Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.

Kateutta ja katkeruutta

Pyrin elämään elämäni niin, että en kadehtisi muita ihmisiä. Muiden onni ei ole minulta pois. Jokaisella on kuitenkin ne omat ongelmansa ja kriisinsä, vaikka ne eivät olisikaan samoja kuin omat. Omassa ulkonäössäni viime aikoina tapahtumattomat muutokset saavat kuitenkin joskus pintaan kohtuuttomuuksia. Koska itse olen elänyt niin kuin pellossa - jatkuvasti laiduntamalla - olisi minusta reilua, että kaikki muutkin pikkulasten äidit olisivat pyöreämmän puoleisia.

Tässä yhtenä päivänä ajattelin terveellisen ja monipuolisen ruokavalion vaikutusta ulkonäköön, en siis vain vyötärön paksuuteen, vaan siihen miltä hiukset, iho, silmäpussit näyttävät, kun ei syö tarpeeksi. Näytänkö itse väsyneeltä, kulahtaneelta, jotenkin harmaalta, vai edes suurinpiirtein terveeltä ja hyvinvoivalta? Ajattelin, että olen mieluummin pullukka kuin kuivakkaaksi kahvi ja tupakka -dieetillä kuihtunut laihduttaja. Pienten lasten äideissä näkee molempia. Mitä pienemmät lapset, sen laihempi kuuluu olla. Jos siis on äiti-kisaa.

Naapurillani on kaksikuinen vauva. Hänellä on pyöreä vatsa ja ylipainoa, edelliset raskauskilot lähtivät määrätietoisella työllä mutta uusi urakka häntäkin odottaisi, jos siihen aikoo ryhtyä. Istuimme perhekerhossa tiistaina ja katsoimme huippuhoikkaa äiti-ihmistä, jolla oli parivuotiaan lisäksi yhdeksänkuinen vauva. Naapurini kysyi minulta, miten nämä muut äidit voivat olla niin hoikkia (ja me ei)? Tätä äitiä katsoessa en todellakaan osannut kertoa vastausta. Virheetön iho, silmänalusissa ei mitään mainittavaa, hyväkuntoiset hiukset ja vartalo kiinteä, ei pelkästään hoikka. Toisilla vain on aikaa, mahdollisuuksia ja tahtoa enemmän, ja ehkä ennen kaikkea tekosyitä vähemmän.

En tunne tätä äitiä, ollenkaan. Luultavasti hän on vain elänyt terveellisesti ja liikunnallisesti jo ennen lasten tekoa, eikä ole antanut tapojensa repsahtaa vain siksi, että pitää valvoa yöllä ja imettää. Luultavasti hän ei ole saanut lahjana kuin korkeintaan järkeä, luultavasti hän on tehnyt töitä vatsansa eteen siinä missä muutkin onnistujat. Ainakin hän näytti niin terveeltä ja hyvinvoivalta, että sellaista ulkonäköä ei kahvilla ja tupakalla ja ruoan skippaamisella saa. On hyvä nähdä aina silloin tällöin näitä tosielämän esimerkkejä. Sen sijaan, että kadehtisin ja katkeroituisin, voin ottaa mallia. Kahvista en luovu, tupakkaa en polta, ja jos kun pyrin terveelliseen ja monipuoliseen ruokavalioon ja riittävään liikuntaan, olen itsekin lähempänä onnistujia.

kuva täältä

Ihana elämä

Bloggaava siskoni tuli kylään. Tuli perjantaina ja sanoi, että voin mä sun kanssa lähteä juoksemaan, vaikka kyllä mä aamulla jo kävin. Että mennään yhtä hiljaa kuin opettivat juoksukoulussa. Toi sykemittarinkin, kun oli itse saanut uuden. Hiivittiin hiljaa, helpompi on juosta hitaasti kaverin kanssa. Syke pidettiin alhaalla. Vitonen juostiin melkein ilman pysähdyksiä. Eikä me oikeasti niin hirveän hiljaa edes hiivitty. Paitsi niin hiljaa, että päästiin pelottavan lähelle pimeällä tiellä istuvaa huuhkajaa. (Alan pikkuhiljaa myöntää, että saattoi se olla huuhkaja, eikä vain julmetun iso pöllö. Siskoa kun pelotti, sanoin, että tule nyt, se on vain kissa, mutta sitten se samperin kissa levitti siipensä ja lähti lentoon. Ei tyytynyt ruoja juosta jolkottelemaan tien yli.)

Lauantaina käytiin vetämässä xyclingpuolimaraton. Siskoni tuli mukaan, ilman muuta. Ilman aiemmin sovittuja välttämättömiä menoja oltaisiin kyllä mielellään väännetty koko kolmetuntinenkin. Mutta sitten ei olisi kyllä päässyt ne puolivälistä aloittavat mukaan. Ei käynyt kateeksi niitä kesken tulleita, niitä alusta aloittaneita kylläkin. Sali oli viimeisintäkin pyörää myöten täynnä, ilma lämmin ja hikinen. Tunnelma oli loistava ja alkupuolen ohjelma rakennettu niin, että hienosti oltaisiin jaksettu jatkaakin. Puoliväkisin piti vääntää kovemmalle, että pääsi voittajana poistumaan salista. Ettei jäisi vahingossa sellainen olo, että kesken jäi. Koulun vanhempainiltapäivässä oli  porkkanaraastetta, vihreää salaattia ja makaronilaatikkoa, kai se palautusruokana kävi, myöhästyinkin vain kaksikymmentäviisi minuuttia.

Tänään venyteltiin kiltisti siskon kanssa, juostut ja pyöräillyt lihakset takaisin oikeaan pituuteensa. Synttärikakku leivottiin meidän pikkurinsessalle, joka kieltäytyi tulemasta samaan pöytään meidän kanssamme. Puhalletaan ne kynttilät sitten ilmeisesti tiistaina, kun on se virallinen kolmeveepäivä. Ei kai sitä lasta voi kakun syöntiin pakottaa?

Illalla kävin vielä pilateksessa toisen siskon kanssa. Puolentoista tunnin pilateksessa, haluan korostaa. Lopuksi venyteltiin lonkankoukistajat ja pakarat. Lähdin huomattavasti letkeälanteisempana kotiin mitä sinne menin. Ihana tunne sekin. Edes synttärituotteiden kanssa en ole (vielä) övereitä vetänyt ja painoakin on matkan jälkeen lähtenyt tällä viikolla huikeat 1,8 kg. Taisin olla aika turvoksissa kotiin tultua. Tästä on hyvä jatkaa. Mistähän sitä seuraavaksi haaveilisi?

Ostoslista

Yhtenä TM:n haastekysymyksenä oli, minkä liikuntaan liittyvän vaatteen, varusteen, välineen haluaisin seuraavaksi hankkia. Minulla on vaatekaapissani aika hankala tilanne: minulla riittää trikootoppeja ja sisäliikuntahousuja mutta ulkoliikuntaan sopivaa, vähän jo kylmyydeltä suojaavaa minulla ei juuri ole. Paitsi sitten niitä pakkasajan-lasten-kanssa-leikkipuistossa -vaatteita, jotka ovat liian paksuja hikiliikuntaan.

Hierotutin jalkani toissapäivänä. Tukossa olivat. Eilen kävin lenkillä, ja jalat ja etenkin penikat tuntuivat edelleen aivan pökkelöiltä. Ilmeisesti hieronnan vaikutusta vielä, olisi kuulemma varovaisemmin pitänyt aloittaa, ehkä reippaalla kävelyllä mieluummin. Aioin juosta 2x15 min, mutta tämän järjettömän jäykkyyden takia ensimmäinen pätkä oli pakko lopettaa 10 min jälkeen, kun sopivasti tulin ison tien risteykseen, missä jouduin odottamaan tien yli pääsyä. En olisi millään pystynyt jatkamaan suoraan juosten, irvistytteli.

Loppujen lopuksi pidin kävely- ja venyttelytaukoa siinä kohtaa viisi minuuttia ja lähdin juoksemaan ensimmäistä viisitoistaminuuttistani. Paremmilla jaloilla se olisi ollut melkein helppo juttu, keuhkot ja kunto olisi antanut periksi. Juoksuminuuttisaldoksi tuli 10+15+10, joten onhan se enemmän kuin aioin. "Pakko" oli rääkätä jalkoja sen verran, että näkisin, pehmenisivätkö lihakset ja tulisiko askeleesta joustavampi. No, ei siihen pisteeseen, mihin olisin halunnut, mutta alkulenkistä jalkateräni löpsähtelivät asfalttiin suorina, ilman mitään mahdollisuutta rullaavuuteen, niin että läpse vain kävi, kun meikäläinen askelti menemään. Oikeastaan aika koomista, naurattais jos ei itkettäis. :)

No siinä juostessa mietin lenkkarivalintaani. Olen ostanut silloin aikoja sitten myyjän opastuksella oikein hyvät juoksukengät, joilla nyt aloittelin keväällä taas juoksua. Ne vain ovat kyllä niin kuluneet, että kunnon vaimennusta niissä ei oikein enää ole. Vaihdoin sellaisiin juoksuun tarkoitettuihin lenkkareihin, jotka olen joskus hätäpäissäni jostain alelaarista ostanut. Kulumattomat, mutta ehkä enemmän hinnan kuin ominaisuuksien mukaan ostetut. Eli minun pitänee kuitenkin jossain kohtaa syksyä painella lenkkarikauppaan, ei kai tämä penikkavaiva pelkästään venyttelynpuutteesta voi enää johtua?

Mutta kun tämä nollabudjetin lista ei edes siihen lopu. Minä oikeasti tarvitsisin kunnon urheilurintsikat. Tämä on kokonaan oma lukunsa, koska olen oikein valtakunnallinen Mielensäpahoittaja tässä aiheessa. Silloin kun olin vielä laihduttajanurani alkutaipaleella, luin paljon Sportteja ja Fitnessejä. Fitness on nykyään pelkkä Fit ja Sportin ensimmäinen numero oli MeNaisten urheiluextra, josta lehti sitten starttasi omalle uralleen, ja mielenkiintoista kyllä, on nyt palannut kotipesäänsä eli on taas joku MenaisetSport tai vastaavaa. Luin jotain urheilurintaliivivertailua, mistä pahoitin mieleni ensimmäisen kerran. Siinä kehuttiin, miten tärkeää on tukea rintansa, etteivät ne pääse venymään ja vaurioitumaan ja kaikkea tätä, tiedätte varmaan, perushuttua. Mutta sitten siinä oli yksi lause, jonka perusteella totesin, että ilmeisesti en kuulu urheilevien naisihmisten ryhmään. Rintaliivejä tulisi käyttää myös siksi, ettei paita hierrä nännejä rikki. WHAT? Luulin, että artikkelissa verrattiin urheilu- ja tavan rintaliivien eroja, mutta tämä lause paljasti, että lehti tosiaan luuli, että ainoa valinta olisi rintaliivittömyyden ja urheilurintaliivien välillä.

Silloin tällöin näkee keskustelupalstoilla kommentteja, joissa kirjoittaja päivittelee esimerkiksi, että ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät käytä tukevia urheiluliivejä vaan antavat mennä tissit pomppien pitkin pururatoja. Mieleni pahoitin. Olen vältellyt paljon kehuttujen shock absorbereiden hankkimista, koska edellinen reissu urheiluliivikauppaan oli niin traumatisoiva. Menin rintaliiviliikkeeseen, jollaisista hankin myös muut liivini, ja kysyin, olisiko heillä urheiluliivejä isommillekin. Kyllähän heillä oli, myyjä sanoi, ja tiedusteli, minkä kokoisista lähtisimme sovittelemaan. Liivi liiviltä myyjä kantoi isompaa sovituskoppiin, kunnes löytyi ne, jotka sekä tukivat että sopivat. Näyttivät vähän typeriltä, mutta kun sosiaalinen paine ohjaa urheilurintaliivien käyttöön, päätin ottaa ne. Myyjä kehui, miten hyvät liivit päätin hankkia. "Tässä on tällainen tukitaulukkokin, tietysti pienemmässä koossa ne tukevat enemmän, sopivat ihan kaikkeen, juoksuun, aerobikkiin, ratsastukseen, mutta on nämä tukevat isommissakin koissa. Sinun kohdallasikin tämä tukitaulukko sanoo että ne sopivat erinomaisesti... kävelyyn." Just. Olin juuri ostanut typerännäköiset ylikalliit liivit, jotka soveltuivat tasan siihen samaan, mihin kaarituetut siviilirintaliivinikin.

Kyllä minäkin mielellään ottaisin sellaiset tennispallonpuolikkaat, jotka saa kämmenillään peitettyä eikä tarvitse miettiä, minkälaisiin kuppeihin niitä lähtisi rullaamaan, mutta minä olen saanut sukulahjana tämmöiset saa**nan hunajamelonit, koot eivät yksinkertaisesti riitä useimmissa liivimalleissa. Urheilu- tai muissakaan malleissa. Toiseksi vierastan näitä kaarituettomia liiviversioita, koska vaikka onkin lihava, pitääkö silti näyttää yksitissiseltä? Enkä minä halua litistää näitä kehoa vasten ilman mitään muotoa, ettekä tekään haluaisi minun niin tekevän, jos näkisitte, miltä se näyttää. :D

Kesän aikaan minun laihtumiseni kääntyi lihomiseksi (olen muuten katkaissut sen kierteen ja paluumatkalla pienempiin numeroihin), joten en voi edes vedota siihen, että nyt kun paino on pudonnut, saattaisin hyvinkin ehkä mahtua johonkin kävely-shock-absorberiin. Imetyksen lopettaminen toki pienensi varustusta huomattavasti, mutta ei niin huomattavasti, että normiliivit olisivat pieneksi jääneet, pikemminkin istuvat nyt paremmin.

Paikallisessa budgetsportissa oli kesätuotteiden ale, ja kävimme katsomassa, minkälaista vaatetta ja varustetta siellä olisi tarjolla. Samalla uskaltauduin shock absorbereiden hyllylle. Ja mieleni pahoitin. Kyllähän niitä kuppikokoja oli pidemmälle kuin olin uskaltanut toivoakaan, mutta minkä p*rkeleen takia niiden ympärysten pitää kasvaa samassa suhteessa? Minä olen pienikokoinen ihminen ja minun rintakehän ympärys rintojen alta mitattuna on 80 cm. Miksi, oi miksi siellä hyllyssä oli isoissa aakkosissa vain isoja numeroita, 90, 95, jopa 100? En siis edelleenkään kuulu urheilevien naisten luokkaan, koska en teippaa nännejäni, ettei urheilupaita hankaisi niitä rikki, ja minulla on nähtävästi ympärysmittaan nähden kohtuuttoman isot rinnat. Liikunta ei ilmeisesti kuulu isorintaisille.

Jos nyt lähtisin kaikenmaailman nettikauppoja googlettamaan, löytäisin varmasti sopivankin koon, mutta kun minä haluan sovittaa. Tämä on tärkeä ostos, en ostaisi autoakaan netistä, vaikka se ei tuekaan millään tavoin rintojani liikkuessani. En tykkää oikein ostaa kenkiäkään sovittamatta ja rinnat on sentään rinnat. Ne ovat osa identiteettiäni, vaikka aiheuttavatkin täysin tarpeetonta henkistä kärsimystä, varsinkin sovituskopeissa. Pidän siis toivoni siinä, että yhden kaupan ale ei välttämättä kerro koko tuotteen tarjonnasta, ja kunhan olen taas rohkaissut mieltäni tarpeeksi, tähtään uuteen urheilukauppaan ja otan henkiset iskut vastaan kuin nainen ainakin.

Mikä siis on seuraava liikuntahankintani? Sen pitäisi olla rintaliivit, koska juoksumatkojen kasvaessa niiden merkitys korostuu entistä enemmän, eikä minulla ole sellaisia sopivia. Tai sen pitäisi olla lenkkarit, että jalkani saisivat oikeanlaisen tuen pääasiassa asfaltilla juoksuun. Mutta luultavasti se on kuitenkin uudet housut ja jonkinlainen hikeä iholta siirtävä juoksupaita, koska ilman niitä en kohta pääse ovesta ulos, kun kesävaatteilla ei enää tarkene.

Niille jotka ihmettelevät, menenkö lenkillä tissit vapaasti pomppien ilman minkäänlaista tukea, voin kertoa, että minulla on muutama sisäliikuntatoppi, joissa on sisäänommeltuna napakka liiviosa. Tällaisia te pienirintaiset käytätte salilla ilman alla olevia liivejä, mutta minä tietenkin puen päälleni mahdollisimman tukevat tavalliset kaarituetut liivit. Isossa koossa myös siviililiivit ovat tukevia, toisin kuin ne A-B-kupin snoopyliivit, mitä ruotsalaiset vaateketjut tarjoavat ensiliiveiksi. Tottakai nämä hölskyvät mutta eivät kipeydy niin kuin ilman napakkaa päällyskerrosta. Kokeilin tässä kesän aikana niitä ostamiani kävelyliivejä, ja ne oli tosiaan tueltaan onnettomat. Jos jotkut polttaisin niin varmasti ne. Jeesus-teippi olisi varmaan niitä parempi ratkaisu.

Hetken haaveilua

Olen osallistunut Naisten Kympille nelisen, viitisen vuotta sitten. Olin silloin sellaisessa kunnossa, että jaksoin kympin juosta ja maaliin pääsin iloisena ja onnellisena. Lähdimme siskon kanssa siinä keskimmäisessä sarjassa, ei juoksijat vaan mikä se oli? Hölkkääjät? Wannabe-juoksijat? Siitä johtuen jouduimme lähinnä kävelemään kolme ensimmäistä kilometriä, tungos oli niin valtava, kun hitaimmat juoksijat olivat ryhmämme edessä ja nopeimmat kävelijät/sauvakävelijät alkoivat ottaa perää kiinni. En siis juossut koko kymppiä mutta kun vauhtiin pääsimme, juoksu sujui loistavasti. 8 km -kyltin kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei vielä, eikö tätä ole tämän enempää jäljellä?" Viimeisen kilometrin taistelin itseni kanssa: juoksisinko kovempaa, kunnon loppukirin, vai juoksisinko himmaillen, niin saisin juosta pidempään, en vielä ehtisi maaliin, säästelisin viimeistä tippaa? No rehellisyyden nimissä kovin monta lisäkilometriä ei olisi taittunut, vaikka reitillä tuntuikin maali lähestyvän liian nopeasti.

Sitten olen tehnyt lapsia, eikä lihavimmillani juoksu ole ollut todellakaan se ensimmäinen laji, mihin olisin halunnut ryhtyä. Olen xycling-ihminen.

Ennen Naisten Kympille osallistumista sanoin siskolleni jossain vaiheessa, että haluaisin olla sellaisessa kunnossa, että voisin tarvittaessa juosta maratonin. Siitä on ainakin se viisi vuotta aikaa. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta kilpailusta (todennäköisesti vastustan, koska tiedän, etten voi voittaa, ja ikäänkuin kieltäydyn yrittämästä, sanon, että kilpailu on ihan tyhmää ja miks vain ensimmäiset saa palkintoja?) ja silloin ajatus osallistumisesta juoksutapahtumaan, jossa otetaan aikaa ja tehdään tulosluetteloita tuntui äärettömän vastenmieliseltä. Halusin olla maratonkunnossa vain ollakseni hyvässä kunnossa, ja halusin säilyttää mahdollisuuden olla osallistumatta.

Jos muistatte, minulla on ollut tässä vuosien mittaan suhde juoksuun. Tänä keväänä/kesänä olen tajunnut, miksi suhteemme ei ole toiminut. Olen ollut Elixian jäsen vuodesta 2004 asti. Olen rakastanut kuntokeskusta ja sen tarjontaa melkein koko sydämestäni. Tänä kesänä olen laittanut jäsenyyteni ensin jäihin, sitten irtisanoin itseni. Olen juossut. Olen ollut vapaa juoksemaan, koska mielessäni ei jyskytä: "Miksi sinä tuhlaat liikunta-aikaasi ulkoliikuntaan, kun maksat kalliita kuntokeskusmaksuja?" Tämä ajatus on ollut selkeämpi kuin ne alitajuntaiset viestit, joita olen kesän aikana tunnistanut. Olen tunnistanut, koska olen tuntenut olevani vapaa valitsemaan, vaikken tiennyt ennen, etten olisi vapaa. Tekosyyt eivät ole aina itsestäänselviä, vai kuulostaako jotenkin selkeältä logiikalta ja johdonmukaiselta ajatukselta tällainen kuvio:

Tekisi mieli liikkua, voisin vaikka käydä pururadalla kävelemässä, mutta siellä taitaa olla nyt vähän liian märkää, mitäs elixian lukkari sanoo, olisko siellä jotain mukavaa tuntia, ai pumppi alkais puolen tunnin kuluttua, no en minä siihen taida ehtiä, olisko huomenna jotain, no huomenna olis xycling, minä taidankin huomenna mennä sinne. Mitäs telkkarista tulee?

Miten itseään melkolailla täysjärkisenä pitävä ihminen osaakin huijata itseään näin hyvin, eikä edes kyseenalaista toimintamallia? Että jättää menemättä sinne lenkillekin, koska ei ehdi sinne pumppiin joka tapauksessa? Koska on tärkeämpää hyödyntää maksettuja ryhmäliikuntatunteja kuin (maksettuja) lenkkareita? Olisiko se lenkki jotain siltä seuraavan päivän xyclingiltä pois?

Tällaisen kuvion takia jätin kuitenkin maraton- ja juoksuhaaveeni. Sitten keksin, miten voisin hyödyntää jäsenyyttäni melkein vastaavaan: Elixia järjestää xyclingmaratoneja muutaman kerran vuodessa ja xycling on juuri minun lajini. Sanoin siis, että haluan olla sellaisessa kunnossa, että voin osallistua xyclingmaratonille. En ole osallistunut, olen ajatellut sitku. Jäsenyyteni on voimassa tämän kuukauden loppuun ja arvaatteko, mitä lauantaina järjestetään? Arvaatteko olenko menossa? Tottakai! (Vaikken osallistukaan koko neljän tunnin iloitteluun, koska esikoiseni koulussa järjestetään koululauantai ja vanhempain(ilta)päivä ja sosiaalinen pakko ajaa minut sinne tutustumaan uuteen rehtoriin ja uusiin väistötiloihin, jossa homekouluevakkolaiset aloittivat syksyllä opiskelunsa.) Otan haaveestani kiinni ja toteutan sen. Osallistumista on aloittaminenkin, jättäähän osa juoksumaratoonareistakin matkan kesken.

Tämän haaveen jälkeen olen vapaa toteuttamaan myös juoksullisia haaveitani. Tällä hetkellä kuntoni on siinä pisteessä, että juoksen kymmenen minuuttia putkeen. Ajattelin tänään kokeilla, miltä 15 minuuttia tuntuisi. Matkaa on siis Kymppeihin ja puolikkaisiin ja kokonaisiin, ensimmäinen tavoitteeni (sen viidentoista minuutin jälkeen) on juosta viisi kilometriä putkeen. Seuraan löysästi yhtä varttimaratonille valmentavaa juoksuohjelmaa, mutta se ei ole minulle laadittu, enkä lue sitä kuin piru raamattua, vaan pidän sitä enemmänkin sellaisena ohjeistuksena oman fiiliksen mukaan juoksussani. Minulla ei ole aikataulua, milloin minun "pitäisi" se vitonen juosta, mutta toivon voivani kasvattaa viikoittaisten lenkkieni määrää (se on minusta itsestäni kiinni, vaikka voisin vetää tähän tekosyyllisiksi lapset) niin että se päivä koittaisi aiemmin.

Uskon, että tulevaisuudessa osallistun myös niihin kisoihin, missä mitataan aikaa. Uskon, että olen kasvanut ihmisenä sen verran, että pystyn tulemaan maaliin myös sijalla 812. ja olemaan tyytyväinen suoriutumiseeni. Ja kyllä, olen jo googlettanut vaihtoehtoja Naisten Kympille. Voi olla, ettei minua nähdä ensi vuonna kummassakaan, voi olla, että juoksen ensi kesänä henkilökohtaista kymppiäni kotimaisemissa, mutta nyt ainakin tiedän, että olen vapaa valitsemaan.

Avain taloyhtiön kuntosalille :)

Ps. No hard feelings, Elixia, suosittelen kuntokeskusjäsenyyttä lämpimästi kaikille, jotka sellaista harkitsevat. Kun asiakaspalvelija tiskillä kysyi, miksi haluan erota, sanoin, että Elixia on antanut minulle kaiken sen tuen ja avun, mitä olen tarvinnut, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän sanoi, että sehän on oikeastaan hyvä asia.

Kävelyviikonloppu

Käväisin kotimaan rajojen ulkopuolella perjantaista sunnuntaihin. Ihana reissu, ilman lapsia, ihan vaan kahden kesken ikioman miehen kanssa. Pieni tauko kaikesta arjesta tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Mutta voitaisko sopia, että olette muutaman päivän päivittämättä yhtään mitään, koska mielenkiintoista lukemista on kertynyt teidän blogeihinne niin valtavasti?

Syömäpuoli on ollut vähän reissunpäällä tilannesidonnaista. Sellaisissa kohtaa, kun pystyi harkitsemaan ja hallitsemaan, söin todella hyvin: terveellisesti, kasvispainotteisesti, juuri sopivasti. Sitten kävimme myös mäkkärillä ja söimme myös take-away-kaikki-samaan-laatikkoon -kiinalaista, johon ei kasvikset kuuluneet kuin mausteiksi ja tulipa sitä pari oluttakin juotua. Tumuttelemaan ei sentään, siihen ollaan liian vanhoja ja väsyneitä.

Liikuntapuoli oli kävelyä, kävelyä, kävelyä. Kierrettiin turistinähtävyydet kuten kunnon turistit uusissa kohteissa. Ja kivaa oli. Jaloissakin tuntui. Tänään olen turvoksissa ja vatsa täynnä kaasua, lento tuli Helsinkiin puolilta öin, ajettiin kotiin yötä myöten, joten ohjelmassa vain nukkumista. Nuorimmainen herätti kuudelta aamulla, joten eipä siinä paljon ehtinyt yöunia nukkua, mutta en valita. Ihanan matkan jälkeen oli ihana tulla taas ihanien lasten luokse. <3 Huomenna sitten liikkumaan ja toki tämän päivän ruokavalinnat ovat taas olleet järkeviä ja maltillisia - ainakin luulisin niin.

Loma pikkulapsista jatkuu vielä minun osaltani, koska mies lähti heidän kanssaan mummolaan täksi viikoksi, kun hänellä on loma. Minä jäin esikoisen kanssa kotiin. Oli kyllä ihan kamala saatella pikkuiset matkaan, kun eihän me ehditty kuin puoli päivää tässä sylitellä meidän reissusta tulon jälkeen. Toisaalta pääsen ihan rauhassa kotonakin latautumaan, kun ei esikoinen enää sylissä pahemmin halua iltoja istua. Saadaan myös pitkästä aikaa ihan rauhassa äiti-tytär-aikaa, sillä oletuksella, että hän viitsii minun kanssani sen verran seurustella, eikä luuhaa kavereiden kanssa kaikkia iltoja. :) Ja sekin on kiva, että tällä viikolla ei tarvitse paljon kysellä, että kuka katsois pikkuisten perään, jos vaikka lenkille lähtisin.

Katsotaan mihin tämä viikko kehittyy. Ainakin haluan kaasut ja turvotukset pois. Vettä tuli juotua matkalla aika vähän ihan tietoisesti siksi, että ei pahemmin hotellilla aikaa vietetty vaan kuljettiin kaupungilla kaikkea uutta kivaa nähtävää (eikä yleisiä vessoja) etsien. Nyt siis vettä kehiin ja huomenna lenkille, tänään vain hyviä unia.

Liebster award

Minut on haastettu. Olen saanut tällaisen Liebster Awardin, ihanaa :)
Kiitos teille, TM ja Maiju!

1. Kerro 11 faktaa itsestäsi. 
2. Vastaa lähettäjän 11 kysymykseen.
3. Valitse 11 ihmistä ja esitä heille 11 kysymystä.
Kerro ihmisille, että heidät on haastettu. Haastetta et voi lähettää takaisin!

11 faktaa itsestäni:

1. Haluaisin pitää kynteni suht pitkinä ja lakattuina 

mutta käytännössä nykyisessä työssäni se ei ole mahdollista.

2. Minulla on hyvin mitättömät ripset 

mutta en ole koskaan käyttänyt irtoripsiä tai harkinnut pidennyksiä. Näillä mennään.

3. Aion saada seuraavan vuoden aikana keskivartalon lihaksistoni

  sosiaalisesti hyväksyttävään kuntoon.

4. En oikeasti voisi olla vähempää kiinnostunut, miten muut vatsani (tai minkään muun ruumiinosani) näkevät. Haluan laihtua ja tulla parempaan kuntoon, että itselläni olisi parempi olla kehoni ja ulkonäköni kanssa.

5. Hyvää kampaajaa on mielestäni vaikea löytää ja vielä vaikeampi pitää.

6. Juon kahvia kolmesta neljään isoa mukillista päivässä. 

En pidä sitä hyvänä enkä huonona asiana.

7. En muista milloin olisin viimeksi lukenut sanomalehden alusta loppuun keskeytyksettä.

8. Yritän välillä katsoa säätiedotuksia, mutta keskittymiseni herpaantuu ja havahdun vasta, kun koko homma on jo ohi, ja huomaan, etten edelleenkään tiedä, millaista säätä on luvassa.

9. Viidennen luokan opettajani sanoi minua empaattiseksi, muttei suostunut kertomaan, mitä se tarkoittaa. Otin selvää vasta monen vuoden kuluttua.

10. Vaatehuoneeni on edelleen siivoamatta.

11. Ihmettelen jatkuvasti lenkillä, miten ohitseni kiitävät toiset lenkkeilijät (ohittajat ja vastaantulijat) tuoksuvat aina puhtaalle pyykille ja jopa hajuvedelle ja minä itse... en niin ruusuiselle. 

En edes vastapestyissä lenkkivaatteissa. Miten ne sen tekevät?

Sitten vastaukset TM:n kysymyksiin:

1. Mitä uutta liikuntalajia olet tänä vuonna kokeillut ja mitä siitä pidit? Mikäli et ole kokeillut mitään uutta liikuntalajia, mitä lajia lupaat minulle kokeilla? ;)
Olen kokeillut ensin fitness fusionia, jossa yhdistetään joogaa, pilatesta ja ohjaajan mielikuvitusta, sen lisäksi olen aloittanut pilateksen ilman mitään fuusioita. Pidin oikein oikein paljon. Pilatesta jatkan syksysunnuntaisin.

2. Millaisia palkintoja olet (vai oletko) luvannut itsellesi joko pudotetusta painosta ja liikuntaan liittyvän tavoitteen täyttämisestä? Oletko myös saanut itsellesi luvatun palkinnon?
Minusta itsensä palkitseminen on ideana hyvä mutta huonosti olen toteuttanut. Lupasin ostaa itselleni uudet (kalliit) kaarituetut imetysliivit, kun painoni olisi alle 70 kg. Lopetin imetyksen ennen kuin saavutin sen. Siis en ole vieläkään saavuttanut. Laskennallisesti se oli helppoa ja nopeaa, käytäntö osoittautui toisenlaiseksi. Olen myös laittanut jonkin verran rahaa säästötilille jokaisesta pudotetusta kilosta. Sekin säästötapa on nyt tyrehtynyt, mutta aion elvyttää sen.

3. Mitä uutta olet oppinut itsestäsi tämän painonpudotus tai elämänmuutos projektin aikana? Mikä on suurin saavutuksesi/oivalluksesi?
Olen oppinut tunnistamaan tekosyyni ja selättämään ne tai ainakin melkein. Olen oppinut, että ruokailurytmillä on minulle onnistumisessa suurin merkitys, mutta se ei olekaan se 3-4 tunnin välein, mihin sokeasti olen vuosien ajan pyrkinyt. Olen oppinut, että kliseissä on tottakin, ja jokaiselle löytyy se paras mahdollinen tapa, kun tarpeeksi kokeilee. 

4. Mikä on tällä hetkellä päällimmäinen tavoitteesi tässä projektissa?
Liikunta ja kunnon kohotus ihan ehdottomasti.

5. Oletko projektisi aikana tehnyt jotain, josta etukäteen ajattelit, ettet ikinä pysty/osaa/uskalla? Mitä se oli?
En. En usko, että ainakaan mitään projektiin liittyvää.

6. Minkä liikuntaan liittyvän vaatteen, varusteen, välineen haluaisit seuraavaksi hankkia?
Meinasin ostaa juoksurintsikat, mutta kävin pahoittamassa mieleni yhdessä urheiluliikkeessä, enkä ihan heti ole menossa pahoittamaan mieltäni uudelleen. Jotain juoksuvaatetta pitää ostaa kylmenevien ilmojen takia, mutta en tiedä, mistä olen aloittamassa. Varmaan housuista.

7. Harrastatko/oletko harrastanut jotain joukkuelajia? Mitä?
En. Ei ole ollut sellaista paloa koskaan.

8. Kerroitko laihdutus/kuntoilusuunnitelmistasi etukäteen? Kenelle? Kuka huomasi ensimmäisenä muutoksen sinussa?
Siskolle kerroin ja tietysti miehelle mutta äiti on varmaan ensimmäinen, joka on huomauttanut.

9. Miten ruokailutottumuksesi on muuttuneet?
Syön kasviksia enemmän, nyt ne tulevat automaattisesti annokseen mukaan ja jos ei, niin niitä on ikävä. Olen kiinnittänyt ruokailurytmiin enemmän huomiota. En tunne enää huonoa omatuntoa huonosta syömisestä vaan päätän vain jatkaa paremmalla linjalla. Ruotuun palaaminen ei tarkoita enää itsensä rankaisemista pahoista (ruoka)teoista vaan nimen omaan palaamista normaaliin, terveelliseen ruokavalioon.

10. Mikä on suhteesi sokeriin?
Pidän kyllä makeasta ja pystyn syömään makeaa yli tarpeeni, mutta luin ihan äskettäin Varpu Tavin hiilihydraattitietoisen laihtumisen kirjaa (Laihdu!), jossa kuvailtiin sokeririippuvaisuutta. Totesin, etten ole riippuvainen, enkä kyllä sitä ollut epäillytkään. Ei tullut vieroitusoireita suklaansyönnin lopettamisestakaan.

11. Miten rentoudut?
Kun muu perhe on vähän aikaa pois jaloista ja saan aikaa ihan vain itselleni, en pyykeille tai kotitöille tai tekemättömille asioille. Nykyään, jos vain tilaisuus koittaa, lähden lenkille. Rentoudun myös esim. tekemällä itselleni jalkakylvyn tai kasvonaamion, luen kirjaa tai jotain lehteä, venyttelen, keskityn hetkeksi ihan vain itseeni. Lasten kanssa tykkään rentoilla vaikka legojen parissa tai pötkötellään ja luetaan kirjoja.

Ja 11 kysymystä Maijulta:

1. Mistä keksit blogisi nimen?
No se nimi on melko selkeä, Paremman Elämän perässä olen, onhan noissa isoissa kirjaimissa ehkä jotain sarkastista, ja mikä määrittää, milloin on perillä, jos aina vain etsii parempaa? Mutta Lyijypalloksi nimesin itseni, kun olin raskaana ja ihan pallon muotoinen ja painoin tonnin tai ainakin siltä tuntui. Olen aika klassinen omenavartalo, eli jonkinlainen pallo edelleen. En halunnut antaa pelkkää laihdutusbloginimeä, koska pelkkä laihdutus ei tuota parempaa elämää.

2. Suurin haaveesi tällä hetkellä?
Varmaan raha. Töihin pääsy. Sen sellaiset.

3. Mitä kieliä osaat puhua?
Osaan puhua suomea, ruotsia ja englantia. Ja varmaan saksaa pienen ruosteenpoiston jälkeen. 

4. Mikä on lempiruokasi?
Lohi. Ihan miten vain valmistettuna. Itse paistelen sen useimmiten uunissa.

5. Minkälaisesta perheestä olet?
Perinteisestä ydinperheestä: isä, äiti, muutama sisarus. Mulla on ollut ihan hyvä lapsuus.

6. Minkälaisella autolla ajat?
Meillä on musta peugeot 407.

7. Lempi liikuntalajisi ja miksi?
Tällä hetkellä lajini ovat pilates, kotijumppa ja juoksu, joten lempilaji niistä on  pilates. Tai juoksu. Tai pilates. Mutta kuten aiemmin jo kerroin, en osaa valita yhtä kuningaslajia, kun niin monta hyvää vaihtoehtoa on valittavissa.

8. Missä asennossa nukut?
Nukun kai enimmäkseen vasemmalla kyljellä selkä mieheen päin tai selälläni.

9. Kuka henkilö on vaikuttanut voimakkaimmin elämääsi?
En ole ajatellut tätä ennen. Saattaa olla että vastaus vaihtuu, kun jään miettimään, mutta ensimmäisenä tuli mieleen mummo, äidinäiti. 

10. Mikä inspiroi sinua?
Täällä blogimaailmassa olen huomannut, että minua ei motivoi liikkumaan tai laihtumaan jonkun muun tuloslistat ja liikuntapäiväkirjat. En saa siitä itse mitään, jos joku kertoo laihtuneensa kilon tai kaksi tai tehneensä salilla semmoisia ja tämmöisiä kyykkyjä ja rutistuksia (eikä se ole minulta myöskään mitään pois). Sen sijaan luen haltioituneena esimerkiksi kuvauksia tehdyistä lenkeistä, juostuista puolimaratoneista (Hyvä Brego! Hyvä Aku!), itsensä ylittämisistä ja vastoin odotuksia onnistumisista. Kai minä kaipaan sitä tunnetta ja kertomusta siihen tekemiseen, että se inspiroi. Toisaalta kun luen esimerkiksi Fit-lehteä, olen aivan valmis aloittamaan maastojuoksun tai purjelautailun tai seinäkiipeilyn, jos siitä on artikkeli lehdessä. Ne ovat yleensä kovin mukaansa tempaavia. Sportilla ja Fitnessillä on ollut aina minuun sellainen vaikutus, että tekee mieli heittää lehti kädestä ja lähteä itse tekemään sen sijaan, että istuisin sisällä ja lukisin muiden tekemisistä.

11. Mikä eläin muistuttaa sinua? 
Neiti Michelinille vastasin tähän jo naarasleijonan. Tai Neiti M taisi kysyä mitä eläintä minä muistutan. Onhan sillä käsitteellinen ero... Muistuttaiskohan sitten vaikka aasi minua. Itsepäinen, eikä tykkää muiden määräilystä.

Ja te, jotka jaksoitte lukea tänne asti, jättäkää kommentteihin merkki käynnistänne, niin järjestän teille jonkun kivan pikku arvonnan korvaukseksi siitä, etten taaskaan laita eteenpäin tätäkään haastetta, ja vielä samoilla perusteilla kuin entiset, eli tämä on kiertänyt niin monta kierrosta jo. Enkä millään keksi yhtätoista tuoretta kysymystä, joihin oikeasti haluaisin tietää vastauksen.

Tunnustuksena jaan eteenpäin ilman haastetta tämän Kiiperille, Quantinalle, Bregolle, Niinalle, TM:lle, Tainalle, Hepalle ja Elille. Olisin mielelläni liittänyt listaan vielä Kanelin ja Iloisen.