Lähdin eilen taas lenkille. Ensimmäiselle juoksukouluohjelman mukaiselle lenkille. Viisi minuuttia juoksua, kaksi minuuttia palauttelua välissä. Etsin sopivaa paitaa, sovitin ainakin kolmea ja palasin siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon, jopa meikkasin! Ihan niin kuin olisin treffeille menossa. Viivyttelin, koska minua pelotti. Pelkäsin sitä, etten pysty juoksemaan viittä minuuttia pitäen sykkeeni koko ajan alle 150. Se oli minun ensisijainen tavoitteeni.
Yllättäen vaikeinta lenkillä olikin kymmenen minuutin alkulämmittely kävellen. Kymmenen! Kuka jaksaa odottaa kymmenen minuuttia, että pääsee jo juoksemaan?? Ihan käsittämätöntä, kuka näitä ohjeita oikein laatii?
No se sykkeen alhaalla pitäminen onnistui oikeasti ihan hienosti. Ja nopeammalla temmolla kuin olin kuvitellut, hitaasti tosin kaikilla mittapuilla, mutta sehän me jo tiedettiin. Olin ihan äärettömän onnellinen! Minä osaan sittenkin, tästä saattaa sittenkin tulla jotain! 149 oli se minun tavoitteeni, sykemittari antoi rajoiksi 120-150. No keskisyke oli 124 koska kävelyä tuli aika paljon, varsinkin kun ohitin risteyksen, josta minun olisi pitänyt kääntyä. Olen näillä kulmilla kävellyt vaunuilla ja ilman, hölkännyt ja juossut noin kaksitoista vuotta, että tämä ei nyt varsinainen eksyminen ollut, ajatusvirhe ennemminkin.
Oli tarkoitus juosta ohjelman mukaisesti neljä viiden minuutin pätkää mutta tämän ylimääräisen mutkan takia juoksin vielä viidennenkin pätkän, palauttelua välissä oli viitisen minuuttia kun huomasin, etten ole ikinä kotona, jos en yhtään nopeuta tahtia. Ja viimeisellä pätkällä tuntui, että sekä minä että jalkani ovat vihdoinkin saaneet juonen päästä kiinni. Että alkoi helpottaa.
Seuraavaksi pakollinen valitusosuus. Ne, jotka ovat kyllästyneet ainaiseen valittamiseeni, voivat hypätä seuraavan yli.
(Minulla on erittäin kireät penikat, ovat aina aikuisiällä olleet, ja ne oireilevat oikeastaan vain juoksussa. Heti ensimmäiset hitaat, lyhyet askeleet tuntuivat erittäin pahalta ja tiesin, ettei juoksunautinnosta oikein voisi puhua tämän lenkin yhteydessä. Vielä pahempaa oli kuitenkin kävelyyn siirtyminen, se viiltävä kipu on ihan sietämätöntä, pahempaa kuin synnytys (koska siihen on lääkkeet)! Jalat tottuivat oikeastaan vasta viimeisellä, ylimääräisellä juoksuosuudella ja kotona suihkussa annoin niille vähän kylmä-kuumahoitoa, mikä rentoutti ihanasti. Soitin myös hätäpuhelun hierojalle, että nämä on kuule runtattava nyt auki niin, että ei tarvii olla kohta uudelleen hierottavana. Olen kerran yhdellä hyvällä urheiluhierojalla ne aukihierottanut ja olen vakavasti harkinnut käväiseväni hänen vastaanotollaan uudelleen, koska sen edellisen kerran jälkeen pystyin jatkamaan tuskatonta juoksua ja se on kuitenkin aika paljon kivempaa kuin sellainen viiltävä tuska.)
Juoksin siis viisi viiden minuutin pätkää, vaikka tarkoitus oli vain neljä. Kotona vilkaisin sitä juoksuohjelmaa ja totesin, että olisi pitänyt vain kaksi. Oh well. Tuskasta huolimatta hyvin kulki. Minä osaan. Mikä onni, mikä autuus! Tätä jatketaan!
Hyviä treenejä teidänkin viikkoon!