Parempi Elämä

1. Paino alkaa kuutosella - check!
2. Palaan työelämään kotoa möllöttämästä - check!
3. Juoksu kulkee, kymppi taittuu - check!

Olen aika sinut itseni kanssa. <3

Kolmen K:n hoitoa

Hartia/lapani on saanut nyt uudenlaista kolmen K:n hoitoa: kylmävoidetta, kipulääkkeitä ja kinesioteippausta. Kyllä tämä tästä. Eilen jo ihastelin takareisissä olevaa työntuntua, sitä oikeaa ja hyvää tuntua, ei pahaa ja väärää kipua vaan sitä, mikä vie eteenpäin. Tänään mietin jo kahvakuulan uutta kohtaamista, että milloinhan sitä. Oikeasti pitää antaa tämän yläselkäongelman nyt laantua ensin ihan rauhassa, mutta nyt jo polttelee. On se kuula aika kiva.

Sisko kävi kinesioteippaamassa potilaan selän. Rentouttavaa ja tukevaa tässä haettiin. Annetaan olla 3-5 päivää. Olen tainnut myös polttaa niskani?

Juoksemaankin tekisi mieli. Tänään oli viimeinen (tiistai)mahdollisuus pitkälle rataslenkille, kun kolmevuotiaan kerho menee kesälomalle tämän viikon jälkeen. Käytin mahdollisuuden vähän höpsösti menemällä teepaita- ja hattukauppaan juniorin tarpeita ajatellen. Mutta kun se tarvitsi jonkun hatun siihen auringonpaisteeseen. No, on mulla vielä torstaina mahdollisuus paikata, jos vaan kelit on kohdillaan. Nenä vuotaa mutta emmätiiä onko tää nyt sitten flunssaa vai ei. Altekille tekisi mieli tehdä kirjallinen valitus voikukista, eikö jumalauta niitä tienvarsia voisi välillä niittää? Toiset kiinteistöt hoitavat hommansa, kaupunki ei ihan niin hyvin. Silmiä kaihertaa, kun ulkona oltiin. Tuomet ja kaikki ihanat kesän merkit.

Miten minusta tuntuu tässä istuessa, että oon illalla menossa juoksemaan? Miten tässä on tällainen varmuus sisälle hiipinyt asiasta? Enkös minä tämänpäivänlenkkini heittänyt jo kävellen? Mitä ne lenkkarit sitten oikein huutaa? Ja mikäs minä olen asiaa estelemään? Juostaan sitten jos juoksututtaa.

Kahvakuula gone bad

Meidän kotisalilla on yksi suuri puute: siellä ei ole peilejä. Talvella, kun ulkona oli pääasiassa pimeää, ikkunoiden heijastusta pystyi käyttämään apuna.Nyt kun sälekaihtimien molemmilla puolilla on yhtä valoisaa, tämä vähäinenkin hyöty on käytännössä kadonnut.

Kun ei ole peilejä ja tekee kahvakuulaliikkeitä vähän liikaa jaksamisensa rajoissa, saattaa käydä niin kuin meikäläiselle, jolla vasenta lapaa/hartiaa vihloo niin maan p*rk*leesti. Ei pääse sängystä ylös, ei sohvalta, lasten nostelu ja kaikenlainen kumartuminen sattuu ihan liikaa. Syytän pystypunnerrusta (tjsp) - en toki itseäni.

Pitäisi hioa tekniikka oikein vimpan päälle kuntoon ennen kuin menee revittelemään peilittömään tilaan, missä ei edes näe tekemisiään. Ei se silloin tehdessä sattunut, mutta en minä oikein muutakaan syytä tähän kipuun keksi. Ihan typerää. Lisäksi mulla on nuha, luultavasti oikea eikä allerginen. Ihan tyhmää sekin.

H*lvetti palaan juoksun turvalliseen maailmaan, jos en nyt itseäni telo sitten kompastellessa kengännauhoihin tai jotain. Minä vihaan näitä lihaksia, jotka menee jumiin ja satuttaa, miksi ei voi keho toimia niin kuin kehon pitääkin? Tämä kipu ei ole sitä kehittävää kipua, tämä on sitä, kun joku on pielessä. No pain, no gain - ehkä hyöty on siinä, että on taas vähän varovaisempi tai tarkempi. Mutta pitääkö ihan oikeasti kaikki opetella tuskan kautta? H*lvetti, ehkä palaankin sinne salille ja näytän sille samperin kuulalle, että kumpi on kingi. Minuahan et nujerra, typerä kasipallo!

Kahvakuulailua pitkästä aikaa

Mies vietti eilen poikien iltaa veljensä kanssa. Olivat vetäneet vain pari olutta mutta kilon karkkeja. Illalla jo vannoi, että huomenna on pakko mennä salille. (Mun mielestä karkinsyönnin ja urheilun välillä ei ole mitään pakkoa, mutta se on varmaan jo eri aihe.)

No minä otin salillemenopakon ilolla vastaan ja mukisematta lähdin mukaan, mutta hiljaisella salilla huomasin, että varsinaiseen toimeen tarttumisessa oli hankaluuksia. Ihan kuin ei olisi sittenkään huvittanut tehdä oikein mitään. Säädin radiota, poljin vähän kuntopyörää, sytyttelin valoja myös niihin huoneisiin, missä ei oltu... Sitten totesin, että jos ei maistu, niin ei maistu, ja silloin on syytä tehdä jotain muuta.

Otin vihdoin vaivalla ostamani/ ostattamani kahvakuulat käyttöön ja tein HIIT-tyyppisen treenin sillä "ohjelmalla" mikä oli oman kuulani mukana tullut. Itsellenihän en ole vieläkään sitä kutosta isompaa palloa hankkinut, koska kuntosalillamme on nyt nämä kasi ja kymppi, ja voin olla niitä käyttämättä myös salilla, ei tarvitse kotiin asti hankkia.

Väliin meinasin tehdä enemmänkin jalkasettiä, mutta lopulta tyydyin vain askelkyykkyihin tangon kanssa, koska hiittini veti mehut aika hyvästi. Kaikki naisen elämää tai liikkumista sivuavat aikakauslehdet repivät otsikkonsa siitä, että jo 10 minuuttia riittää. En tiedä, menikö minun HIIT ihan pilalle, kun tein sen kahteen kertaan. Noin kaksitoista minuuttia per kierros, jos oikein laskin. Siis liikkeet, ei minuutit, puhelimeen laitoin ajastimen sekä työlle että levolle, ja se on lahjomaton. Nyt on kuitenkin hyvin työskennellyt olo ja se on varmaan tärkeämpää kuin se, mitä pontusjäntti kauneusjaterveyslehdessä sanoo. Väliin ja loppuun poljin kevyellä vastuksella jonkun kymmenisen minuuttia, tai siltä se tuntui, mutta saattoi olla kolmekin.

Eka kerran otin oikeasti kuulat käyttöön, vaikka itse sen metelin nostin, että ne hankkia pitää. :) Tämän päiväisen perusteella ei taida olla kuitenkaan viimeinen kerta. On se sopivan painoinen pallo kuitenkin niin paljon parempi ja eteenpäin motivoivampi kuin vähän liian kevyt. Kuka tietää, vaikka innostuisin hankkimaan sellaisen kotiinkin. (Joo, kyllä se tiedetään: ei tule tapahtumaan, ainakaan ihan lähiaikoina.) Salikeikkaankin mukavaa vaihtelua, kun ei tosiaan niin hirvittävän monipuolinen laitetarjonta siellä ole.

Leppoisaa viikonloppua kaikille. Toivottavasti treenit kulkee! :)

Onko vika vain minussa vai miksi nämä näyttävät enemmän lakulta kuin metallilta?

Täyden kympin lenkki

Taas jäi eilen kirjoittaminen kesken. Se alkoi: Tänään aion mennä lenkille. Vietin toissapäivänä aikaa omassa blogiarkistossani, ja huomasin, että ainoasta kympin lenkistäni on hurahtanut aikaa hulvattomasti, kävin juoksemassa sen jo huhtikuun alussa. Nyt oli siis aika ottaa uusiksi.

Aloitin juoksun aikaisemmin, jätin vähän alkulämppäkävelyä väliin, että saisin kympin kätevämmin täyteen. Löysinkin oikein käyttökelpoisen reitin. Juoksukin sujui ihan hyvästi. Nyt kun lumen pehmentävä vaikutus on asfaltilta sulanut, penikkani ovat olleet vähän ärtsymmät taas, toisaalta asfaltin vieressä pehmeämmällä juokseminen pistää jalkateriäni hakeutumaan siihen niille ominaiseksi tulleeseen asentoon, lievään supinaatioon. Kovalla alustalla jalkaterän asentoa on helpompi kontrolloida.

Olen huomannut, että penikkani tykkäävät, kun puolentoista-parin kilometrin juoksun jälkeen pysähdyn venyttämään nopeasti pohkeita. Minulla on yksi liikennemerkkitolppa lenkin varrella odottamassa tätä varten. Kun ensin on puoliväkisin lihaksiaan juoksemalla lämmittänyt, pikkuvenyttely tuntuu tehoavan erityisen hyvin - tämän opin aikoinani elixian juoksukoulusta, jossa välillä tehtiin niin, että pysähdyttiin reilusti venyttelemään kaikki juoksuun liittyvät alaraajojen lihakset.

Eilen juostessa mietin, että minulla ei taida olla yhtään miespuolista lukijaa. Ainakaan kukaan ei ole ilennyt tunnustaa, että seuraisi jonkun puolipullean kotiäidin höpinöitä. Kuitenkin minua kiinnostaviin aiheisiin voisi olla hyödyllistäkin saada myös miehistä näkökulmaa. Tai sitten ei. Ehkä ne miehet ei tiedä yhtään sen enempää kuin minäkään. Mutta jos nyt laittaisi tunnisteiksi sellaisia sanoja kuin haba, data, sports tracker, lihaskasvu... ja mitä näitä nyt on, niin rupeisko kommenttilaatikko täyttymään miehisistä hauiksenkasvatusohjeista? :) Vaikka pakaraa mun pitää kyllä enemmän kasvattaa kuin haukkaria. Että mentiinkö sittenkin sille naistensalipuhe-puolelle?

Kymppi taittuu juosten ihan hyvin. Se ei ole kevyttä ja iloista juoksua alusta loppuun, mutta sen jälkeen ei ole myöskään kaikkensa antanut ja "yhtään en olis jaksanut enempää" -olo. Pitää varmaan kesän mittaan googletella hivenen pidempää lenkkiä ja käydä testaamassa vaikka kävellen, että miltä se nyt sitten tuntuisi, kaksitoista tai kuusitoista kilometriä. Psyykeni ei kestä kahta kierrosta samaa, se tuntuu liian hullulta, pitkältä, raskaalta, kamalalta ajatukselta, mutta jos vaikka katsoisin mitä paikallisen sisäjärven ympärysmitta on. Isompi puoli on kai kympin, pienempi puoli on vitosen, mutta jos jättäisi sen sillan laskuista, niin siitä ei viittätoista kilometriä yhteensä kyllä tule. Jos alkais varovaisesti haaveilla pidemmästä lenkistä.

Kuva: Suomen Ilmakuva Oy

Kesäfiilis

Ilmat on ennusteista huolimatta olleet ihania. Ulkona on ollut vähän niin kuin pakko olla. Tänään on kuitenkin vähän niin kuin pakko pysyä sisällä siivoamassa, koska ei täällä kukaan muukaan käy sotkuja hoitamassa, kun me ollaan poissa. Menemistäkin on ollut vaihteeksi enemmän kuin taas vähään aikaan, tälle viikolle on joka päivälle jotakin: on opon tapaamista ja rippikouluvanhempainiltaa ja taloyhtiöjuttuja ja jopa yhdet 5v synttärit. Mukavaa, että on jotain, minkä varassa arki rullaa eteenpäin. Vaikka on tuo hiekkalaatikkokin ihan kiva taas vaihteeksi, ei sen vierellä enää heinäkuussa niin kiinnosta istua. Että nautitaan näistä kesäulkoiluista, kun se niin tuore juttu taas on.



Penikat on vähän kipeät maanantain juoksun ja eilisen rataslenkin jäljiltä. Enemmän sen juoksun. En ole punaisella (tai minkään muunkaan värisellä) radalla käynyt juoksemassa lukion jälkeen ja siitä on jo pitkä aika. Kai se erituntuinen alusta sen tekee, vaikka luulis, että asfaltti haittas enemmän. Mut kai se on vaan että mihin on tottunut.

Paino on nyt muutaman päivän ollut tasaisessa, tuskallisen hitaassa laskussa, sata grammaa päivässä. Mutta se riittää, jos se on kaikki alaspäin. Elixiaviikolla paino laski huimasti, viime viikolla otin kilon takaisin, kun kova treenitahti ei jatkunutkaan. Tämä viikko onkin sitten liikunnallisesti ahkerampaa kuin edellinen, vaikka en iltamenojen takia taidakaan päästä juoksemaan ennen perjantaita. Sinällään mulla on kyllä elixiaa ja lapsiparkkia ikävä, että tätä päiväaikaa voisi hyödyntää kyllä liikkumiseenkin, mutta toisaalta lapsille on varmaan kivempaa juosta leikkipuistossa kuin nököttää sisällä lapsiparkissa, että mikä minä olen sitä liikunnanriemua toisilta riistämään...

Liikkuessa on niin paljon helpompi pitää ruokailunsakin kunnossa, vaikka vähän hakemista tämä nyt tuntuu olevan. Olen aika mestari kusemaan omiin muroihini ja torpedoimaan hienot saavutukseni ja tavoitteisiin pääsemiseni. Yleensä keksin jotain muuta, johon voisinkin keskittyä sen ensimmäisen sijaan, tai ruokailun ollessa kyseessä ajattelen, että onhan tässä jo hienosti menty (kolme päivää), kyllähän sitä välillä voi vähän höllätä. Mutta ei, ei voi kahden-kolmen päivän välein höllätä, jos tavoitteena on muutakin kuin oman painonsa säilyttäminen tai hidas (tai nopea) nostaminen.

Nyt kaivelin esille kolesterolia alentavat ohjeet ja päätin muistuttaa itseäni, että terveyden kautta. Kun kyse ei ole siitä, että terveellinen ruoka ei maistuisi vaan olisin vaikkapa vannoutunut uppopaistetun evään ystävä. Nyt viimeaikoina on ollut vähän hankalaa jaksaa aamupuuroa tai valmistaa kasviksia, vanha kahvi+leipä on houkutellut sata kertaa enemmän. Kahvia ja leipää vaan joka välissä. Sitä joutuu itselleen kahvipannu kädessä aika napakasti sanomaan, että ei näin vaan nyt alat kuoria niitä porkkanoita. Salaattiakaan en edelleenkään uskalla isompaa satsia tehdä kerralla, koska ne on meillä perinteisesti jääneet jääkaapin perälle mädäntymään. Sekin on siis joka kerta tehtävä alusta. Voishan sitä toki kokeilla, tulisko se sieltä syötyä, mutta toistaiseksi en ole rohjennut. Valitettavasti meillä menee koko ajan jonkin verran ruokaa haaskuuseen ilman minun salaattipanostustakin. Nyt kuitenkin sydänystävällisellä linjalla eteenpäin, terveys ennen kaikkea. Kyllä niitä hyviä valintoja jaksaa tehdä, kun muistaa miksi. Ei kai silti ole liikaa pyydetty, jos tänä vuonna kesäkilot olis miinusmerkkisiä?

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

Tämän viikon liikuntapäiväkirja

Tiistaina kävin rataslenkillä. Kymmenen kilometriä. Paahdoin kasvoni ja rintamukseni, mitä lyhythihaisen paidan alta nyt näkyvissä oli.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, jotain kahdeksisen kilometriä. Akku loppui soittimesta kesken matkan, joten sen tarkempaa dataa ei ole. Puhti meinasi loppua minustakin, vettä olisi voinut juoda enemmän etukäteen.

Siinäpä ne. Onko kysyttävää?

Melkein onnistuttiin

Maanantaina lähdettiin käymään iltakävelyllä naapurikunnan puolella, ajettiin Muuramen keskustan tuntumassa olevalle luontopolulle. Tarkoituksena oli kävellä lenkki ympäri ja katsella vähän sorsia siinä samalla.

Koski kuohui lupaavasti, kuulosti mahtavan keväiseltä.

Osa pitkospuista oli vähän veden alla, jouduttiin miettimään, kannattaako jatkaa eteenpäin. Tästä vielä jatkettiin.

Lampi oli autio ja tyhjä, sorsat taisivat olla vasta pesimässä? Mutta olis voineet olla lammella uiskentelemassa.

Pitkospuiden ja siltojen tulviminen aiheutti luovia ongelmanratkaisuja. Kultakutrin kengät pysyivät kuivina. Melkein minunkin. Tässä ollaan jo takaisinpäin tulossa.

Melkein vihertää jo.

Ja melkein kukkii.

Melkein siistiäkin ja melkein nähtiin lintuja.

Melkein koko ihminen kerrallaan saa riippusiltaa käyttää, mutta vain jos on pakko.

Katsotaan, josko kuukauden päästä olisi vähän kuivempi reitti ja enemmän katsottavaa. Mutta tulipahan ulkoiltua.

Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

Väsynyt mutta onnellinen

Toista päivää elixialaisena ja pahoin pelkään, että tämän viikon jälkeen olen niin pahasti koukussa, että irti ei ole pääsemistä.

Tänään testasin Fast, Fit & Fabulousin, vaikka ensin pelkäsin, olenko tarpeeksi fast tai fit koko tunnille - fabulous: ilman muuta! Sen voin sanoa, että jos fast-osiosta hengissä selviää, niin loppua kohti helpottaa, näin ainakin minun kehollisuudellani, kun kestävyyskunto ei parhaimmasta päästä ole, mutta jonkin verran lihaskuntotyö on tuottanut jo tulosta.

Tänään testaan myös toista ihan uutta juttua, sain nimittäin lahjakortin Ayurvediseen pää- ja kasvohierontaan. Hoitokuvauksessa luvataan, että hoidon aikana pääsee ainakin hetkeksi syvään rentoutumisen tilaan. Minä varmaan nukahdan siihen hoitopöydälle. Nukahdin eilen illalla piikkimaton päällekin. Ja meinasin nukahtaa FFF:n loppurentoutukseenkin. :) 

Olen nyt jo muutamana iltana laittanut koneen ajoissa kiinni ja mennyt nukkumaan ajoissa, eilen jo ennen kymmentä (no ehkä kymmentä vaille kymmenen mutta silti). Luultavasti se auttaa, luultavasti jossain vaiheessa alkaa helpottaa, nyt jaksaminen on sellaista perusvireistä, ei vielä virkeää. Mutta eipä tämä elämäntaparemppa muutenkaan ole koko ajan pakottamatta tapahtunut, ensin pitää pakottaa itseään myös lepäämään ennen kuin siitä tulee rutiinia ja ennen kuin hyödyt alkavat tosissaan näkyä.

Hyviä juttuja on tiedossa toukokuuhun muutenkin, joten hyvällä mielellä jatketaan. :) Pienet vastoinkäymiset tuntuvat tällä hetkellä kovin pieniltä, ja se on hyvä se. Antaa arjen olla ja elämän sotkea, iso kuva on vaihteeksi kirkkaana mielessä ja keho onneksi näköjään tietää, mitä tehdä, jos itse en. Se on pyytänyt minulta viime aikoina salaattia ja muitakin hyviä ruokapäätöksiä. Opettelisi vielä pyytämään venyttelyä hetkeä ennen kuin on liian myöhäistä. ;)

Oikein mahtavaa viikkoa teille! Omani on ainakin erityinen. :)

Onneksi on kapinahenki

Olen erittäin muutosvastarintainen ihminen. Kaikki muutokset, myös hyvään ja parempaan, pitää pystyä perustelemaan, että niitä kannattaa lähteä toteuttamaan. Ihan kuin sisälläni asuisi pieni anarkisti, joka kapinoisi kaikkea mahdollista vastaan: superdieettiä - syö rahkaa kolme kertaa päivässä - en muuten varmaan syö; pilatesta - hengitä tässä järjestyksessä sisään ja ulos - varmaan muuten hengitän just väärinpäin; asukastoimikunnan sihteerinä - pöytäkirjat kannattaisi kirjoittaa hetikohta kokouksen jälkeen, niin olisi asiat vielä tuoreessa muistissa - minähän muuten kirjoitan ne puoli tuntia ennen seuraavan kokouksen alkua, missä ne pitää valmiina olla.

Kapinalliseni on herännyt tänään vastustamaan kerrankin oikeaa asiaa: laiskottelunhaluani. Se sanoo, että sinähän muuten menet sinne pilatekseen, ihan turha yrittää muuttaa totuttua rutiinia ja kaavaa tässä kohtaa. Olen niin onnellinen tästä sisäisen kapinalliseni jääräpäisyydestä. :) Pakkohan minun on sinne pilatekseen lähteä, muutosvastarintainen kun olen.

Eilen käytiin salilla, mutta takana oli niin surkeasti nukuttu yö, että puolitehoiseksi jäi koko reissu. Nyt on takana 11 tuntia unta, ei keskeytyksetöntä, mutta 11 tuntia kuitenkin, ja olo on ihan huomattavan paljon erilainen. Taisin saada myös niitä vanhoja velkoja vähän vähemmäksi. Salilla tympi todella todella paljon, olin sitä mieltä, että lenkillä olisi ollut parempi. En kuitenkaan usko, että se lenkkikään olisi putkeen mennyt, joten parempi näin. Teinpä edes jotain.

Raitis ilma houkuttelee edelleen, mutta ulkona sataa vettä, joten pitää nyt miettiä, onko se sen arvoista. Ehkä, jos molemmat lapset olisi terveenä, mutta en ainakaan tuota puolikuntoista lähde vesisateeseen kastelemaan. Pilates saa nyt kuitenkin riittää varsinaiseksi liikunnaksi tälle päivälle, joten lenkki odottakoon vaikkapa elixia-viikon toiselle puolelle toteutumistaan. En tiedä, kiva on kuitenkin käydä viikko ryhmäliikkumassa pitkästä, pitkästä aikaa.

Ihanat, kamalat jalat

En ole oikein koskaan tykännyt jaloistani, ainakaan sinä aikana, kun olen niitä kriittisesti tarkastellut. Olen lyhyt, joten jalkanikin ovat. Minusta tuntuu, että minulla on "aina" ollut paksut reidet, vähintään lihaksikkaat mutta muutenkin. Jalkani ovat sellaiset, ettei niistä tikkusääriä koskaan tule, mutta enpä minä sellaisten perässä (enää) olekaan.

Tolppajalka saa harvoin (jos koskaan) kehuja rotusääristään, eikä varsinaisesti lämmittänyt edes fysioterapeutin ilahtuminen, kun arvioi minun pohkeitani: "No kylläpä sinulla on vahvat pohkeet, on todella vahvat!" Joo, voisi olla vähemmänkin pohjelihasta ja silti tulisin toimeen. Yhtenä iltana sohvalla pohkeita venytellessäni esikoinen sanoi: "Ihan hullut noi sun säärilihakset, onko sulla jotain lihasten ylikasvua?" Joo, just sitä.

Kaipa lihasten kanssa tulisi toimeen, jos rasvaa olisi vähemmän. Ja se on siitä muusta kuin valittamisesta kiinni. Ruokalautasesta ja liikunnasta. Onko olemassa sellaista liikuntamuotoa, joka erityisesti surkastuttaisi pohkeita ja ehkä vähän reisiäkin, mutta polttaisi rasvaa ja kohottaisi kuntoa? Nii-in, eipä taida olla.

Vihaan nivelrikkoa varpaassani. Se on kipeä, se estää korkkareiden käytön, se hankaloittaa askelkyykkyjä, välillä se on kipeä lenkkareissakin. Kenkä jalassa tuntuu joskus, että se on kuin joku tuore ruhje, jota lenkkari koko ajan painaa ja ehkä vähän hankaakin.

Siinä se on ja törröttää aika paljon ulospäin linjasta.

Sama jalka puunattuna, rasvattuna, hoidettuna, hierottuna, jumpattuna ja vetreytettynä.  Jaksaa hoitaa, jaksaa, jaksaa!

Vihaan kipeitä jalkateriäni, jotka iltaisin ovat kuin pienellä merenneidolla - kuin puukoilla kävelisi. Kahden viimeisen raskauden levittämät jalkaterät ovat tuskalliset, tuskallisemmat kuin nivelrikko. Liike auttaa, mutta liike sattuu. Toivon laihtuvani ennen kaikkea sen takia, että saisin painoa vähemmäksi jalkojeni päältä. Joskus ajattelen, että jalkaterille tekisi hyvää sitoa ne kuin Kiinassa aikoinaan. No, ei ehkä sittenkään rullalle jalkapohjan alle, mutta sivulta käyvä puristus tuntuu helpottavan. Saako tukisukkia pelkille jalkaterille?

Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta demokratia näyttää toimivan ihmiskehossakin. Ei ole alamaisia. Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta sen sijaan minun pitää palvella niitä, hoitaa, helliä ja huoltaa, että ne jaksaisivat minua. Rasvata ja sheivata ja hieroa ja venytellä.

Kuitenkin olen iloinen, että minulla on jalat. Edes jonkunmoiset. Jalat, joilla pystyy juoksemaan. Jalat, jotka kantavat, joilla pystyy kyykkäämään ja joita pystyy kehittämään. Onneksi on myös lääketeollisuus, joka auttaa, kun omat keinot eivät riitä. En oikein osaa sanoa, missä vaiheessa eloni näiden koipien kanssa kävi tällaiseksi taisteluksi, mutta tosiaan toivon, ettei se sitä tule olemaan loppuelämäni ajan. Olen kuullut, että laihduttuaan ihmisiltä on myös kengän koko pienentynyt. Voisiko minunkin jalkaterilläni olla vielä toivoa? Haluan voida hyvin, en huonosti.

Olen sopeutunut siihen, että jalkani eivät pituutta enää kasva. Olen melkolailla sopeutunut myös siihen, että jalkani ovat aina enemmän paksut kuin ohuet. Ei lihaksikkuudessa mitään vikaa ole, vähän kun rasvaa vielä ympäriltä lähtisi. Sopeudun varmasti myös siihen, että kengänlestit pitää valita erityistä huomiota varpaalle osoittaen. Vaihtojalkakauppaan en joka tapauksessa ole suuntaamassa, ei se aina vaihtamalla parane.

Ovat kuulemma Pradaa. 

Tässä yhtenä iltana tungin jalkaani korkkarit ja keekoilin niillä peilin edessä. Huomasin, että pohkeeni eivät enää niin kammottavat olekaan. Oikeastaan ne olivat aika kivat. Tosin siihen tarvitaan korkeat korot, mutta voihan nivelrikkokin välillä vähän joustaa, kun ulkonäöstä on kyse. Ei joka päivä, mutta edes joskus.

Perhekerhossa juttelin (mielestäni) minua hoikemman ja kapeampijalkaisen äidin kanssa värillisistä housuista, kun yhdellä toisella äidillä oli niin hyvännäköiset jalassa. Tämä toinen äiti sanoi, että ei ole oikein uskaltanut sellaisia "huomiohousuja" hankkia, kun on aina ollut aika reitevä. Sama, sanoin minä. Todettiin, että ihan tyhmää, ei niillä muillakaan unelmavartaloa ole. Esikoisenikin suositteli minulle värillisten housujen hankintaa, antoi oikein siunauksensa, että ei äiti niissä tyhmältä näyttäisi. Viimeistään siinä kohtaa päätin kuitenkin tosissaan toimia, kun näin naapurin mummolla (n. 80 v.) lohenpunaiset pillihousut. Näytti hyvältä. On varmasti aika minunkin astua pois deniminsiniseltä mukavuusalueeltani ja olla ylpeä sammakkoreisistäni. Niistä sentään näkee, että on kyykätty. :)

Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

Univelkaa

Käytiin miehen kanssa Tallinnan-risteilyllä sunnuntaista maanantaihin. Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pitkästä, piiiitkästä aikaa. En muistanutkaan, miten rankkaa tanssiminen voi olla, koska en ole käynyt tanssimassa vuosikausiin. Ei sillä buffet-pöydän antimia silti sulattanut, mutta tiedättekö - en lähtenyt laivalle laihduttamaan. Siitä on noin kuusitoista vuotta, kun olen ollut viimeksi risteilemässä ilman lapsia.

No, sitten tuli vappu. Aattona kävin rataslenkkeilemässä ja sitten iltapäivällä kokovartalohieronnassa. Siskon kanssa nostettiin yhdet lasilliset kuohuviiniä patsaan lakituksen kunniaksi. Keskiviikkona ihmettelin, miten voikin olla niin krapulainen olo, vaikka sunnuntai-illasta rupesi jo aikaa olemaan. Oikein miettiessäni tajusin, etten ollut juonut ihan oikeaa pelkkää vettä kolmeen päivään. Siis kolmeen päivään! Jos normaalisti nesteytätte itseänne hyvin, ei kannata kokeilla! Päänsärkyä, tukkoisuutta, tylsää ja hidasta ajatuksenjuoksua (siis normaaliakin tylsempää)... Kamala olo. No, yötä vasten en alkanut sitten ihan litratolkulla vettä vetämään, mutta pari tuoppia kiskaisin, eikä tarvinnut yöllä vessaan herätä, ihan meni solujen sisään joka tippa (tai mihin se nyt ylipäätään menee, haihtui suoraan suun limakalvoilta niin kuin kuumalta kiukaalta?)

Tämän kaiken päälle sitten vielä kuumeinen pikkupoika ja siihen liittyvä yöheräily sekä ihan omasta typeryydestä johtuva liian lyhyen ajan varaaminen nukkumiselle. Tietenkään laivalla ei tullut paljon nukuttua, eikä bussissa kotimatkalla oikein voinut, kun oli sellainen simultaanimatkaopas luettelemasa kaiken ikkunasta näkemänsä siinä viereisellä penkkirivillä. Aikuinen, mutta ei ehkä penaalin terävin kynä. Kotona oltiin ysin maissa ja nukkumaan menin kympin maissa, mutta nuppuset herättivät puoli kuudelta, ja sitten palattiinkin taas tähän idioottien arkirytmiin, että kahdeltatoista nukkumaan ja viiden-puolikuuden välillä ylös.

Eilisen tavoitteena oli juoda reippaasti vettä ja nukkua päiväunet. Tämä päivä on jo parempi. Tänään tavoittelen jo kodinhoidollisia toimenpiteitä. Pitää oikeasti tarttua tähän järjettömään velkaantumiseen, katkaista kierre ja alkaa elää säästeliäämmin. Eihän omia parhaita vuosiaan voi tuhlata siihen, että on aina vähän väsynyt eikä koskaan oikein kunnolla jaksa. Meidän lapset nukkuu kuitenkin melko hyvin yönsä noin niin kuin normaalioloissa, joten on aika raukkamaista vedota lapsiin, kun ei itse suostu nukkumaan tarpeeksi. Tottakai ne herää aikaisin, joskus jopa epäinhimillisen aikaisin, koska ne menee kahdeksalta nukkumaan. Kuka oikeasti jaksaa nukkua joka yö yli kymmentä tuntia putkeen? Minulle sellainen kymmenen tunnin unien putki tekisi oikeasti tosi höpöä, mutta meidän pennuilla ei univelkaa olekaan kertynyt.

Hyviä treenejä teille, joita ei nukuta niin paljon, ja hyviä ruokailupäätöksiä kaikille tasapuolisesti. Minä palaan näihin aiheisiin sitten kun olen tämän päivän tavoitteeni saanut täytettyä.