suunnittelussa olisi jo tarpeeksi. Hyvin suunniteltu ei ole kuitenkaan vielä ollenkaan tehty. Eteenpäin pitäisi päästä. Listani ovat myös orjuuttaneet minua. Olen pilkkonut työtehtäviä pienempiin ja pienempiin osiin vain saadakseni lisää yliviivattavaa. Hyvä ettei lista ole alkanut "ala suunnitella" kohdalla. Listan laadinta on siis ollut tärkeämpää kuin itse suorittaminen. Huomion arvoista myös on, että mitkään elämäntaparemonttiini liittyvät listat eivät ole toimineet. En ole saanut yhtään kohtaa viivattua yli niin, että nyt minä tämän osaan, tähän ei tarvitse enää palata. Yhä uudestaan ja uudestaan olen kuitenkin asettanut tavoitteeksi käydä vähintään kaksi kertaa viikossa jumpassa ja kiinnittää enemmän huomiota kasviksiin. Aina aloittamassa. Olisiko tällä kertaa aihetta vain jatkaa siitä, mihin jäin?

Slow life sinällään on ihan hyvä juttu. Sellaisille, jotka rimpuilevat työelämän ja kiireen ja vaikka sun minkä stressin oravanpyörässä. Kyllähän slow life on yksinkertaistamista ja paluuta perusasioihin ja oman ajankäytön uudelleen arvottamista, mutta hidastamisestahan siinä nimen omaan on kyse. Mielestäni se on myös laajempi käsite kuin minun minun tarvitsemani yksinkertaistaminen. Joskus tuntuu, että tarvitsisin sitä nopeampaa vaihdetta saadakseni itseni edes hiukan liikahtamaan. Jos vain lakkaan monimutkaistamasta asioita listoilla, suunnitelmilla ja turhilla toiveilla, voin varmasti päästä paremmin tavoitteisiini. Ehkä seuraava elämäntaparemonttilista ei alakaan kasviksilla vaan vaikkapa etunojapunnerruksilla. Toistaiseksi kun en vielä sinne asti ole listassani päässyt. Käännetään kaikki toiveet ja haaveet toisinpäin, ehkä vaihtelu virkistää tekemäänkin muutoksia, ei pelkästään suunnittelemaan niitä.

Paremman elämän eväät osa 2

Kotini on linnani. Vai onko? Mitä minä voin tehdä sen eteen, että viihtyisin paremmin?

Minä olen laiska siivooja. Ja nyt kun olen työskennellyt yhdeksän kuukautta kotipalveluvastaavana, ja kulkenut itsekin kenttätyössä, olen kotona vieläkin laiskempi siivooja. Meidän kodille on käynyt niin kuin suutarin lapsen kengille. Eli ei hyvin. Nyt kun en enää ole töissä, näen vain kaiken, mitä pitäisi tehdä, mutta edelleen olen laiska siivooja. Tässähän ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin tätä sorttia meidän perheessä ainoa, mutta olen huomannut, että minulla ja miehelläni on ilmeisesti menossa tällainen "En tee, jos sinäkään et tee" -kisa, eli kumpi pystyy pidempään olemaan kaiken tämän kaaoksen keskellä. Ainakaan minun puoleltani tämä ei ole tietoista mutta perusluonteeltani epäluuloisena uskon vankasti, että mieheni tekee tämän tahallaan, vaikka ei toki sitä myönnäkään. Hän nimittäin ennen oli siisti. Minä opetin hänet huonoille tavoille.

Toinen asia, mikä vaivaa meidän kodissamme, on se, että nykyinen asuntomme on jo nyt käymässä meille ahtaaksi ja vielä enemmän niin käy, kun Uusi Vauva syntyy. Asumme kolmiossa, jonka jokainen nurkka ja kolkka ja kaappi on täynnä tavaraa. Olen päättäväisesti siivonnut kaappeja koko kevään ja aion heittää kierrätykseen ja roskiin niin paljon tavaraa kuin vain mahdollista. Ihailen suunnattomasti minimalismia mutta edustan itse sitä toista ääripäätä. Himohamstraajaa. No ehkä niin pitkällä ei sentään tilanne ole, koska vaikka olen perinyt isältäni taidon säästää joka ikisen nupin ja nepparin, olen perinyt myös äidiltä taidon heittää nämä käyttämättömänä lojuneet turhakkeet muutaman vuoden säilytyksen jälkeen armotta pois. Yritän vain epätoivoisesti pienentää sitä säilytysväliä. Olen vain liian laiska siivooja.

Tutustuin erään työpäivän aikana feng shuihin. Oli toimistopäivä ja aikaa nettailla. Löysin kymmenen vinkkiä aloittelijalle, ja heti ensimmäinen ohje puhutteli minua: Tee suursiivous. Tästä aloitan, ajattelin ja tulostin listan. Se odottaa minua kalenterini välissä. Minä odottelen sitä suursiivousta. Tästä se lähtee, tai tästä, tai ihan kohta, tai ehkä ensi viikolla, kun on enemmän aikaa... Tällä hetkellä en tarvitse kristalleja ikkunoihin, energia ei koskaan löydä tietä ulos noin likaisista ikkunoista. En tiedä, kaipaako kotimme huonekalujen uudelleenjärjestelyjä tai vanhan, pahan energian poistamista, mutta suursiivousta se ainakin kaipaa. Minä myös. Mutta olen niin laiska siivooja.

Kun tämä asia selvästikin minua haittaa, ja kun tässä ollaan nyt matkalla kohti parempaa elämää, eiköhän olisi aika tehdä tällekin jotakin. Minä en ole koskaan ollut pullantuoksuinen äiti, enkä koskaan sellaiseksi halunnut ruveta, enkä siis tavoittele sitä nytkään. Mutta jos nyt edes roskikset saisin ulos ennen kuin ne alkavat haista ja tiskit ja pyykit suunnilleen ajallaan pestyä, niin olisihan sekin jotain. Minun ei tarvitse kompensoida äitiyden ylisuorittamisella mitään vajaaksi jäänyttä osa-aluetta tai hakea hyväksyntää, enkä pysty kuvittelemaan itseäni Muumimammana, mutta selvästi tämä nykyinenkään malli ei toimi. Mitä minä muka kompensoin tekemättä jättämisellänikään? Tästä eteenpäin yritän siis muistaa, etten olekaan laiska siivooja, ja jätän tekemättä ainoastaan sen, mihin en päivän aikana kykene.

Paremman elämän eväät osa 1

Työrupeamani alkaa olla takana. Enää kaksi päivää ja pääsen sitten kesälomalle ja sitä kautta suoraan äitiysvapaalle. Alkaa olla siis alan vaihto edessä. Tällaisessa siirtymäkohdassa aina pysähtyy hetkeksi miettimään, mitä elämältään haluaa oikein pitkällä aikavälillä. Että mitä minä nyt sitten haluan? Ja mikä on se parempi elämä? Mitä kohti tässä nyt ollaan menossa?

Pitkäaikainen projektini on ollut laihtua. Olen aloittanut laihduttamisen normaalipainon sisällä ja tässä sitä nyt ollaan. Monien onnistumisten kautta entistä suuremmissa lukemissa. En ole verrannut tämän raskauden painonkehitystä edelliseen, mutta luullakseni se on ollut maltillisempaa. Suurimman työn oikeasti Uuteen Elämään tein edellisen raskauden jälkeen laihtuessani niitä kiloja pois. Nyt olen vain pyrkinyt hallitsemaan painoani niillä keinoilla, mitä opettelin edellisen vuoden ajan. En tiedä, mitä kesä tuo tullessaan, mutta luulen, etten aloita uutta urakkaani ihan yhtä ylhäältä kuin viimeksi.

Onnistumisiani, mitä ei tarvitse enää harjoitella:
- lautasmallin noudattaminen; aika harvoin on enää tilanteita ettei ehdi/jaksa tehdä salaattia tai muuta kasvista lämpimän ruoan lisäksi
- maltillinen herkuttelu; tosin sitä pitäisi nyt vielä jatkojalostaa tämän uusimman diagnoosini takia, mutta jostain syystä en ole huolestunut
- säännöllinen ruokailu; ja tähän tulee poikkeus heti seuraavassa listassa.

Tähän on syytä olla tyytyväinen, ihan perusteista ei tarvitse enää aloittaa. En tiedä, miksi puhun aloittamisesta, ehkä se on niitä kehitettäviä puolia sekin. Enhän ole tässä oikeastaan aloittamassa mitään, jatkan vain samaa projektia, joka minulla oli käynnissä vielä viime syksynä.

Kehitystä vaativia osa-alueita:
- Napostelu! En siis jätä ruokailuja väliin ja tämä toimii hyvin iltaan asti, mutta sitten alkaa napostelu. "Jos minä yhden leivän ottaisin." "Hei meillähän on suolapähkinöitä." "Tekee mieli jotain vaikka jukurttia." Kaikki napostelemani ei suinkaan ole epäterveellistä, keinona ei siis ole "Älä osta sipsiä, syöppö!" Ruokailutahtini vain kiihtyy iltaa kohti, eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, paljonko olen päivällä syönyt ja myöhästyikö lounas tai päivällinen. Pikemminkin ajattelen ehkä, ettei toki jukurtista mitään haittaa ole, onhan se suht kevyttä ja taatusti parempi vaihtoehto kuin popparit tai sipsit. Vain melkein täydellinen ähky päivällisen jälkeen pitää minut pois keittiöstä illan. Mutta kuka haluaa sellaista pahaa oloa?
- Epäterveellisyyksien ahminta; syömme pääasiassa perusterveellistä kotiruokaa, mutta sitten kun tilaamme pitsaa tai teemme ranskalaisia tai käymme grillillä, syön aina liikaa. Olen kuin pula-ajan lapsi ja ahdan itseni täyteen ruokaa, koska en voi tietää, milloin seuraavan kerran saan syödä. Näitä herkkuja.

Toiveita, jotka haluaisin toteuttaa (Heti!) mutta joiden pelkään jäävän haaveiksi tulevien lapsiperhehaasteiden takia (= siis peruslaiskuuteni takia, jonka käännän raukkamaisesti lasteni syyksi, kuten kuka tahansa vastuullinen vanhempi tekisi.)
- Säännöllinen liikunta, ja tällä tarkoitan sitä omaa aikaa liikuntakeskuksessa, en vaunulenkkejä ja vartin kotijumppia, joihin minun lienee tyytyminen ainakin alkuvaiheessa pojan synnyttyä.
- Riittävä uni, etten olisi liian väsynyt; mutta se vaatisi sen, että menisin ajoissa nukkumaan enkä notkuisi netissä puolille öin, koska joka tapauksessa joudun heräämään kuuden-seitsemän aikaan.

Tähän asti listani Paremmasta Elämästä on sisältänyt vain minun painolleni tärkeitä asioita. Meillä on kuitenkin nelihenkinen (kohta viisi!) perhe, joten minun parempi elämäni ei todellakaan määrity vain minun painoni kautta. Toki terveelliset elämäntavat ylipäätään auttavat jaksamaan paremmin, mutta on tässä paremmassa elämässä muutakin kehitettävää kuin minun henkilökohtaiset elämäntavat. Palaan noihin asioihin myöhemmin. Nyt alan viettää laatuaikaa lapseni kanssa ennen kuin muut heräävät.

Voihan raskausajan diabetes!

Että semmoinenkin piti kohdalle osua.
Tunnelmat on sen mukaiset, pikkuhiljaa totuttaudun ajatukseen, että 
sairastuinpa sitten kesken matkan tautiin, jonka elämäntavat olisivat 
voineet ehkäistä. Eniten tässä harmittaakin se, että edelliseen 
raskauteen verrattuna mikään muu riskeistä ei ole muuttunut kuin ikä, ja 
elämäntapani ovat paljon paremmat nyt kuin silloin. Miksi sen piti iskeä 
nyt, kun muuten ruokailu ja liikunnan määrä ovat paremmalla tolalla kuin 
kaksi vuotta sitten? Sf-mittani kulki korkeammalla käyrällä viimeksi 
kuin nyt, ja sovitin kahden vuoden takaisia äitiyskesähousuja, joista 
nyt ostaisin kokoa pienemmät. Olin siis silloin läskimpi kuin nyt. Olen 
paremmassa fyysisessä kunnossa. Äitini oli jo silloin kakkostyypin 
diabeetikko. Olen vain kaksi vuotta vanhempi.
 
Nyt yritän muistaa mitata verensokeria oikeisiin aikoihin ja seurata 
mitä suuhuni pistän. Hyvinä päivinä pysyn hiilarieni kanssa sallituissa 
rajoissa, mutta olen huomannut, että raja on hyvin helppo ylittää. Kun 
syön vain välttämättömimmän enkä ylimääräistä, pysyn alle minulle 
määritellyssä maksimissa, mutta kun vetäisen yhden tai pari leipäpalaa 
liikaa, rajat paukkuvat. Voin siis tehdä sen pelkällä leivällä. Ei minun 
tarvitse mitään täytekakkuja siihen ylitykseen syödä. Tämä on pirun 
haasteellista.
 
 

Vauva se vain kasvaa

Kävin maanantaina glukoosirasituskokeessa. Heti jäin kiinni. Paastoarvo oli sen verran rajalla, että torstaina soitettiin neuvolasta, ja kutsuttiin tiistaina käymään. Harmittaa vähän, mutta ei sillä tavalla, että toivottavasti Vauvalla on kaikki hyvin, vaan niin, että enkö minä nyt tätäkään osannut? Onko perspektiivi vähän hukassa? Ja turha minun on rajalla olevasta arvosta harmitella ennen kuin käyn kuulemassa lopullisen tuomion. Ensi tiistainahan se sitten selviää. Joka tapauksessa huonomminkin voisi olla.

Vauva on alkanut pyörimään ja potkimaan oikein urakalla. 25. viikko on menossa, joten tilaa kaikenlaiselle aktiviteetille vielä on, mutta kokoa jo sen verran, että jumppaaminen tuntuu hyvin. Tiedämme myös, että vauva on poika. Se on aiheuttanut aika paljon hämmennystä. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Minä olen tyttöjen äiti. Pitääkö minun nyt ihan oikeasti opetella kokonaan uudet jutut, enhän minä osaa edes pestä poikaa! Joku työkavereistani (keski-iän ylittänyt, mies) sanoi kerran, että tytöt on lapsia ja pojat on poikia. Että hänellä on yksi lapsi ja kaksi poikaa. Kuulostaa kertakaikkiaan typerältä. Nyt pelkään, että ajattelen itse ehkä saman suuntaisesti. Että en olekaan saamassa Vauvaa vaan Pojan. Voi ei! Poika-uutisesta on nyt ehtinyt vierähtää muutama viikko, ja alan olla jo tottunut ajatukseen. Että voi Poikakin olla Vauva. Ja ovat pojatkin suloisia, edes pienenä. Ja mitä näitä nyt onkaan.

Toinen huoli tämän oman suhtautumiseni lisäksi on muiden suhtautuminen. En halua kuulla yhtään kommenttia siitä, miten meidän perhe nyt täydellistyy, kun saamme pojan, ja onpa hienoa, että meilläkin on nyt täydellinen perhe. Se on kaamea vääryys minun tyttöjäni kohtaan! Eikö muka minun maailman suloisimmat ja ihanimmat tytöt ole täydellisiä? Eikö meidän tyttölapsinen perheemme muka voisi olla täydellinen? Miten se poika sitä täydelliseksi tekisi, jos se ei tähänkään asti ollut? Silti ensimmäiset kommentit pojan täydellistämästä perheestä on kuultu. Toki monet liittävät monenlaisia arvoja lasten syntymään ylipäätään, mutta älkää aliarvottako minun tyttäriäni. He ovat erittäin arvokkaita sinällään, itsessään, tyttöinä, itsenään. On eri asia sanoa, että onpa mukavaa saada poikakin sukuun, kuin vihjata, että jopa on hyvä, että lähditte vielä yrittämään yhden kerran pojan tekoa. Ei me olla yritetty saada Poikaa. Meidän tyttömme eivät ole harjoittelukappaleita ennen täydellistä osumaa. Lapsilla ei pelasteta mitään, ei edes epätäydellisiä perheitä. Kyllä se on aikuisten tehtävä.

Miten teillä nukutaan?

Lapseni herätti minut tänä aamuna ennen puolta kuutta. Minä sanoin, että nyt nukutaan vielä, minä en ainakaan lähde minnekään kaksikymmentä yli viiden. Otin tytön viereemme, vaikka emme häntä ole vieressä nukkujaksi opettaneet. Syykin on selvä, ainakin kaikille niille, jotka ovat sänkynsä jakaneet miehensä lisäksi myös lasten kanssa. No sen verran vierasta se vieressä nukkuminen olikin, että tyttö pyöri ja etsi sopivaa paikkaa sillä seurauksella, että minä kirjoitan yksin olohuoneessa blogia kuudelta aamulla, kun lapsi nukkuu isänsä kainalossa täysin tyytyväisenä siitä, ettei tarvinnutkaan vielä herätä. Aikani katselin makuuhuoneen verhon laskosten värin muutosta auringon noustessa, ja totesin sitten, että eiköhän tämä nukkuminen ollut tässä.

Eilen illalla nukahdin nukuttamiseen, vaikka meidän tyttö on toistaiseksi ollut tosi helppo nukutettava. Se kymmenen minuuttia oman sängyn päällä pimeässä riitti tällä kertaa minullekin. Heräsin puoli kolmelta yöllä siihen, että vaatteet kiristivät. Meidän piti katsoa illalla boksilta pois muutama Supernatural, ja aloinkin miettiä, ettei minulla ollut tarkkaa muistikuvaa nukkumaan siirtymisestä. Itseasiassa en saanut päähäni, montako jaksoa olimme katsoneet. Minusta alkoi tuntua, että Supernatural-maratonini taisi ollakin vartin mittainen aloitus. Mieheni vahvisti asian, että näin oli päässyt käymään. Olisin mielelläni kysellyt häneltä enemmänkin. Oliko hän itse katsonut jaksot, oliko hän poistanut ne katsottuaan, missä vaiheessa hän oli todennut, etten ollut tulossa takaisin olohuoneeseen, oliko hänellä mennyt ilta pelaillessa xboxilla, vai oliko hänkin ehkä nukahtanut sohvalle minua takaisin odottaessaan? Näinkin on joskus käynyt. No koska olen mennyt illalla nukkumaan samaan aikaan kuin puolitoistavuotiaamme, ei ehkä ole ihmekään, että enää ei nukuta. Joku raja se on nukkumisessakin.

Toivon, että ehdin kuitenkin tämän pitkän viikonlopun aikana nukkua edes joku aamu pidempään. Niin se elämä muuttuu. Ennen pitkään nukkuminen tarkoitti nukkumista kahteentoista, nyt kahdeksaan.

No johan myrkyn lykkäs!

Saimme hääkutsun. Koko perheelle. Englantiin.
Vau. Ihanaa. Kamalaa.
Olen ihan innoissani. Kutsuja on esikoiseni kummi, minun vanha koulukaveri. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? "Pitää alkaa laihduttamaan, kesäkuuhun on vielä aikaa." Seuraava ajatukseni: "No pitää koittaa pitää paino tässä, eikä päästä nousemaan."

Siis mitä väliä minun painollani on juhlien onnistumiseen? Minä olen joka tapauksessa raskaana. Vasta kolmantena tuli mieleeni, että saanhan minä vielä lentää silloin, saanhan? Ihan äkkiseltään ajateltuna en oikein taipuisi vajaan kaksi vuotiaan ja teinin ja perfektionisti-miehen kanssa autoajeluun ja kanaalin alittavan tunnelin kautta Britannian maaperälle päätymiseen, varsinkaan viimeisilläni raskaana ollessani. Mutta häihin on päästävä, nämä kutsut ovat sen verran harvassa ja esikoisen kanssa ollaan suunniteltu lähtevämme Lontoossa kyseisen kummitädin luona käymään. Sikäli tämä tuli kyllä hyvään saumaan.

Hääkutsu sai minut kuitenkin huomaamaan, että turhamaisuus ei todellakaan ole listani viimeisenä, kun mietin painoani. Minun pitäisi nyt muistaa, että voin hyvin aloittaa laihduttamiseni elokuussa, eikä siihen ole aikaa edes kovin paljon. Puolivälissä mennään. Ensi viikolla on toinen ultra. Minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavanani kuin paljonko painan jossain raskauden vaiheessa. Tottakai haluan näyttää hyvältä, mutta eihän laihuus ole ainoa ulkonäkötekijä, eikä suinkaan se ratkaisevakaan. Kuka tahansa voi näyttää rumalta, jos ei tunne oloaan hyväksi. Siihen siis panostan, hyvään oloon.

Ensimmäisenä minun on kuitenkin varmistettava, että saan lentää.