Se on loppu nyt

Voisiko sanoa, että Parempi Elämä on saavutettu? Voisi.
Ei ehkä paras, mutta Parempi.

Minä en jaksa kiinnostua enää tästä blogista, enkä mistään muustakaan. Minulla ei ole tähän aihepiiriin enää mitään annettavaa, enkä kaipaa vastaanotettavaakaan.

Minä lopetan painonhallinnantarkkailun. Nyt, kokonaan, en iäksi. Muistan terveyttäni, liikun mitä huvittaa, syön jonkinlainen järjen ääni mielessäni (tai ainakin ruokaostoksilla se on mukana). Mutta en jaksa tällä hetkellä keskittyä enää siihen, mitä sanoo vaaka, mitä sanoo mittanauha.

Keskityn nyt ammatillisen osaamiseni kasvattamiseen ja syventämiseen. Ja sekään ei kuulkaa ole pikkujuttu, kun niin paljon lakeja liittyy niihin asioihin, minkä parissa työskentelen. Olen tutustunut vasta työ-, työsopimus- ja työehtosopimuslakeihin, vilkuillut lakia julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Monta muuta on edessä.

Aivot kaipaavat välillä happihyppelyä, reipasta liikuntaa ulkoilmassa, mutta minua ei huvita juosta, ei ottaa sykemittaria tai sportstrakkeria, tehdä siitä töiden välissä tapahtuvasta tauostakin suoritusta. Vartalo kaipaa pilatesta, venyttelyä, raakaa salityöskentelyä sen ainaisen istumisen vastapainoksi. Näitä suon itselleni, ilman suoritusta. Puolikin tuntia salilla on parempi kuin ei ollenkaan.

Olen käynyt nyt kolmen kerran intensiivihoidossa kalevalaisessa jäsenkorjauksessa ja malttanut antaa keholleni aikaa hoidon vaikutuksille. Ohjeen mukaanhan hoidon jälkeen pitäisi olla rehkimättä liikunnan parissa jopa viisi päivää. Aikaisemmin ajattelin, etten kerta kaikkiaan voisi pitää sellaista liikuntataukoa, mutta kyllä näköjään pystyy, kun aikataulun kanssa on edelleen suurempi jumppaaminen kuin oman kehon kanssa. Selkäni on verrattoman hyvässä kunnossa. Suosittelen kaikille alaselän ikuisesta jumittumisesta kärsiville, voisin kuvitella, että raskauden/raskauksien myötä selkänsä heikentäneille, mutta hoidolle on annettava aikaa.

Itsellekin on annettava aikaa. Kaikki ei voi tapahtua nyt, heti, välittömästi ja yhtä aikaa. Minun kehityksen paikkani on tällä hetkellä siinä, että pysyn työelämässä kiinni enkä näänny perehtymistaakkani alla. Minusta on ihanaa huomata, kuinka tieto lisää tiedontarvetta, että perehdyttyään johonkin asiaan huomaa, että on otettava selvää myös tästä ja tästä. Analyyttinen teoreetikko minussa nauttii tästä jatkuvasta tiedonhausta, mutta Lyijypallo on alkanut stressaantua kärsiessään huomionpuutteesta. Siksi on parempi lopettaa nyt, kun on vielä voitolla.

Viisi kiloa jäi. Kyllä se näkyy, mutta niin näkyy työkavereissanikin. Onneksi en tee töitä fitnesskissojen parissa, vaan kaikki näytämme juuri siltä kuin näytämme, omine vikoinemme ja hyvine puolinemme. Olemme persoonia, emme vartaloita. Meillä kaikilla on omat huolemme ja murheemme, useimmilla muualla kuin painonhallinnassa. Elämänhallinta se vasta rankka laji onkin.

On ollut ilo olla kanssanne. Lyijypallon sähköposti toimii edelleen, mutta uutta blogitekstiä ei enää tämän jälkeen tule. Toivotan kaikille teille loistavaa tulevaisuutta omien projektienne ja elämäntaparemonttienne parissa ja niistä riippumatta.

Kiitos ja anteeks! :)

Viikonloppukirjoittaja

Olen miettinyt ihan tosissaan ja toistuvasti, että mihin minä tätä blogia enää tarvitsen. Kun elämässä tuntuu olevan nyt niin paljon kaikkea, ja vähäinen vapaa-aikani ei tunnu riittävän niihin asioihin, mitä haluaisin tehdä. Jotenkin tuntuu, että en haluaisi lohkaista vähästä ajastani hetkeä(kään) blogilleni, jonne kirjoittaisin vain, että kiirettä riittää ja liikkunut en ole, mutta syönyt sitäkin enemmän.

Olen myös miettinyt tosissani ja toistuvasti, mitä kaipaan blogiyhteisöltä. Ainakaan se ei ole suoria neuvoja pyytämättä. Minun elämänihän tämä on, ette te toiset voi minua siinä neuvoa, koska minulla on valta päättää, mitä kerron, mistä näkökulmasta, ja mitä jätän sanomatta. Toisaalta kaipaan kuitenkin keskustelua, ja keskusteluun olisi sallittava myös kriittiset äänenpainot. En todellakaan tarvitse mitään jees-kuoroa sanomaan, että hyvin sä vedät, ota vielä santsaten, kerranhan tässä vaan eletään. Toisaalta itse en kyllä jaksa ainakaan toistuvasti kommentoida, että hieno homma, hengessä mukana, joten en oikein voi odottaa sitä teiltäkään.



En ole kirjoitellut enimmäkseen siksi, kun ei ole enää sitä vanhaa rutiinia, että jossain kohtaa päivää ehtisin istua koneen ääressä niin kauan, että jokin tarinakin syntyisi. Toinen tärkeä syy on ollut siinä, että ei ole oikein ollut raportoitavaa. Painonhallintaa tai elämänhallintaa, kovin kummoista kehitystä ei kummassakaan ole näkyvissä. Toisaalta pitkien taukojen jälkeen kynnys sanoa mitään on aika korkea. Että pitäisi olla jotakin niin painavaa sanottavaa, että kannattaisi murtaa hiljaisuus ja kirjoittaa.

Nyt kuitenkin v*tuttaa niin paljon, että palaan eetteriin oikein asian kanssa. Hyviä ja huonoja uutisia. Ja kaikki, ihan kaikki, on omaa tekoa. Kokonaiskolesterolini on laskenut hyvin, sieltä seiskan päältä (en muista desimaaleja) 5,6. En tarvitse lääkityksiä, seuraava kontrolli on vasta vuoden kuluttua, riskitekijäni rajoittuvat sukurasitukseen, joten voin olla sinällään rauhallisin mielin. Huono puoli oli siinä, että myös hyvä kolesteroli oli laskenut, joten sitä pitäisi saada nyt koholle. Pehmeitä rasvoja ja liikuntaa, sanoi lääkäri. Paino on pysynyt suurinpiirtein samoillaan, 68-69 kg, tänä aamuna 69,2 kg. Mutta: katsoin tässä yhtenä päivänä reisiäni saunassa, että onko ne olleet koko ajan noin löllöt, ihan niin kuin rasvanmäärä olisi lisääntynyt. Eilen siivosin lattialta lasten löytämää mittanauhaa ja ajattelin ihan kurillaan katsoa, mitä se sanoisi. Vyötärölläni on neljä senttiä lisää tavaraa (lue: läskiä). Neljä senttiä! Ja paino on sama! Olen jotenkin ollut niin vaakalukemien vankina, etten osannut varautua tähän, lihas muuttuu läskiksi, ilmeisesti. Selkäni on ollut kestojumissa jo jonkin aikaa, eikä hieronta ole oikein auttanut siihen. Sitä on nyt kaksi kertaa käsitelty kalevalaisittain. Lantioni on kääntynyt (takaisin) eteenpäin, selän luonnollinen kaari on suoristunut, näytän taas ihan lattaperseeltä ja nyt on vielä tätä ylimääräistä vararengastakin! Ihan ite osasin! TYHMÄ! V*tuttaa ja ärsyttää ja kaikkea sitä!

Täynnä taistelutahtoa mutta toistaiseksi vain vihan kautta. Minun on päästävä sinne lenkinpäällekin tästä. Hoitamaan kolesterolia, rasvakerrosta ja ketutusta. Vyötärön jälkeen en enää mitannut muuta. Ihan sama, mitä mittanauha sanoo, minä näytän raskaana olevalta, kun vatsa pullottaa ja lantion väärä asento vielä korostaa sitä. En halua plösähtää vain siksi, että aloitin työt!



 



Vähän parempana taas

Neljän viikon sitkeän sairastamisen (edelleen vain se flunssa ja lastentauti, ei sika-, lintu- eikä mitään muutakaan influenssaa) jälkeen alan olla taas vanhassa vireessä. Pilatekseenkin olen päässyt ja oikein kahteen kertaan jo! Voi että ranka (ja vatsalihakset) kaipasivatkin sitä jo. Ja minä! Eka kerran (pitkään aikaan) jälkeen olin itselleni melkein vihainen, etten ollut kesän aikana päässyt pilatekseen vaan tauko oli jättänyt niin selkeät jäljet minuun. Osansa myös sillä, että työn myötä en jumppailekaan hullujen akkojen tai minkään muunkaan videon tahtiin päiväaikaan, vaan istun pääasiassa pyörivällä tuolillani ja selaan kansioita tai ekseleitäni.

Myös salilla olen käynyt kerran, mutta meillä oli tiukka aikataulu, joten tein vain toipilaskuntoni mukaan, enkä rehkinyt itseäni väsyksiin ja lihaksiani superjumiin. Mies sanoi, että on siitä varmaan kolmisen viikkoa, kun viimeksi yhdessä käytiin, mutta minä tarkistin kalenterista ja totesin, että siitä on tasan kuukausi, kun viimeksi olen salilla ollut.

Kaikista erinäisistä syistä johtuen selkäni on ollut todella jumissa (tai takakireä, kuten hierojasiskoni saattaisi sanoa) ja nyt päätinkin hoitaa itseäni klassisen hieronnan sijaan paitsi pilateksella ja kalevalaisella jäsenkorjauksella. Hartiaani kysyn neuvoa akupunktiota tekevältä luontaishoitajalta. Juuri tällä hetkellä se on vähän parempi, mutta enimmäkseen se tuntuu kipeältä kaikissa kerroksissa matkalla ihonpinnasta luuytimeen (ja mikä se nyt on siinä selkärangan keskellä menevä - tiedätte varmaan).

Jotain tässä on tehtävä, ettei ihan jumiudu päätetyön ääreen. En tällä hetkellä edes muista, milloin olen viimeksi juossut. Haaveilen kyllä siitä välillä, mutta mietin tässä yhtenä päivänä, että juoksin viime talven aikaan enemmän kuin nyt kesällä. Hassua sinänsä, mutta ehkä juoksu ei ole minun varsinainen kesälaji. Salilla olen käynyt enemmän. No, en ota siitä paineita, itseäni vartenhan minä liikun, en mitään ohjelmaa tai blogia tai haastetta tai toisten laatimia ohjeita, pakkoja ja sääntöjä varten. Teen sitä, mitä haluan, mikä tuntuu siinä hetkessä sopivimmalta, just go with the flow. Mikä tahansa liikunta on parempi kuin ei liikuntaa ollenkaan.

Varovaisesti kävelyllä

Lähdettiin esikoisen kanssa kävellen lenkille, kun tuntui siltä, että onhan tässä jo jumalauta kolme viikkoo sairastettu vai onko tämä jo neljäs. Vähän tuntui kurkussa kipeälle ja vähän tuntuu vieläkin, mutta oikeasti tuuletti pelkkä kävelykin ihanasti kehoa ja mieltä. Lenkkikaverini vain kärsi vähän lenkkareistaan, ja riisui ne osaksi matkaa. Välillä ehdotti, että eikö voitaisi kävellä oikein pitkä lenkki, minä sanoin, että ei tällä vauhdilla. Koulus kerkee huomenna alkaa, ennen kuin kotona ollaan. Juoksemaan poltteli mieli, mutta ei tällä yskällä kannata juoksulla aloittaa. Oli se hidasta silti.

Kolesterolikontrollissakin kävin. Tulokset ja niiden seuraukset saan tietää ensi viikolla. Siihen asti voin kai elää kuin pellossa? Sittenhän joka tapauksessa pitää parantaa joka asiassa, jossa luulee jo tekevänsä kaikkensa. Vaikken olekaan tehnyt, kaikkeani, osan vain.

Viime yönä meinasin saada nukuttua kahdeksanjapuoli tuntia, mutta "onneksi" uni ei tullutkaan silmään samantien, kun menin nukkumaan. Aikansa kun on nukkunut, ei näköjään jaksakaan enää niin paljon. Minä kuitenkin olen aina (?) ollut enemmänkin iltavirkku ihminen, olen vain joutunut opettelemaan heräämään aikaisin. Jos lapset antaisivat nukkua, minä nukkuisin vaikka puolille päivin. En ole luonnostani puolinukuksissa jo yhdeksän aikaan, vaikka nykyisin jotenkin tykkäänkin aikaisista (en liian aikaisista) aamuista. Päivässä vaan kerkee tehdä enemmän, kun herää aikaisin, ja se on aika palkitsevaa. Paitsi työaamuina, kun ei silti kerkee niitä kotijuttuja tehdä.

Töissä iskee aina välillä sellainen epävarmuus, että opinko minä niitä asioita ikinä ihan oikeasti. Että ymmärränkö minä koskaan niitä juttuja vai opettelenko vain ulkoa tajuamatta koskaan, miksi teen niitä. Vertasin tänään lapselleni, että olen sellaisessa vaiheessa, että osaan kyllä plussa- ja miinuslaskut ja kerto- ja jakolaskut, mutta en sanallisia tehtäviä. Osaan sen perussuorittavan, mutta en osaa soveltaa tietojani saati sitten, että kehittäisin työtäni. Palaverissa tänään ajattelin, että jos istun ihan hiljaa, enkä avaa suutani, nämä muut eivät huomaa, miten epäpätevä olen, enkä ehkä saa potkuja. Toisaalta käsiteltävät asiat menivät vähän vuoden, kahden takaiseen historiaan, enkä minä ole ollut töissä silloin, kun niitä päätöksiä on tehty. Mielipiteen olin aiheesta ehtinyt muodostaa vain muutaman kuukauden käytäväjuorujen perusteella, ja se ei välttämättä ole minusta se rakentavin tapa lähteä miettimään, mitä asialle voisi tehdä. Vaikka olinkin sitten sattumoisin oikeassa.

Haluaisin kävellä (tai pyöräillä) työmatkat. Pitäisi opetella tehokkaammaksi aamulähtijäksi, että ehtisi paremmin. Kesäpäivystyksen jälkeen lähipäiväkoti palvelee taas, joten enää ei tarvitse autoa päivystyspäiväkodille poikkeamiseenkaan, pitäisi vain päästä kotiovesta tarpeeksi aikaisin ulos, että ehtisi kävelläkin. Tiedän, että nämä on niitä järjestettäviä juttuja, jotka on liian helppo kääntää tekosyiksi, joten en haluaisi luovuttaa haaveestani, mutta en tällä hetkellä tiedä, miten saisin homman toimimaan. Mies ehtii hakea lapset kolmen tietämillä kotiin, joten en viitsisi vaihtaa vientivuoroani hakuvuoroonkaan, varsinkin kun kävellen olisin päiväkodilla vasta puoliviiden aikaan. Yksi vaihtoehto olisi korjata pyörä (joo tiedän, edelleen korjaamatta!) mutta se on se helpoin tekosyy: ajaisin, mutta kun pyörän kumeissa ei pysy ilma, ei jää siis muuta vaihtoehtoa kuin autoilu. Mutta onhan mulla vielä kävely.

Lyijypallo on vaarassa sammaloitua

Kolme viikkoa sen kummemmin liikkumatta tuntuu kehossa joka kohdassa. Tukkoisuutta, turvotusta, tuskaisuutta... Googlettelin eilen kipeitä kielen kantoja ja siellä oli tasan kolme vaihtoehtoa: syöpä, B12-vitamiinin puutos ja flunssan jälkeen tullut kurkkukipu, johon liittyi kielen takaosan, sivujen ja "ikäänkuin lihasten" kipua. Sama täällä. Mä en nyt tuohon syöpä-kelkkaan lähde, enkä oikein vitamiininpuutokseenkaan usko, joten oletan, että samantyyppinen flunssa on minullakin, kuin noilla eri viestiketjujen kavereilla. Kun se flunssa kuitenkin on.

(Vitamiininpuutoksen puolesta tietysti puhuisi se, että taisin mainita vastustuskykyni huonontumisesta, mutta silti.)

Mulla on perinteisesti ollut tapana tehdä suuria ja kauaskantoisia suunnitelmia silloin, kun liikkuminen (lue: laihduttaminen) on ollut jostain syystä mahdotonta. Tänään olen eri mielellä. Olen päättänyt nukkua enemmän. Piste. Ihan sama laihduttaako se vai ei, olo tulee joka tapauksessa paremmaksi ja siihenhän minä tähtään, parempaan oloon.

Paino on väkisinkin noussut vähän tässä makoillessa, mutta se ei nyt ole se pääasia. Minä haluan pilatekseen ja minä haluan kalevalaista jäsenkorjausta, minä haluan tukossa olevan selkäni taas liikkuvaksi ja toimivaksi. Silti peruutan varaukseni myös huomisesta pilateksesta, koska aamupalaksi vedän edelleen särkylääkkeitä. Silloin ei urheilla (no minä nyt en urheile muutenkaan koskaan) kun olo pysyy siedettävänä vain lyhytkäyttölääkkeitten kanssa.

En ole muuten käynyt kolesterolin kontrollissa. Tarkoitus olisi, mutta en ole saanut aikaiseksi päätettyä milloin. Ja mihin labraan sitä nyt sitten itsensä hilaisi, siihen, joka on vieressä ja aukeaa kahdeksalta vai siihen, joka on matkan päässä mutta aukeaa seitsemältä. Jonottaa kun joka tapauksessa pitää, syömättä, juomatta, ja sen jälkeen vääntäytyä töihin, jossa aloitin viiden viikon evakon lattiaremontin (vesivahinkokorjauksen) takia.

Olo on vähän sellainen, että tekemättömiä asioita alkaa kertyä vähän joka suunnasta. Omassa elämässä. Töissä ei sentään vielä. Alan pikkuhiljaa tottua työn ja loppuelämän yhdistämiseen, mutta välillä tekee aikatauluissa tiukkaa vieläkin. En oikeasti ymmärrä, miten toiset saa tunnit riittämään niin paljon enempään. Mutta toisaalta mulle on kyllä tehnyt hyvää mennä nukkumaan pienten kanssa kahdeksalta, nyt taudin aikaan ainakin. Nukkumisesta en siis ala nyt tinkimään tehokkuuden nimissä, vaikken joka ilta heti kahdeksalta painuisikaan pehkuihin.

Vastustuskyky

Sitähän voi vastustaa kaikenlaista, vaikka oman bloginsa päivittämistä, jos haluaa, mutta mitä viime aikoina en ole voinut vastustaa, on kaikki mahdolliset flunssataudit, joita töissä ollessani olen kohdannut. Ihan perseestä, tiedättekö. Tänään auringonpaisteessa kotiin ajaessani ajattelin, miten täydellinen lenkkikeli olisikaan, mutta minulla on yököttävä yskä, joka ei paremmaksi muutu, ei juoksemalla eikä kotona makaamalla.

Sanovat, että lapset alkaa sairastella, kun aloittavat päivähoidon, mutta minä olen meidän perheessä se, joka on kantanut kotiin viruksia myös lasten iloksi. Sairastin jopa korvatulehduksen! Ou kaad! Lastentautiin lääkäri kirjoitti lastenlääkkeen, saman amorionin sain kuin poikasenikin, vähän vain vahvempana annoksena.

Se on sitten vitamiinien tankkauksen aika. Kyllä kaksi vuotta kodin suojissa häijyä tekee näköjään kenelle vaan, vaikka kuin kuvittelisi syövänsä monipuolisesti ja liikkuvansa kohtuullisesti, mutta tässä ei näköjään nyt kysyttykään mielikuvitusta vaan karuja faktoja.

Ärsyttää ihan sairaan paljon se, että silmiin osuu juuri nyt kaikki mahdolliset päivitykset arkeen paluusta ja niskasta kiinni ottamisesta ja uusista kuntosalijäsenyyksistä ja lupauksista ryhdistäytyä, ja kaikkea sitä, mitä syksy tuo tullessaan, ja minä haluaisin sanoa, että HAH HAH, minun ei tarvitse aloittaa, sen kun jatkan vaan, mutta samperisoikoon kun olo pysyy inhimillisenä vain särkylääkkeillä ja mielellään vaakatasossa. Töissä jaksaa olla ja parhaansa tehdä, missään nimessähän en toki niin kipeä ole, että saikkua ansaitsisin, vain sen verran vaan, että lenkille tai salille lähtö ei nyt suinkaan tule kyseeseen. Eikä muuten lasten ulkoiluttaminenkaan. Missään nimessä en ole niin terve, että jaksaisin leikkipuistoon lähteä. Kaksi vuotta riitti, kiitos, nyt on jonkun toisen (=miehen) vuoro!

Kyllä minä tästä vielä nousen. Nousenko? Ehkä kahdeksi, kolmeksi viikoksi ennen seuraavaa flunssa-aaltoa? Minä niin haluaisin pilatekseen. Tai lenkille. Tai edes olla yskimättä. Itseasiassa tällä hetkellä muut flunssan oireet on aika vähissä, mitä nyt pikkuisen niiskutan. Päätä särkee, kun en ole juonut tarpeeksi, kun ei kärsi, kun kurkkuun koskee.

Lupaisinko palata sitten, kun olo on kohentunut? Että valittaminen ei olisi ainoa, mitä minulla on annettavaa? Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, myös silloin, kun aikataulusta ei olisi täyttä tietoa. Ei tämä flunssa loppuelämää kestä, tulee niitä muitakin vielä. Minä vaan niin haluaisin liikkumaan jo.


Älä lannistu. Kyllä sä tästäkin vahvistut.
 

Yhden aikakauden loppu

Elämäni ei ole kiireistä. Mutta töiden aloituksen jälkeen vapaa-aikani on kutistunut murto-osaan entisestä vapaudesta. Erilaisesta vapaudesta. Minusta tuntuu, että käytän vähäiset työpäivän jälkeiset tuntini mieluummin treenaamiseen kuin treeneistä kirjoittamiseen. Minusta tuntuu, että minulla ei nykyään ole enää mitään sanottavaa. Että tämä blogi oli pikemminkin kotiäidin henkireikä ja elämäntapamuutoksen starttaaja ja vahvistaja.

Olen aika pitkälti siinä, missä halusin olla. Ostin vihdoin itselleni ne  huomiohousut, joiden hankkimista olin jo jonkin aikaa suunnitellut. Paino seilaa jonkinlaisessa haarukassa syötyjen suklaiden ja muun määrän mukaisesti, yritän kuitenkin pitää elokuisen kolesterolikontrolliajan mielessäni myös suklaata syödessäni. Tai kaikkea muutakin. Eilen vaatekaupoilla käydessäni päätin vain olla M-kokoinen. M-koossa löytyi monta minulle sopivaa vaatetta. Oli hyvä päätös. En tiedä, kenen unelmavartaloinen minun pitäisi olla, mutta tämä taso saa nyt kelvata meidän perheelle. Teen muutosta todella hitaasti, mutta kenen mielestä tämä mikään kisa oli?

Muistilista

Jatkan juoksemista. Jatkan salilla käyntiä. Mietin tavoitteitani. Otan jatkossakin takapakkia ja annan muiden, minulle merkityksettömien ihmisten mielipiteiden vaikuttaa itseeni, valintoihini ja mielialaani. Ihan inhimillisesti. En vain tiedä, jaanko sitä täällä. En tiedä, onko sillä merkitystä virtuaaliminälleni ja virtuaalimaailmalleni. Katsotaan nyt. Voihan olla, että minusta tulee viikonloppukirjoittaja. Voihan olla, että yhtäkkiä sanomista on vaikka ja mistä. Mutta niin kuin Lindakin sen kauniisti muotoili: Silence is better than the bullshit.

Lenkkipolkuni varrella

Palaillaan ja hyvää kesää! <3