sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Uni paras lääke on...

Pikku-ukko on heräillyt taas viiden ja kuuden välillä, ja se määrittelee yleensä, paljonko olen päivisin jaksanut tehdä. Tällä viikolla vastaus on ollut: en paljoakaan. Tiistaina kävin salilla, sen jälkeen en ole tehnyt muuta. Torstaina kävi vertavuotava, lääkärikäyntiä vaativa kaatumisonnettomuus pienimmäiselle, ja sekin on vetänyt vähän tunnelmaa alas. En ole oikein löytänyt itsestäni sellaista tekijä-vaihdetta. Eilen meille tuli yövieraita, ja taistella piti itsensä kanssa, että sain siivottuakin. Ei minun tapaistani. Tai no, siivouksen välttely on, mutta tämä vetämättömyys.

Syömiset ei ole menneet niin perseelleen kuin liikkumiset, mutta yhtenä päivänä kyllä piti ihan kerrata, että mitäs minä olen tänään oikein syönyt, kun tuntuu, että kaikki on huonosti ja sama jatkaa huonolla linjalla. Sekään ei ole ollenkaan minun tapaistani. En yleensä lyö läskiksi loppu päivää, jos jonkun huonon ratkaisun teenkin. Koska elämääni ei ole oikeastaan koskaan kuulunut pitkiä mässäilyputkia, en ole tullut oppineeksi sellaista antaa mennä vaan -asennetta, että oikeasti pystyisin tekemään tuhoa tuhansien kilokaloreiden verran. Kummallisinta tuossa päivässä oli se, että en ollut oikeastaan edes tehnyt mitään ruokamokaa, olin vain juonut yhdet välikahvit (yhden kurkulla ja paprikalla päällystetyn ruispalan kanssa) enemmän kuin tavallisesti. En ymmärrä mistä sellainen sokka irti -ajatus oikein päähäni tuli. Kai sillä on jotain tekemistä tämän väsyneisyyden kanssa.

fitspoholic:

All it takes!!
More Fitspo wallpaper here

En ole myöskään kuullut lenkkareiden huutelevan minulle mitään, eikä kylpyhuoneessa kuivumassa roikkuvat juoksuvaatteet herätä minussa mitään tunteita. Olen vain ja odotan, että tulee ilta, ja pääsee taas nukkumaan. Enkä minä nyt loppujen lopuksi ihan toivottoman väsynyt ole. Miehellä on työaamuina kello soimassa 6:10, mutta tuossa juuri eilen sanoi, ettei muista, milloin olisi tarvinnut herätyskelloon herätä, kun poika hoitaa sen homman. Useimmiten minä olen saanut jäädä hetkeksi vielä nukkumaan, yleensä minä hoidan vain nämä viiden aamut, että mies jaksaisi vähän sitten töissäkin skarpata.

Mieli on hyvä. Tämä ei ole nyt mitään syysmasennusta. Viekö vain vähenevä valo niin paljon virkeyttä, etten ehdi sitä kahvilla päivän aikaan paikata? Joskus naureskelin, että minun ja veljeni ero oli siinä, että minä sanoin: Kylläpäs väsyttää, taidanpa keittää kahvia. Ja veli sanoi: Kylläpäs väsyttää, taidanpa käydä pikku päikkäreille. Kyllä mulla vähän ikävä niitä yhteisiä päiväunia on, kun lapset nukkuivat yhtä aikaa, niin itsekin sai puoli tuntia, tunnin, kaksikin tuntia paikata yöllisiä velkoja. Nyt kun pienimmäinen ei enää nuku niin paljon, hän ei myöskään ole vielä väsynyt silloin, kun toisen pitäisi päästä nukkumaan. Useimmiten hän sitten valvottaa meitä kaikkia, eli ei malta pysyä hiljaa sen aikaa, että sisko nukahtaisi. Tai minä. Antaisivat edes minun nukkua. :)

Torstaisesta kaatumisesta vielä sen verran, että häpeämättömästi käytin sitä kyllä tekosyynä kaikkeen mahdolliseen. En voi siivota, koska olen niin järkyttynyt. En voi ajatellakaan lenkille tai salille lähtöä, koska minun pitää olla kotona tarkkailemassa lasta (ei edes tarvinnut tarkkailla, ja sitäpaitsi mies oli tullut kesken päivän kotiin töistä, koska käskin) ja ehkä kaiken huippu: Kyllähän järkytykseen pitää suklaata voida syödä!  Nyt tästä pitäis vaan nousta ja kääntää katse kohti tulevaa viikkoa.

fitspoholic:

This is my favourite wallpaper yet :)
Hope you love it too lovelies :)
More Fitspo Wallpapers here

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti