Vauva se vain kasvaa

Kävin maanantaina glukoosirasituskokeessa. Heti jäin kiinni. Paastoarvo oli sen verran rajalla, että torstaina soitettiin neuvolasta, ja kutsuttiin tiistaina käymään. Harmittaa vähän, mutta ei sillä tavalla, että toivottavasti Vauvalla on kaikki hyvin, vaan niin, että enkö minä nyt tätäkään osannut? Onko perspektiivi vähän hukassa? Ja turha minun on rajalla olevasta arvosta harmitella ennen kuin käyn kuulemassa lopullisen tuomion. Ensi tiistainahan se sitten selviää. Joka tapauksessa huonomminkin voisi olla.

Vauva on alkanut pyörimään ja potkimaan oikein urakalla. 25. viikko on menossa, joten tilaa kaikenlaiselle aktiviteetille vielä on, mutta kokoa jo sen verran, että jumppaaminen tuntuu hyvin. Tiedämme myös, että vauva on poika. Se on aiheuttanut aika paljon hämmennystä. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Minä olen tyttöjen äiti. Pitääkö minun nyt ihan oikeasti opetella kokonaan uudet jutut, enhän minä osaa edes pestä poikaa! Joku työkavereistani (keski-iän ylittänyt, mies) sanoi kerran, että tytöt on lapsia ja pojat on poikia. Että hänellä on yksi lapsi ja kaksi poikaa. Kuulostaa kertakaikkiaan typerältä. Nyt pelkään, että ajattelen itse ehkä saman suuntaisesti. Että en olekaan saamassa Vauvaa vaan Pojan. Voi ei! Poika-uutisesta on nyt ehtinyt vierähtää muutama viikko, ja alan olla jo tottunut ajatukseen. Että voi Poikakin olla Vauva. Ja ovat pojatkin suloisia, edes pienenä. Ja mitä näitä nyt onkaan.

Toinen huoli tämän oman suhtautumiseni lisäksi on muiden suhtautuminen. En halua kuulla yhtään kommenttia siitä, miten meidän perhe nyt täydellistyy, kun saamme pojan, ja onpa hienoa, että meilläkin on nyt täydellinen perhe. Se on kaamea vääryys minun tyttöjäni kohtaan! Eikö muka minun maailman suloisimmat ja ihanimmat tytöt ole täydellisiä? Eikö meidän tyttölapsinen perheemme muka voisi olla täydellinen? Miten se poika sitä täydelliseksi tekisi, jos se ei tähänkään asti ollut? Silti ensimmäiset kommentit pojan täydellistämästä perheestä on kuultu. Toki monet liittävät monenlaisia arvoja lasten syntymään ylipäätään, mutta älkää aliarvottako minun tyttäriäni. He ovat erittäin arvokkaita sinällään, itsessään, tyttöinä, itsenään. On eri asia sanoa, että onpa mukavaa saada poikakin sukuun, kuin vihjata, että jopa on hyvä, että lähditte vielä yrittämään yhden kerran pojan tekoa. Ei me olla yritetty saada Poikaa. Meidän tyttömme eivät ole harjoittelukappaleita ennen täydellistä osumaa. Lapsilla ei pelasteta mitään, ei edes epätäydellisiä perheitä. Kyllä se on aikuisten tehtävä.

Miten teillä nukutaan?

Lapseni herätti minut tänä aamuna ennen puolta kuutta. Minä sanoin, että nyt nukutaan vielä, minä en ainakaan lähde minnekään kaksikymmentä yli viiden. Otin tytön viereemme, vaikka emme häntä ole vieressä nukkujaksi opettaneet. Syykin on selvä, ainakin kaikille niille, jotka ovat sänkynsä jakaneet miehensä lisäksi myös lasten kanssa. No sen verran vierasta se vieressä nukkuminen olikin, että tyttö pyöri ja etsi sopivaa paikkaa sillä seurauksella, että minä kirjoitan yksin olohuoneessa blogia kuudelta aamulla, kun lapsi nukkuu isänsä kainalossa täysin tyytyväisenä siitä, ettei tarvinnutkaan vielä herätä. Aikani katselin makuuhuoneen verhon laskosten värin muutosta auringon noustessa, ja totesin sitten, että eiköhän tämä nukkuminen ollut tässä.

Eilen illalla nukahdin nukuttamiseen, vaikka meidän tyttö on toistaiseksi ollut tosi helppo nukutettava. Se kymmenen minuuttia oman sängyn päällä pimeässä riitti tällä kertaa minullekin. Heräsin puoli kolmelta yöllä siihen, että vaatteet kiristivät. Meidän piti katsoa illalla boksilta pois muutama Supernatural, ja aloinkin miettiä, ettei minulla ollut tarkkaa muistikuvaa nukkumaan siirtymisestä. Itseasiassa en saanut päähäni, montako jaksoa olimme katsoneet. Minusta alkoi tuntua, että Supernatural-maratonini taisi ollakin vartin mittainen aloitus. Mieheni vahvisti asian, että näin oli päässyt käymään. Olisin mielelläni kysellyt häneltä enemmänkin. Oliko hän itse katsonut jaksot, oliko hän poistanut ne katsottuaan, missä vaiheessa hän oli todennut, etten ollut tulossa takaisin olohuoneeseen, oliko hänellä mennyt ilta pelaillessa xboxilla, vai oliko hänkin ehkä nukahtanut sohvalle minua takaisin odottaessaan? Näinkin on joskus käynyt. No koska olen mennyt illalla nukkumaan samaan aikaan kuin puolitoistavuotiaamme, ei ehkä ole ihmekään, että enää ei nukuta. Joku raja se on nukkumisessakin.

Toivon, että ehdin kuitenkin tämän pitkän viikonlopun aikana nukkua edes joku aamu pidempään. Niin se elämä muuttuu. Ennen pitkään nukkuminen tarkoitti nukkumista kahteentoista, nyt kahdeksaan.

No johan myrkyn lykkäs!

Saimme hääkutsun. Koko perheelle. Englantiin.
Vau. Ihanaa. Kamalaa.
Olen ihan innoissani. Kutsuja on esikoiseni kummi, minun vanha koulukaveri. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? "Pitää alkaa laihduttamaan, kesäkuuhun on vielä aikaa." Seuraava ajatukseni: "No pitää koittaa pitää paino tässä, eikä päästä nousemaan."

Siis mitä väliä minun painollani on juhlien onnistumiseen? Minä olen joka tapauksessa raskaana. Vasta kolmantena tuli mieleeni, että saanhan minä vielä lentää silloin, saanhan? Ihan äkkiseltään ajateltuna en oikein taipuisi vajaan kaksi vuotiaan ja teinin ja perfektionisti-miehen kanssa autoajeluun ja kanaalin alittavan tunnelin kautta Britannian maaperälle päätymiseen, varsinkaan viimeisilläni raskaana ollessani. Mutta häihin on päästävä, nämä kutsut ovat sen verran harvassa ja esikoisen kanssa ollaan suunniteltu lähtevämme Lontoossa kyseisen kummitädin luona käymään. Sikäli tämä tuli kyllä hyvään saumaan.

Hääkutsu sai minut kuitenkin huomaamaan, että turhamaisuus ei todellakaan ole listani viimeisenä, kun mietin painoani. Minun pitäisi nyt muistaa, että voin hyvin aloittaa laihduttamiseni elokuussa, eikä siihen ole aikaa edes kovin paljon. Puolivälissä mennään. Ensi viikolla on toinen ultra. Minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavanani kuin paljonko painan jossain raskauden vaiheessa. Tottakai haluan näyttää hyvältä, mutta eihän laihuus ole ainoa ulkonäkötekijä, eikä suinkaan se ratkaisevakaan. Kuka tahansa voi näyttää rumalta, jos ei tunne oloaan hyväksi. Siihen siis panostan, hyvään oloon.

Ensimmäisenä minun on kuitenkin varmistettava, että saan lentää.

Miksi minäkin?

Olen pyöritellyt asiaa pidemmän aikaa. Olen kirjoitellut laihdutuspäiväkirjoja, miettinyt, miten saan itseni ja elämäni kuntoon. Olen harkinnut personal trainerin palkkaamista. Ovat vain sikakalliita, eikä minulla ole varaa maksaa sellaisesta, minkä tiedän itsekin: syö hyvin ja liiku aktiivisesti. Mutta miksi minäkin alkaisin kirjoittamaan laihdutusblogia? Eikö Internetin Ihmeellinen Maailma ole jo pullollaan sellaisia? Ja jokainen vetoaa siihen, että tämä onkin Minun projektini? Ehkä syy on juuri siinä. Tämä ON minun projektini ja Siskoni Projektia vierellä seuratessa olen todennut, että jokaisella on omat prioriteettinsa. Siskoni on kaivannut liikuntaa takaisin elämäänsä. Ennen aktiivinen liikkuja oli vain pysähtynyt. Painonhallinta on hänelle helpompaa, kun liikkuu aktiivisesti. On toki minullekin, kun liikunta tuo säännöllisyyttä elämään. Tykkään liikunnasta ja tykkään siitä liikkumisen jälkeisestä hyvästä olosta ja siitä että Tietää Tehneensä Jotain. Kuitenkaan se ei ole minun tärkein haasteeni. Minä haluan ruokailuni kuntoon. Vanhana kasvissyöjänä kaipaan koko ajan takaisin siihen entiseen, haluan parantaa ruokailutottumuksiani, ja se on Ensimmäinen ja Pääasiallinen tavoitteeni. Toinen, ja vielä tärkeämpi syy on se, että kaikkea ei vain pysty jäsentämään pelkästään päässään. Kirjoittaminen on ajattelemista, miettimistä, asioiden prosessointia, eteenpäin viemistä. Ehkä oivallan siis itsestäni jotain lisää. Se olisi ainakin suotavaa.

Mikä sitten tekee minun kirjoittamisestani erilaista kuin muiden nettilaihduttajien? Jos etsii jotain uutta ja erilaista, niin kannattaa ehkä jatkaa etsimistä. Minä kirjoitan omista lähtökohdista, omien kokemuksieni kautta, oman tietämykseni mukaan, ehkä pikemminkin tylsän analyyttisesti kuin viiltävän terävää havainnointikykyä ja säkenöivää älykkyyttä huokuen. Olen akateemisesti kouluttautunut ja pystyn suoltamaan mukatieteellistä jargonia sivutolkulla. En ole lukenut massoittain erilaisia blogeja ennen omaa aloitelmaani, en ole tehnyt vertailuja, mistä kukakin puhuu. Muutamia seurattuani osaan kertoa kyllä muutamia eroavaisuuksia. Minulla ei ole (eikä vähään aikaan tule) tavoitepainopalkkia, josta voi seurata laihtumistani. Minulla ei ole tällä hetkellä edes laihtumistavoitetta. Minulla ei myöskään ole linkkikokoelmaa urheilutapahtumista, joihin aion osallistua. En aio edes osallistua yhteenkään tapahtumaan. Mitä järkeä tätä on sitten edes kirjoittaa? Laihdutusblogi, jossa ei aiota tehdä mitään? Minä kasvattelen vatsaani, ei tässä muuta. Teen fyysisesti raskasta kotipalvelutyötä, enkä jaksa työpäivän päätteeksi lähteä liikkumaan. En jaksa, koska ei ole pakko. Olen raskausviikolla 18, ja koska olen lähtökohtaisesti ylipainoinen, vatsani pullottaa jo selkeästi, enkä mahdu vanhoihin housuihini. Valitettavasti koko vatsakumpu vain ei ole vauvaa, vaan suurin osa siitä on silkkaa viskeraalista rasvaa.

Odotan kolmatta lastani. Ensimmäisen tein nuorena ja hyväkuntoisena, ja lihoin koko hommassa yhteensä vain 11 kiloa. Lähdin vauvan kanssa sairaalasta 61 kiloa painavana, enkä koskaan ollut tuntenut itseäni niin läskiksi. En ollut koskaan painanut niin paljon, niin järkyttävän paljon. Nyt, 13 vuotta myöhemmin tuo 61 kiloa on tavoitepainoni. Toisen lapseni sain puolisentoista vuotta sitten. Painoa kertyi massiiviset 21 kiloa, joista ennätin pudottaa 17 kg ennen tätä uutta raskautta. Nyt yritän välttää jälkimmäistä kohtaloa ja pyrkiä pikemminkin ensimmäisen kerran lukemiin. Saattaa olla jo menetetty toivo, tällä hetkellä painoa on tullut jo seitsemän kiloa, ja yli puolet olisi vielä raskausaikaa jäljellä. Olen harjoitellut järkevää syömistä ja pahimman paheeni iltasyöpöttelyn katkaisemista jo yli vuoden, en siis ole ihan alkutekijöissä, mutta paljon tässä on vielä parannettavaa, että pääsen siihen tilanteeseen, että elokuun alkuun mennessä painoni olisi noussut vain toiset seitsemän kiloa.

Parempi Elämä ei tarkoita laihempaa vartaloa. Tiedän kyllä, että laihtua voi vaikka itsensä varjoksi olematta silti onnellinen. En ole harhainen ja luule, että se ei päde minun kohdallani. Minun Parempi Elämäni tarkoittaa sitä, että syön terveellisesti ja hyvin, en näe nälkää ja osaan herkutella kohtuudella. Tiedän, että hallitsemalla ruokailuani pystyn laihtumaan mutta myös tuntemaan itseni energisemmäksi, jolloin jaksan panostaa myös liikkumiseen. Liikunta tuo elämääni lisää etuja. Terveysriskit pienenevät, kuntoni kohoaa, oloni kohenee, olen edelleen energisempi, unenlaatuni paranee - pienten kanssa jokaisesta nukutusta minuutista on otettava kaikki irti. Kaikkea tätä tavoittelen muun elämänaktiviteettien ohella, ja pyrin sovittamaan projektini muuhun elämääni, en muuta elämääni projektini ympärille.