sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Vauva se vain kasvaa

Kävin maanantaina glukoosirasituskokeessa. Heti jäin kiinni. Paastoarvo oli sen verran rajalla, että torstaina soitettiin neuvolasta, ja kutsuttiin tiistaina käymään. Harmittaa vähän, mutta ei sillä tavalla, että toivottavasti Vauvalla on kaikki hyvin, vaan niin, että enkö minä nyt tätäkään osannut? Onko perspektiivi vähän hukassa? Ja turha minun on rajalla olevasta arvosta harmitella ennen kuin käyn kuulemassa lopullisen tuomion. Ensi tiistainahan se sitten selviää. Joka tapauksessa huonomminkin voisi olla.

Vauva on alkanut pyörimään ja potkimaan oikein urakalla. 25. viikko on menossa, joten tilaa kaikenlaiselle aktiviteetille vielä on, mutta kokoa jo sen verran, että jumppaaminen tuntuu hyvin. Tiedämme myös, että vauva on poika. Se on aiheuttanut aika paljon hämmennystä. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Minä olen tyttöjen äiti. Pitääkö minun nyt ihan oikeasti opetella kokonaan uudet jutut, enhän minä osaa edes pestä poikaa! Joku työkavereistani (keski-iän ylittänyt, mies) sanoi kerran, että tytöt on lapsia ja pojat on poikia. Että hänellä on yksi lapsi ja kaksi poikaa. Kuulostaa kertakaikkiaan typerältä. Nyt pelkään, että ajattelen itse ehkä saman suuntaisesti. Että en olekaan saamassa Vauvaa vaan Pojan. Voi ei! Poika-uutisesta on nyt ehtinyt vierähtää muutama viikko, ja alan olla jo tottunut ajatukseen. Että voi Poikakin olla Vauva. Ja ovat pojatkin suloisia, edes pienenä. Ja mitä näitä nyt onkaan.

Toinen huoli tämän oman suhtautumiseni lisäksi on muiden suhtautuminen. En halua kuulla yhtään kommenttia siitä, miten meidän perhe nyt täydellistyy, kun saamme pojan, ja onpa hienoa, että meilläkin on nyt täydellinen perhe. Se on kaamea vääryys minun tyttöjäni kohtaan! Eikö muka minun maailman suloisimmat ja ihanimmat tytöt ole täydellisiä? Eikö meidän tyttölapsinen perheemme muka voisi olla täydellinen? Miten se poika sitä täydelliseksi tekisi, jos se ei tähänkään asti ollut? Silti ensimmäiset kommentit pojan täydellistämästä perheestä on kuultu. Toki monet liittävät monenlaisia arvoja lasten syntymään ylipäätään, mutta älkää aliarvottako minun tyttäriäni. He ovat erittäin arvokkaita sinällään, itsessään, tyttöinä, itsenään. On eri asia sanoa, että onpa mukavaa saada poikakin sukuun, kuin vihjata, että jopa on hyvä, että lähditte vielä yrittämään yhden kerran pojan tekoa. Ei me olla yritetty saada Poikaa. Meidän tyttömme eivät ole harjoittelukappaleita ennen täydellistä osumaa. Lapsilla ei pelasteta mitään, ei edes epätäydellisiä perheitä. Kyllä se on aikuisten tehtävä.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Miten teillä nukutaan?

Lapseni herätti minut tänä aamuna ennen puolta kuutta. Minä sanoin, että nyt nukutaan vielä, minä en ainakaan lähde minnekään kaksikymmentä yli viiden. Otin tytön viereemme, vaikka emme häntä ole vieressä nukkujaksi opettaneet. Syykin on selvä, ainakin kaikille niille, jotka ovat sänkynsä jakaneet miehensä lisäksi myös lasten kanssa. No sen verran vierasta se vieressä nukkuminen olikin, että tyttö pyöri ja etsi sopivaa paikkaa sillä seurauksella, että minä kirjoitan yksin olohuoneessa blogia kuudelta aamulla, kun lapsi nukkuu isänsä kainalossa täysin tyytyväisenä siitä, ettei tarvinnutkaan vielä herätä. Aikani katselin makuuhuoneen verhon laskosten värin muutosta auringon noustessa, ja totesin sitten, että eiköhän tämä nukkuminen ollut tässä.

Eilen illalla nukahdin nukuttamiseen, vaikka meidän tyttö on toistaiseksi ollut tosi helppo nukutettava. Se kymmenen minuuttia oman sängyn päällä pimeässä riitti tällä kertaa minullekin. Heräsin puoli kolmelta yöllä siihen, että vaatteet kiristivät. Meidän piti katsoa illalla boksilta pois muutama Supernatural, ja aloinkin miettiä, ettei minulla ollut tarkkaa muistikuvaa nukkumaan siirtymisestä. Itseasiassa en saanut päähäni, montako jaksoa olimme katsoneet. Minusta alkoi tuntua, että Supernatural-maratonini taisi ollakin vartin mittainen aloitus. Mieheni vahvisti asian, että näin oli päässyt käymään. Olisin mielelläni kysellyt häneltä enemmänkin. Oliko hän itse katsonut jaksot, oliko hän poistanut ne katsottuaan, missä vaiheessa hän oli todennut, etten ollut tulossa takaisin olohuoneeseen, oliko hänellä mennyt ilta pelaillessa xboxilla, vai oliko hänkin ehkä nukahtanut sohvalle minua takaisin odottaessaan? Näinkin on joskus käynyt. No koska olen mennyt illalla nukkumaan samaan aikaan kuin puolitoistavuotiaamme, ei ehkä ole ihmekään, että enää ei nukuta. Joku raja se on nukkumisessakin.

Toivon, että ehdin kuitenkin tämän pitkän viikonlopun aikana nukkua edes joku aamu pidempään. Niin se elämä muuttuu. Ennen pitkään nukkuminen tarkoitti nukkumista kahteentoista, nyt kahdeksaan.